Kuinka sekoja vanhemmat saavat olla ja pitää silti lapsen huoltajuuden?

Sosiaalityöntekijän työ on varmasti vaikeaa ja on varmaan helpottavaa, että voi lastensuojelutoimenpiteesssä perustella toimenpidettä vaikka diagnoosilla, joka on lääketieteen ammattilaisen tekemä. Sosiaalityöntekijähän voi toisaalta tuhota ihmisen elämän väärillä tulkinnoillaan ja toisaalta pelastaa. Ongelma on siinä, että jos on ylityöllistetty ja pitää tehdä nopeita päätöksiä vähäisellä informaatiolla, niin pitää olla jotain, jolla puolustaa päätöksiään. Mielenterveyden häiriöt ovat sellainen argumentti, joka auttaa vähentämään sosiaalityöntekijän moraalista taakkaa, vähentää hänen vastuutaan.

Toisaalta on vanhempia, joilla ei ole mitään mt-diagnoosia, ja silti he ovat kykeneviä ja halukkaita vaikka kiduttamaan lapsensa hengiltä. Eihän eräs lastaan raiskannut isäkään menettänyt oman lapsensa huoltajuutta vaan päin vastoin, sai raiskata toistakin lastaan vuosikausia ennen, kuin sai siitäkin tuomion. Minusta tällaiset ilmeiset epäkohdat, jotka kohdistuvat lapsen henkeen ja terveyteen, on kyllä korjattava. Mutta monet mielenterveysongelmista kärsineet taas ovat hyvinkin tunneherkkiä ja empaattisia ja vähän samoista syistä sekä jossain vaiheessa hulluja että potentiaalisesti hyviä vanhempia. En usko, että on mitään tiettyä diagnoosia, joka automaattisesti veisi vanhemmalta lapsensa huoltajuuden, eikä pidäkään olla.

On huono asia, jos on mahdollista pelkän diagnoosin perusteella viedä lapsen huoltajuus. Psykiatriset diagnoosit ovat sopimuksenvaraisia ja koko psykiatria on pitkälti pelkkää näennäistiedettä. Mieltä ei voi tutkia lääketieteellisesti.

Toinen juttu on sitten se, että vanhemman vakavat psyykkiset ongelmat voivat kyllä olla riski lapsen kehitykselle. Asiaa voi tarkastella muutenkin kuin lääketieteen (mielestäni aika vinoutuneesta) perspektiivistä. Vanhemman masentuneisuus (en tarkoita "depressiosairautta", jota ei ole olemassakaan, vaan oikeaa inhimillistä masennusta), voimakas ahdistuneisuus ym. ongelmat, ja sisäistä ristiriidoista johtuva tuhoava käytös - fyysinen tai henkinen väkivalta - voivat vaarantaa lapsen turvallisuuden ja kehityksen.

Aina vanhemman psyykkiset ongelmat (oli ne sitten diagnosoitu tai ei) eivät kuitenkaan vaaranna lapsen kehitystä mikäli vanhempi tiedostaa ne, osaa suhtautua niihin oikein ja etsiä tukea itselleen ja lapselleen silloin kun sitä tarvitaan. Ja monet ongelmathan eivät näy päällepäin; tiedostava, ongelmiensa kanssa työtä tekevä aikuinen voi olla paljon turvallisempi lapselle kuin "moni kakku päältä kaunis"-tyyppinen isä tai äiti joka on kykenemätön näkemään ongelmiaan.

Jos kysymyksesi on se, minkä psykiatrisen diagnoosin perusteella lapsi voidaan ottaa huostaan, niin psykoosi varmaan kuitenkin on yksi sellainen diagnoosi. Se on ihan ymmärrettävää, koska yleensä sen diagnoosin saaminen edellyttää ainakin hyvin epätavallisia aistikokemuksia ja/tai käsityksiä ja sitä ettei kykene huolehtimaan itsestään (eikä lapsistaan).

Kuitenkaan mielestäni pelkkä diagnoosi ei koskaan saisi olla peruste huostaanotolle. Pitäisi olla suorempaa tietoa perheen tilanteesta ja lapsen hyvinvoinnista.

Mielestäni jos ihminen kokee että hänellä on ongelmia, joiden pelkää heijastuvan lapseensa, olisi tosi fiksua ja henkistä kypsyyttä osoittavaa hakea niihin apua. Mutta mistä ihmeestä sitä apua hakee, kun nykytilanteessa ainoa virallinen paikka johon kääntyä mielen ongelmissa on mielenterveysjärjestelmä? Ja sieltä tuskin tihkuu monellekaan oikeanlaista apua... Diagnooseja, turruttavia reseptihuumeita, pitkiä "potilaskertomuksia"jotka seuraavat hamaan hautaan asti kaikilla lääkärinvastaanotoilla. Ja nykyään sosiaalitoimistokin on saamassa oikeuden potilaskertomusten lukemiseen, kunhan sote tulee ja asiakas- ja potilaslakeja uudistetaan.

