PAAVILAISTEN VÄÄRÄ PARANNUS
Mahdotonta heidän on ollut opettaa oikein parannuksesta, koska he eivät ole tunteneet varsinasta syntiä. Heillähän ei ole, kuten yllä sanottiin, oikeaa käsitystä perisynnistä, vaan he väittävät, että ihmisen luonnolliset kyvyt ovat säilyneet eheinä ja turmeltumattomina. Järki kykenee opettamaan oikein ja tahto kykenee toimimaan sen mukaisesti oikein, niin että Jumala antaa varmasti armonsa, kun ihminen omasta vapaasta tahdostaan tekee voitavansa.
Tästä johtui väistämättä, että parannusta tehtiin ainoastaan tekosynneistä, kuten sellaisista pahoista ajatuksista, joihin oli suostuttu, pahoista sanoista ja teoista, joita vapaa tahto olisi voinut välttää. Paha mielenliike, himo ja viettymys eivät muka olleet syntiä.
Tämän parannuksen he jakoivat kolmeen osaan: katumus, rippi ja hyvitys. Siihen liitettiin lohdutus ja lupaus: jos ihminen oikealla tavalla katuu, ripittäytyy ja hyvittää syntinsä, hän on sillä Jumalan edessä ansainnut anteeksiantamuksen ja maksanut syntivelkansa. Näin he ohjasivat ihmisiä luottamaan parannusta tehdessään omiin tekoihinsa. Siitä on peräisin yleisen ripin yhteydessä saarnatuolista kansalle lausuttu sana: "Herra Jumala, anna minulle elinaikaa, kunnes ehdin tehdä parannuksen synnistäni ja parantaa elämäni."
Tässä ei ensinkään mainittu Kristusta eikä uskoa, vaan toivottiin, että synti voitaisiin omin teoin voittaa ja pyyhkiä pois Jumalan näkyvistä. Siinä tarkoituksessa meistäkin tuli pappeja ja munkkeja, että itse torjuisimme synnin.
Katumusta toteutettiin seuraavaan tapaan. Koska kukaan ei saanut mieleensä kaikkia syntejään, ei ainakaan koko vuoden aikana tehtyjä, löydettiin porsaanreikä: jos piiloon jäänyt synti sittemmin muistuisi mieleen, pitäisi sitäkin katua, se ripissä tunnustaa jne. Siihen asti saataisiin olla Jumalan armohuomassa.
Koska kukaan ei tiennyt, kuinka suuri katumus riittäisi Jumalan edessä, he lohduttivat ihmisiä vielä tähän tapaan. Ken ei pystynyt kokemaan todellista katumusta, contritio, hänellä tuli olla ainakin attritio, jota sanoisin katumuksen puolikkaaksi tai iduksi. Itse he eivät ole ymmärtäneet eivätkä vieläkään ymmärrä noiden sanojen merkitystä yhtään sen enempää kuin minäkään. Ripittäytyessä semmoinen attritio kävi sitten contritiosta.
Jos joku sanoi, ettei kyennyt katumaan tai suremaan syntiään, kuten esimerkiksi luvatonta rakkautta tai kostonhimoa, he kysyivät, eikä hän edes toivonut tai halunnut katumusta. Jos ripittäytyvä antoi myöntävän vastauksen - ja kukapa vastaisi kieltävästi paitsi itse Perkele - he sallivat sen käydä katumuksesta ja antoivat tämän hyvän teon perusteella ihmiselle hänen syntinsä anteeksi. Tässä vedottiin mm. pyhän Bernhardin esimerkkiin. 19
Huomaamme tästä, kuinka sokea järki hapuilee, kun Jumalasta on kysymys, kuinka se oman pimeän mielensä mukaan etsii lohdutusta omista teoistaan osaamatta ottaa lukuun Kristusta tai uskoa. Kun tuota kaikkea katselee päivänvalossa, sellainen katumus on vain omin voimin sommiteltu ja sepitetty ajatus - vailla uskoa, vailla Kristuksen tuntemusta. Sellaista kuviteltua katumusta tunteva syntisparka pikemminkin nauroi kuin itki, milloin ajatteli himoaan tai kostoaan. Poikkeuksia olivat ne, joihin laki oli todella osunut tai joita Perkele oli piinannut murheellisella hengellä pääsemättä kuitenkaan päämääräänsä. Muutoin moinen katumus on varmasti ollut pelkkää teeskentelyä eikä ole surmannut synnin himoa. Ihmisten näet on pakko katua, mutta he olisivat mieluummin tehneet lisää syntiä, jos olisivat saaneet siihen luvan.
