Traumatisoitunut

Elän ahdistavaa elämänvaihetta ja kaipaisin samaa kokevilta ajatuksia ja kokemuksia... Tilanne on seuraavanlainen:

Aloitin unelmatyössäni ja olin niin iloinen, että pääsisin tekemään mitä rakastan ja vieläpä uudesssa kaupungissa tutustumaan uusiin ihmisiin, ehkä saisin vähän ystäviäkin jota ei uudella paikkakunnalla vielä ollut. Vierustoverini oli alussa melko mukava ja kävinkin hänen kanssa usein kahvitauolla höpöttelemässä. Huomasin kuitenkin aika varhain, että hän oli todella kova arvostelemaan muita. Yritin kovasti olla aika neutraali, enkä ottaisi osaa hänen arvosteluihin, mutta tilanne vaan paheni. Joskus saatoin vähän naurahtaa ja yhtyä että nojaa, ehkä tuo on vähän hassu tyyppi, mutta en halunnut lähteä hänen leikkiin mukaan. Kaduttaa edelleen, että seura teki kaltaisekseen ja saatoin joskus naurahtaa hänen asioilleen.

Mutta kun hän alkoi huomaamaan, että en lähde leikkiin mukaan enkä lähtenyt hänen ja toisen työkaverimme (hänen paras ystävä) töiden jälkeen istustekelmaan (tai varmaan toisin sanoen haukkumaan koko työyhteisöämme), niin huomasin hänessä muutoksen. Hän oli joutunut itse puhutteluun kun hänen jatkuva kipakka ja negatiivinen asenne vaikutti tiimityöskentelyyn, ja minä puolestani sain kehuja oma-aloitteisuudestani työssä. Jokin katkeruus hänessä heräsi, ja hän alkoi nälvimään minua pienistäkin asioista. Hän oli aloittanut työssään 4kk minua aiemmin ja meillä oli samat tittelit, silti hän ajatteli olevan minua ylempänä. Lopulta hän pyysi minut yhtenä päivänä kahvitauolle "juttelemaan". Aavistin silloin jo pahaa.

Kahvitauolla hän listasi kuinka koko meidän tiimi tietämättäni paheksuu minua, kuinka en tee työssäni mitään oikein ja ihmiset ovat ihan kyllästyneitä. Kuinka teen työni täysin väärin ja eri tavalla (mikä itseasiassa ei pitänyt paikkaansa) ja olen käytännössä tiimin musta lammas. Pitäkää mielessä että olin ollut firmassa töissä ehkä 3kk joten olin edelleen uusi, ja yritin tutustua tiimiläisiin ja päästä muutenkin haastavaan työhön sisälle (työhön, joka ei perehdytä, vaan kaikki opitaan itse). Koko tuo alistaminen, nöyryyttäminen ja minut poistyöntäminen tuntui äärimmäisen pahalta, etenkin siksi, että minua on kiusattu paljon kouluaikoina. Kaikki nuo asiat nousivat taas mieleeni. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että veljeni oli reilu kuukauden taa saanut syöpädiagnoosin joka teki elämisestä itsessään jo tuskaisaa.

Aloin itkemään, hänen edessään, ja harmittaa niin paljon että annoin itseni näyttää hänelle että hän rikkoi minut. Poistuin naistenhuoneeseen itkemään enemmän ja palattuani työpisteelle (avokonttori kaiken lisäksi), istuin pää alhaalla hiljaa. Jatkoin samaa pari viikkoa. Ei enää hymyilyttänyt uusi kaivattu työpaikka, ei enää huvittanut yrittää ystävystyä ihmisten kanssa. Olimme olleet kuitenkin aika hyviä ystäviä tämän ihmisen kanssa, mutta se loppui kuin seinään. Meni melkein puoli vuotta ilman että sanoin hänelle sanaakaan (ehkä huomenta, joskus) ja firmaan tuli YT-neuvottelut. Lopputulema oli että tämä arvostelijani ja hänen paras ystävä (jota kohtaan olin ollut kaiken aikaa ystävällinen ja neutraali) saivat potkut. Potkujen jälkeen tämä bestis yhtäkkiä räyhäsi minulle ja nosti esiin, että tietää minun ja kiusaajani tilanteen, sekä kaikkea muutakin. Kaiken tämän aikaa hänkin esitti minulle jonkinlaista neutraalia työkaveria, mutta oli lopulta ihan samalla linjalla tämän kiusaajan kanssa. Tämä kaksikko on sen jälkeen ollut vahvasti estolistallani, koska en kestä kuulla tai nähdä heitä, enkä halua, että he näkevät mitä minä teen.

Tästä alkaa olla 2 vuotta aikaa, ja olen edelleen "traumatisoitunut". Asun suhteellisen pienessä kaupungissa missä on aika helppo törmätä ihmisiin ja täällä tuntee moni toisensa. Ahdistaa ajatus näistä ihmisistä ja se, että he voivat edelleen levittää minusta pahaa ja he jollain tavalla nauttivat jos epäonnistun tai alistun. Uskon, että koko tilanne laukaisi jonkun todella pahan trauman nuoruudestani jonka vuoksi en saa mielenrauhaa. Asiaa ei helpota, että nämä ihmiset ovat tekemisissä edelleen tiimini toisten työkavereiden kanssa. He siis ovat jollai tasolla vielä langan toisessa päässä.

En tiedä miten voisin päästä tästä ahdistuksesta eroon, miten voisin lopettaa pelkäämisen ja vaan nauttia omasta elämästäni. Huomaan, että heidän aiheuttama ahdistus on estänyt minua lähtemästä mihinkään ja ylipäätään alan voimaan huonosti pelkästään kun ajattelen heitä.

Jos olette kokeneet vastaavaa, niin miten te olette toimineet vastaavassa tilanteessa ja onko teillä joskus tilanne ratkennut? Kaipaisin kovasti kokemuksia ja ajatuksia. Kiitos, jos jaksoitte lukea <3