Jos haluaa apua itselleen ja samalla lapselleen psyyken ongelmiensa vuoksi, suosittelen hakeutumaan suoraan terapiaan jollekin koulutetulle psykoterapeutille, yksityisesti tai vaikka Kelan kuntoutuspsykoterapian kautta.

Mikään psykiatrinen "diagnoosi" ei ole peruste huostaanotolle.

https://madinfinland.org/diagnostiikka_relativismi/

Rosenhanin tutkimus ja diagnoosin yhteys stigmaan
Psykiatriset sairaudet perustuvat sopimuksen varaisten oireiden yhteenlaskuun, jossa potilaalla on esiinnyttävä tietty määrä oireita, jotta sairaus voitaisiin diagnosoida. Toisinaan diagnoosi tehdään pelkän lääkärin intuition perusteella, mikä tekee diagnoosista luonnollisesti vieläkin epävarmemman. Konsensukseen perustuvien diagnoosien tekeminen onkin osoittautunut odotetun vaikeaksi. Tästä klassinen esimerkki on psykologi David Rosenhanin johtaman tutkijaryhmän 70-luvulla tekemä koe.5 Rosenhanin tutkimus osoitti, että psykiatriseen hoitoon lähetettyä ihmistä tulkitaan siinä roolissa ja asiayhteydessä, missä hän sattuu olemaan. Tutkimuksessa Rosenhan ja seitsemän muuta tutkijaa hakeutuivat psykiatrisen sairaalan vastaanottoon väittäen kuulevansa ääniä. Muuten he käyttäytyivät täysin normaalisti. Kaikki tutkijat otettiin sairaalaan, missä he lopettivat väittämästä kuulevansa ääniä. Tutkijoita pidettiin kuitenkin mielisairaina, koska he olivat potilaan roolissa psykiatrisessa sairaalassa. Heitä pidettiin sairaalahoidossa keskimäärin 19 päivää ja heille määrättiin tuona aikana 2100 pilleriä psyykenlääkkeitä, jotka he kuitenkin jättivät salaa syömättä. Kaikki kotiutuivat diagnoosilla oireettomassa vaiheessa oleva skitsofrenia.

Kokeen jälkeen eräässä sairaalassa ei uskottu Rosenhanin tutkimustulosta. Rosenhan kertoi lähettävänsä kyseiseen sairaalaan seuraavan kolmen kuukauden aikana valepotilaita. Sairaala raportoikin pian tunnistaneensa 40 Rosenhanin lähettämää valepotilasta. Rosenhan vastasi, että todellisuudessa valepotilaita ei oltu lähetetty yhtäkään.

Kuten edellinen esimerkki osoittaa, psykiatrinen diagnostiikka on niin epämääräistä, että se jättää paljon tulkinnan varaa lääkärille. Esimerkkinä voidaan käyttää skitsofreniadiagnoosista tuttua määrettä: ”esiintyy suurimman osan ajasta tai jonkin aikaa useimpien päivien ajan”. Ilmiöitä, joita psykiatriassa nimitetään sairauden oireiksi, esiintyy jokaisella ihmisellä ja myös tämä seikka tekee psykiatrisesta sairausluokittelusta hyvin kyseenalaista. Tätä havainnollistaa 70-luvulla tehty tutkimus, jossa tutkijat haastattelivat 463 terveeksi luokiteltua ihmistä, ja heistä jokaiselta löytyi ajatuksia, uskomuksia, mielialoja tai fantasioita, jotka olisi voitu tulkita sopivassa asiayhteydessä tukemaan mielisairausdiagnoosia.5

Rosenhanin tutkimus osoitti, että diagnoosin asettamisen jälkeen ihminen tulkitaan diagnoosinsa kantajana ja ihminen itse tulkitsee itsensä diagnoosin mukaisen sairauden kantajaksi. Lisäksi molemmat edellä käsitellyt tutkimukset osoittavat, että diagnosointi on erittäin tulkinnanvaraista ja käytännössä mahdotonta tehdä järkiperusteisesti. Tämän vuoksi niiden käyttöä tulisi myös aina välttää. Psykiatrinen diagnoosi sosiaalisena konstruktiona onkin todellinen leimautumisen lähde sekä alistamisen oikeuttaja, ja leimautuminen sinetöidään usein elinikäisellä lääkehoidolla. Esimerkiksi ne mitä nykyään kutsutaan psykoosilääkkeiksi, otettiin 1950-luvulla käyttöön voimakkaina rauhoittajina, joilla ei ollut tarkoituskaan parantaa ketään.7 Nykyiset voimakkaat rauhoittajat paitsi tekevät käyttäjistään zombimaisia, niin lihottavat erittäin voimakkaasti ja aiheuttavat insuliiniresistenssiä sekä lähes 20 vuotta aikaistuvan kuoleman.5,7 Elinikäiseen lääkehoitoon alistaminen ei ole mahdollista ilman psykiatrista diagnoosia.