Rippi toimitettiin seuraavaan tapaan. Jokaisen oli kerrottava kaikki syntinsä, mikä ei edes ole mahdollista. Se oli kovaa kidutusta. Unohtuneet synnit annettiin anteeksi sillä ehdolla, että ne olisi vielä ripissä tunnustettava, jos ne palautuisivat mieleen. Niinpä ihminen ei voinut koskaan tietää, oliko hän jo kyllin puhtaaksi ripittäytynyt vai tulisiko ripittäytymisestä ikinä loppua. Joka tapauksessa hänet ohjattiin turvautumaan omiin tekoihinsa ja sanottiin, että kuta puhtaammin hän tunnustaisi syntinsä, kuta enemmän häpeäisi ja myös häpäisisi itseään papin silmissä, sitä pikemmin ja paremmin hän hyvittäisi syntinsä. Sellainen nöyryys hankkisi varmasti Jumalan armon.
Tässä ei tarvittu uskoa eikä Kristusta eikä myöskään kerrottu, mikä on synninpäästön voima. Lohdutus perustui siihen, että ihminen luetteli syntinsä ja häpesi niitä. On mahdotonta luetella kaikkea sitä kidutusta, petkutusta ja epäjumalanpalvelusta, mitä moinen rippi on saanut aikaan.
Kaikkein mutkikkain parannuksen osa on kuitenkin hyvitys. Yksikään ihminen ei näet voinut tietää, kuinka paljon hänen oli suoritettava hyvitystä yhdestä synnistä, saati sitten kaikista synneistään. Tähänpä keksittiin neuvo; määrättiin vain vähäinen, helposti suoritettava hyvitys, kuten viisi isämeitää, päivän paasto tms. Loput parannuksenteosta hoidettaisiin kiirastulessa.
Tästä vasta syntyi kova vaikerrus ja hätä. Muutamat pelkäsivät, etteivät ikinä selviäisi kiirastulesta, koskapa vanhojen kirkkosääntöjen mukaan yhtä kuolemansyntiä vastasi peräti seitsemän vuoden parannuksenteko. Yhtä kaikki luottamus perustui omaan hyvitystyöhömme. Jos hyvitys olisi voinut olla täydellinen, olisi luotettu yksinomaan siihen että uskoa eikä Kristusta olisi tarvittu mihinkään, mutta se nyt sentään oli mahdotonta. Jos joku olisi näin tehnyt parannusta sata vuotta, hän ei sittenkään olisi tiennyt, oliko jo suoriutunut parannuksestaan. Näin tehtiin lakkaamatta parannusta, mutta ikinä ei saatu parannusta tehdyksi.
Nytpä Rooman pyhä istuin riensi kirkkoparan avuksi ja keksi aneen, jolla hyvitystöitä annettiin anteeksi ja poistettiin, alkuun seitsemäksi tai sadaksi vuodeksi kerrallaan. Tätä valtaa jaettiin kardinaalien ja piispojen kesken, niin että yksi pystyi antamaan sadan vuoden, toinen sadan päivän aneen. Kaikkien hyvitystöiden poistamisen pyhä istuin säilytti yksinoikeutenaan.
Kun puuha alkoi olla tuottavaa ja bullamarkkinat paranivat, istuin keksi "kultaisen vuoden" ja sijoitti sen vieton Roomaan. Se merkitsi kaiken rangaistuksen ja syyllisyyden anteeksiantamista. Roomaan virtasi väkeä; tottahan jokainen tahtoi päästä vapaaksi sietämättömän raskaasta taakastaan. Näin toteutui tuo sana: (Vrt. Dan. 11:43) kaikki maan aarteet kaivettiin esiin ja vallattiin. Paavi riensi eteenpäin ja määräsi kultavuosia kultavuotten perään. 20 Mutta kuta enemmän hän nieli rahaa, sitä enemmän avartui hänen nielunsa. Siksi hän lähetti kultavuoden myöhemmin lähettiläidensä välityksellä eri maihin, kunnes kaikki kirkot ja talot olivat kultavuotta tulvillaan. Lopulta hän ryntäsi kiirastuleenkin, vainajien joukkoon, mukanansa ensin messut ja vigiliat, sitten aneet ja kultainen vuosi. Lopulta sielut halpenivat siinä määrin, että paavi laski niitä vapaiksi yhden joka kolikon kilahduksella.
Mutta tästäkään kaikesta ei ollut apua. Sillä sama paavi, joka opetti ihmisiä luottamaan ja turvautumaan aneeseen, riisti taas aneelta kaiken varmuuden. Hän painatti näet bulliinsa: "Ken tahtoo aneesta tai kultaisesta vuodesta osalliseksi tulla, sen pitää ensin katua, ripittäytyi ja maksaa rahaa." Yllä olemme kuulleet, että heidän tarkoittamansa katumus on epävarmaa teeskentelyä. Eipä kukaan edes tiennyt, mitkä sielut olivat kiirastulessa. Ja jos eräät olivat siellä, ei kukaan tiennyt, ketkä heistä olivat oikein katuneet ja ripittäytyneet. Niinpä paavi otti kyllä rahan vastaan ja lohdutteli ihmisiä vallallaan ja aneillaan, mutta ohjasi heitä sitten takaisin heidän omien epävarmojen tekojensa varaan.
Sitten oli joitakuita, jotka eivät tunteneet syyllistyneensä ajatuksin, sanoin eikä teoin tehtyihin synteihin. Niinpä minä ja minun kaltaiseni tahdoimme elää luostareissa ja kapituleissa munkkeina ja pappeina. Me suojauduimme pahoilta ajatuksilta paastoin, valvomisin, rukouksin, messuamisin, karkein vaattein ja kovin vuotein ja koetimme tosissamme kaikin voimin olla pyhiä. Vaikka peritty synnynnäinen pahuus esimerkiksi unessa pääsi pinnalle - kuten pyhä Augustinus, Hieronymus ja muutkin tunnustavat - niin me ajattelimme toisistamme, että eräät meistä olivat oppimme mukaisesti pyhiä, vailla syntiä ja täynnä hyviä tekoja. Niin me jakelimme ja myimme toisille niitä hyviä tekoja, joita olimme tehneet enemmän kuin taivaaseen pääsemiseemme tarvittiin. Tämä on täyttä totta, sen takaavat sinetit, kirjeet ja esimerkit.
Tällaiset ihmiset eivät tarvinneet parannusta. Mitä heidän olisi pitänyt katua, kun he kerran eivät antaneet periksi pahoille ajatuksille? Mitä he olisivat ripissä tunnustaneet, kun he karttoivat pahaa sanaakin? Mitä he olisivat hyvittäneet, kun olivat teoiltaan niin viattomia, että saattoivat myydä ylenpalttista vanhurskauttaan toisille, syntisraukoille? Sellaisia pyhimyksiä olivat myös Kristuksen ajan fariseukset ja kirjanoppineet.
Paikalle saapuu tuo tulinen enkeli, pyhä Johannes Kastaja, oikean parannuksen saarnaaja. (Matt. 11:10) Hän lyö yhdellä ainoalla jyrähdyksellä yhteen kasaan kaikki, kun hän sanoo: (Matt. 3:2) "Kääntykää." Toiset ajattelevat: "Olemmehan me kääntyneet", toiset taas: "Ei meidän tarvitse kääntyä." Mutta Johannes lausuu: "Kääntykää, niin toiset kuin toisetkin. Te toiset olette vääriä parannuksentekijöitä ja te toiset vääriä pyhiä. Molemmat te tarvitsette anteeksiantamusta, koska ette edes vielä tiedä, mitä synti oikeastaan on, niin että osaisitte siitä kääntyä tai sitä karttaa. Kukaan tiestä ei ole hyvä, te olette täynnä epäuskoa, ette ymmärrä mitään ettekä tunne Jumalaa ja hänen tahtonsa. Sillä Jumala on läsnä, ja me kaikki elämme sen varassa, että me hänen täyteydestään saamme armoa armon lisäksi, eikä kukaan ole Jumalan edessä vanhurskas ilman Jumalaa. Jos siis tahdotte kääntykää, kääntykää oikein. Teidän parannuksenne ei ole oikea parannus. Te teeskentelijät, jotka muka ette kääntymystä tarvitse te käärmeen sikiöt, kuka on teille antanut takeet siitä, että voitte välttää tulevan vihan?" (Matt. 3:7)
Näin pyhä Paavalikin saarnaa (Room. 3:10-12): "Ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään vanhurskasta, kukaan ei kunnioita Jumalaa, kukaan ei tee hyvää, ei yksikään. Kaikki he ovat kelvottomia luopioita." Samoin (Ap.t. 17:30): "Mutta nyt Jumala tekee tiettäväksi, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus." "Kaikkien ihmisten", hän sanoo, tekemättä poikkeusta yhdenkään ihmisen kohdalla. Tämä parannus opettaa meitä tuntemaan synnin: meistä ei ole mihinkään, olemme läpikotaisin kelvottomia, meistä täytyy tulla kokonaan uusia, eri ihmisiä.
Tämä parannus ei ole surkeaa paikkaamista niin kuin tuo parannus tekosynneistä, 21 ei myöskään epävarmaa niin kuin tuo on. Sillä nyt ei kinastella siitä, mikä on syntiä ja mikä ei, vaan kaikki, mitä meissä itsessämme on, julistetaan erottelematta pelkäksi synniksi. Miksi haaskata aikaa penkomiseen, jaotteluun ja erittelyyn? Sen tähden ei tämä katumuskaan ole epävarma, kun jäljelle ei jää mitään, mistä voisimme keksiä jotakin hyvää syntivelan maksuksi. Jäljellä on ainoastaan varma toivottomuus kaikesta mitä me olemme, ajattelemme, puhumme ja teemme. Samoin ei rippikään voi jäädä petolliseksi, epävarmaksi paikkailuksi. Sillä se, joka tunnustaa pelkäksi synniksi kaiken, mitä hänessä itsessään on, se ottaa lukuun kaikki synnit, ei jätä yhtään mainitsematta eikä unohda ainoatakaan. Hyvityskään ei nyt voi olla epävarma, sillä se ei ole meidän omaa syntistä puuhaamme, vaan se on (Joh. 1:29) maailman synnin kantajan, Jumalan viattoman Karitsan kärsimys ja veri.
Tätä kääntymystä julistaa evankeliumissa Johannes ja sitten Kristus, tätä julistamme myös me. Tällä parannuksella me kukistamme paavin ja kaiken, mikä on rakennettu omien hyvien tekojemme varaan. Kaikki se mitä sanotaan "hyviksi teoiksi" tai "laiksi", on rakennettu laholle, kelvottomalle perustukselle. Eihän ole olemassa mitään hyvää tekoa vaan pelkkiä pahoja. Eikä kukaan täytä lakia, niin kuin Kristus sanoo (Joh. 7:19), vaan kaikki sitä rikkovat. Siksi se rakennus koostuu kaikkein pyhimmiltä ja ihanimmilta osiltaan pelkistä petollisista valheista ja teeskentelystä.
Kristittyjen oikea parannus jatkuu kuolemaan saakka, sillä se taistelee lihassa jäljellä olevaa syntiä vastaan koko elämän ajan. Pyhä Paavalikin todistaa (Room. 7:23 8:2), että hän sotii jäsenissään olevaa lakia vastaan, ei omin voimin vaan hänelle lahjoitetun Pyhän Hengen voimalla. Ensin saadaan synnit anteeksi, sitten tämä lahja, joka päivittäin perkaa pois ja lakaisee jäljellä olevia syntejä ja siten näkee vaivaa saadakseen ihmisen täysin puhtaaksi ja pyhäksi.
Tästä ei tiedä mitään paavi, eivät teologit ja juristit eikä omasta päästään kukaan muukaan, vaan tämä on taivaasta evankeliumin välityksellä ilmoitettu oppi, jota jumalattomien pyhimysten on pakko kutsua kerettiläisyydeksi.
Toisaalta saattaa ilmaantua lahkolaisia - kukaties niitä jokunen jo onkin, talonpoikaissodan aikana 22 minäkin niitä tapasin - jotka ovat sitä mieltä, että jos Hengen tai syntien anteeksiantamuksen saaneet, uskoon tulleet ihmiset sittemmin tekevät syntiä, he pysyvät yhtä kaikki uskossa eikä synnistä ole heille mitään vahinkoa. Tähän tapaan he rääkyvät: "Tee mitä lystäät. Kun uskot, se on poissa. Usko pyyhkii kaiken synnin pois!" Ja sitten he taas sanovat, että jos uskon ja Hengen saanut ihminen tekee syntiä, hänellä ei ole koskaan oikein ollutkaan uskoa ja Henkeä. Olen kohdannut useita tuommoisia sekopäitä ja pelkään, että samanlainen piru asustaa muutamissa yhä.
Siksi on tärkeätä tietää ja opettaa, että jos pyhät ihmiset, joissa tosin on perisynti, jotka sitä tuntevat ja sitä vastaan parannusta tehden taistelevat, jos he sitten kuitenkin lankeavat julkiseen syntiin, niin kuin Daavid lankesi (2. Sam. 11) aviorikokseen, murhaan ja jumalanpilkkaan, he sillä kertaa ovat vailla uskoa ja Henkeä. Sillä Pyhä Henki ei anna synnin hallita eikä päästä voitolle, niin että se toteutuisi, vaan Henki pitää sen kurissa ja estää sitä toteuttamasta tahtoaan. Jos se onnistuu toteuttamaan tahtonsa, silloin ovat Pyhä Henki ja usko poissa, sillä näin sanoo pyhä Johannes: (1 Joh. 3:9,1 Joh. 5:18) "Se joka on Jumalasta syntynyt, ei tee syntiä eikä voi syntiä tehdä." Samalla on kuitenkin totta, mitä sama pyhä Johannes kirjoittaa: (1 Joh. 1:8) "Jos sanomme, että meissä ei ole syntiä, niin me valehtelemme, eikä Jumalan totuus ole meissä."
-----------------------------------------------
Mistäköhän 70-luvun hoitomiehet ammensivat oppinsa??
Mahdotonta heidän on ollut opettaa oikein parannuksesta, koska he eivät ole tunteneet varsinasta syntiä. Heillähän ei ole, kuten yllä sanottiin, oikeaa käsitystä perisynnistä, vaan he väittävät, että ihmisen luonnolliset kyvyt ovat säilyneet eheinä ja turmeltumattomina. Järki kykenee opettamaan oikein ja tahto kykenee toimimaan sen mukaisesti oikein, niin että Jumala antaa varmasti armonsa, kun ihminen omasta vapaasta tahdostaan tekee voitavansa.
Tästä johtui väistämättä, että parannusta tehtiin ainoastaan tekosynneistä, kuten sellaisista pahoista ajatuksista, joihin oli suostuttu, pahoista sanoista ja teoista, joita vapaa tahto olisi voinut välttää. Paha mielenliike, himo ja viettymys eivät muka olleet syntiä.
Tämän parannuksen he jakoivat kolmeen osaan: katumus, rippi ja hyvitys. Siihen liitettiin lohdutus ja lupaus: jos ihminen oikealla tavalla katuu, ripittäytyy ja hyvittää syntinsä, hän on sillä Jumalan edessä ansainnut anteeksiantamuksen ja maksanut syntivelkansa. Näin he ohjasivat ihmisiä luottamaan parannusta tehdessään omiin tekoihinsa. Siitä on peräisin yleisen ripin yhteydessä saarnatuolista kansalle lausuttu sana: "Herra Jumala, anna minulle elinaikaa, kunnes ehdin tehdä parannuksen synnistäni ja parantaa elämäni."
Tässä ei ensinkään mainittu Kristusta eikä uskoa, vaan toivottiin, että synti voitaisiin omin teoin voittaa ja pyyhkiä pois Jumalan näkyvistä. Siinä tarkoituksessa meistäkin tuli pappeja ja munkkeja, että itse torjuisimme synnin.
Katumusta toteutettiin seuraavaan tapaan. Koska kukaan ei saanut mieleensä kaikkia syntejään, ei ainakaan koko vuoden aikana tehtyjä, löydettiin porsaanreikä: jos piiloon jäänyt synti sittemmin muistuisi mieleen, pitäisi sitäkin katua, se ripissä tunnustaa jne. Siihen asti saataisiin olla Jumalan armohuomassa.
Koska kukaan ei tiennyt, kuinka suuri katumus riittäisi Jumalan edessä, he lohduttivat ihmisiä vielä tähän tapaan. Ken ei pystynyt kokemaan todellista katumusta, contritio, hänellä tuli olla ainakin attritio, jota sanoisin katumuksen puolikkaaksi tai iduksi. Itse he eivät ole ymmärtäneet eivätkä vieläkään ymmärrä noiden sanojen merkitystä yhtään sen enempää kuin minäkään. Ripittäytyessä semmoinen attritio kävi sitten contritiosta.
Jos joku sanoi, ettei kyennyt katumaan tai suremaan syntiään, kuten esimerkiksi luvatonta rakkautta tai kostonhimoa, he kysyivät, eikä hän edes toivonut tai halunnut katumusta. Jos ripittäytyvä antoi myöntävän vastauksen - ja kukapa vastaisi kieltävästi paitsi itse Perkele - he sallivat sen käydä katumuksesta ja antoivat tämän hyvän teon perusteella ihmiselle hänen syntinsä anteeksi. Tässä vedottiin mm. pyhän Bernhardin esimerkkiin. 19
Huomaamme tästä, kuinka sokea järki hapuilee, kun Jumalasta on kysymys, kuinka se oman pimeän mielensä mukaan etsii lohdutusta omista teoistaan osaamatta ottaa lukuun Kristusta tai uskoa. Kun tuota kaikkea katselee päivänvalossa, sellainen katumus on vain omin voimin sommiteltu ja sepitetty ajatus - vailla uskoa, vailla Kristuksen tuntemusta. Sellaista kuviteltua katumusta tunteva syntisparka pikemminkin nauroi kuin itki, milloin ajatteli himoaan tai kostoaan. Poikkeuksia olivat ne, joihin laki oli todella osunut tai joita Perkele oli piinannut murheellisella hengellä pääsemättä kuitenkaan päämääräänsä. Muutoin moinen katumus on varmasti ollut pelkkää teeskentelyä eikä ole surmannut synnin himoa. Ihmisten näet on pakko katua, mutta he olisivat mieluummin tehneet lisää syntiä, jos olisivat saaneet siihen luvan.
Rippi toimitettiin seuraavaan tapaan. Jokaisen oli kerrottava kaikki syntinsä, mikä ei edes ole mahdollista. Se oli kovaa kidutusta. Unohtuneet synnit annettiin anteeksi sillä ehdolla, että ne olisi vielä ripissä tunnustettava, jos ne palautuisivat mieleen. Niinpä ihminen ei voinut koskaan tietää, oliko hän jo kyllin puhtaaksi ripittäytynyt vai tulisiko ripittäytymisestä ikinä loppua. Joka tapauksessa hänet ohjattiin turvautumaan omiin tekoihinsa ja sanottiin, että kuta puhtaammin hän tunnustaisi syntinsä, kuta enemmän häpeäisi ja myös häpäisisi itseään papin silmissä, sitä pikemmin ja paremmin hän hyvittäisi syntinsä. Sellainen nöyryys hankkisi varmasti Jumalan armon.
Tässä ei tarvittu uskoa eikä Kristusta eikä myöskään kerrottu, mikä on synninpäästön voima. Lohdutus perustui siihen, että ihminen luetteli syntinsä ja häpesi niitä. On mahdotonta luetella kaikkea sitä kidutusta, petkutusta ja epäjumalanpalvelusta, mitä moinen rippi on saanut aikaan.
Kaikkein mutkikkain parannuksen osa on kuitenkin hyvitys. Yksikään ihminen ei näet voinut tietää, kuinka paljon hänen oli suoritettava hyvitystä yhdestä synnistä, saati sitten kaikista synneistään. Tähänpä keksittiin neuvo; määrättiin vain vähäinen, helposti suoritettava hyvitys, kuten viisi isämeitää, päivän paasto tms. Loput parannuksenteosta hoidettaisiin kiirastulessa.
Tästä vasta syntyi kova vaikerrus ja hätä. Muutamat pelkäsivät, etteivät ikinä selviäisi kiirastulesta, koskapa vanhojen kirkkosääntöjen mukaan yhtä kuolemansyntiä vastasi peräti seitsemän vuoden parannuksenteko. Yhtä kaikki luottamus perustui omaan hyvitystyöhömme. Jos hyvitys olisi voinut olla täydellinen, olisi luotettu yksinomaan siihen että uskoa eikä Kristusta olisi tarvittu mihinkään, mutta se nyt sentään oli mahdotonta. Jos joku olisi näin tehnyt parannusta sata vuotta, hän ei sittenkään olisi tiennyt, oliko jo suoriutunut parannuksestaan. Näin tehtiin lakkaamatta parannusta, mutta ikinä ei saatu parannusta tehdyksi.
Nytpä Rooman pyhä istuin riensi kirkkoparan avuksi ja keksi aneen, jolla hyvitystöitä annettiin anteeksi ja poistettiin, alkuun seitsemäksi tai sadaksi vuodeksi kerrallaan. Tätä valtaa jaettiin kardinaalien ja piispojen kesken, niin että yksi pystyi antamaan sadan vuoden, toinen sadan päivän aneen. Kaikkien hyvitystöiden poistamisen pyhä istuin säilytti yksinoikeutenaan.
Kun puuha alkoi olla tuottavaa ja bullamarkkinat paranivat, istuin keksi "kultaisen vuoden" ja sijoitti sen vieton Roomaan. Se merkitsi kaiken rangaistuksen ja syyllisyyden anteeksiantamista. Roomaan virtasi väkeä; tottahan jokainen tahtoi päästä vapaaksi sietämättömän raskaasta taakastaan. Näin toteutui tuo sana: (Vrt. Dan. 11:43) kaikki maan aarteet kaivettiin esiin ja vallattiin. Paavi riensi eteenpäin ja määräsi kultavuosia kultavuotten perään. 20 Mutta kuta enemmän hän nieli rahaa, sitä enemmän avartui hänen nielunsa. Siksi hän lähetti kultavuoden myöhemmin lähettiläidensä välityksellä eri maihin, kunnes kaikki kirkot ja talot olivat kultavuotta tulvillaan. Lopulta hän ryntäsi kiirastuleenkin, vainajien joukkoon, mukanansa ensin messut ja vigiliat, sitten aneet ja kultainen vuosi. Lopulta sielut halpenivat siinä määrin, että paavi laski niitä vapaiksi yhden joka kolikon kilahduksella.
Mutta tästäkään kaikesta ei ollut apua. Sillä sama paavi, joka opetti ihmisiä luottamaan ja turvautumaan aneeseen, riisti taas aneelta kaiken varmuuden. Hän painatti näet bulliinsa: "Ken tahtoo aneesta tai kultaisesta vuodesta osalliseksi tulla, sen pitää ensin katua, ripittäytyi ja maksaa rahaa." Yllä olemme kuulleet, että heidän tarkoittamansa katumus on epävarmaa teeskentelyä. Eipä kukaan edes tiennyt, mitkä sielut olivat kiirastulessa. Ja jos eräät olivat siellä, ei kukaan tiennyt, ketkä heistä olivat oikein katuneet ja ripittäytyneet. Niinpä paavi otti kyllä rahan vastaan ja lohdutteli ihmisiä vallallaan ja aneillaan, mutta ohjasi heitä sitten takaisin heidän omien epävarmojen tekojensa varaan.
Sitten oli joitakuita, jotka eivät tunteneet syyllistyneensä ajatuksin, sanoin eikä teoin tehtyihin synteihin. Niinpä minä ja minun kaltaiseni tahdoimme elää luostareissa ja kapituleissa munkkeina ja pappeina. Me suojauduimme pahoilta ajatuksilta paastoin, valvomisin, rukouksin, messuamisin, karkein vaattein ja kovin vuotein ja koetimme tosissamme kaikin voimin olla pyhiä. Vaikka peritty synnynnäinen pahuus esimerkiksi unessa pääsi pinnalle - kuten pyhä Augustinus, Hieronymus ja muutkin tunnustavat - niin me ajattelimme toisistamme, että eräät meistä olivat oppimme mukaisesti pyhiä, vailla syntiä ja täynnä hyviä tekoja. Niin me jakelimme ja myimme toisille niitä hyviä tekoja, joita olimme tehneet enemmän kuin taivaaseen pääsemiseemme tarvittiin. Tämä on täyttä totta, sen takaavat sinetit, kirjeet ja esimerkit.
Tällaiset ihmiset eivät tarvinneet parannusta. Mitä heidän olisi pitänyt katua, kun he kerran eivät antaneet periksi pahoille ajatuksille? Mitä he olisivat ripissä tunnustaneet, kun he karttoivat pahaa sanaakin? Mitä he olisivat hyvittäneet, kun olivat teoiltaan niin viattomia, että saattoivat myydä ylenpalttista vanhurskauttaan toisille, syntisraukoille? Sellaisia pyhimyksiä olivat myös Kristuksen ajan fariseukset ja kirjanoppineet.
Paikalle saapuu tuo tulinen enkeli, pyhä Johannes Kastaja, oikean parannuksen saarnaaja. (Matt. 11:10) Hän lyö yhdellä ainoalla jyrähdyksellä yhteen kasaan kaikki, kun hän sanoo: (Matt. 3:2) "Kääntykää." Toiset ajattelevat: "Olemmehan me kääntyneet", toiset taas: "Ei meidän tarvitse kääntyä." Mutta Johannes lausuu: "Kääntykää, niin toiset kuin toisetkin. Te toiset olette vääriä parannuksentekijöitä ja te toiset vääriä pyhiä. Molemmat te tarvitsette anteeksiantamusta, koska ette edes vielä tiedä, mitä synti oikeastaan on, niin että osaisitte siitä kääntyä tai sitä karttaa. Kukaan tiestä ei ole hyvä, te olette täynnä epäuskoa, ette ymmärrä mitään ettekä tunne Jumalaa ja hänen tahtonsa. Sillä Jumala on läsnä, ja me kaikki elämme sen varassa, että me hänen täyteydestään saamme armoa armon lisäksi, eikä kukaan ole Jumalan edessä vanhurskas ilman Jumalaa. Jos siis tahdotte kääntykää, kääntykää oikein. Teidän parannuksenne ei ole oikea parannus. Te teeskentelijät, jotka muka ette kääntymystä tarvitse te käärmeen sikiöt, kuka on teille antanut takeet siitä, että voitte välttää tulevan vihan?" (Matt. 3:7)
Näin pyhä Paavalikin saarnaa (Room. 3:10-12): "Ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään vanhurskasta, kukaan ei kunnioita Jumalaa, kukaan ei tee hyvää, ei yksikään. Kaikki he ovat kelvottomia luopioita." Samoin (Ap.t. 17:30): "Mutta nyt Jumala tekee tiettäväksi, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus." "Kaikkien ihmisten", hän sanoo, tekemättä poikkeusta yhdenkään ihmisen kohdalla. Tämä parannus opettaa meitä tuntemaan synnin: meistä ei ole mihinkään, olemme läpikotaisin kelvottomia, meistä täytyy tulla kokonaan uusia, eri ihmisiä.
Tämä parannus ei ole surkeaa paikkaamista niin kuin tuo parannus tekosynneistä, 21 ei myöskään epävarmaa niin kuin tuo on. Sillä nyt ei kinastella siitä, mikä on syntiä ja mikä ei, vaan kaikki, mitä meissä itsessämme on, julistetaan erottelematta pelkäksi synniksi. Miksi haaskata aikaa penkomiseen, jaotteluun ja erittelyyn? Sen tähden ei tämä katumuskaan ole epävarma, kun jäljelle ei jää mitään, mistä voisimme keksiä jotakin hyvää syntivelan maksuksi. Jäljellä on ainoastaan varma toivottomuus kaikesta mitä me olemme, ajattelemme, puhumme ja teemme. Samoin ei rippikään voi jäädä petolliseksi, epävarmaksi paikkailuksi. Sillä se, joka tunnustaa pelkäksi synniksi kaiken, mitä hänessä itsessään on, se ottaa lukuun kaikki synnit, ei jätä yhtään mainitsematta eikä unohda ainoatakaan. Hyvityskään ei nyt voi olla epävarma, sillä se ei ole meidän omaa syntistä puuhaamme, vaan se on (Joh. 1:29) maailman synnin kantajan, Jumalan viattoman Karitsan kärsimys ja veri.
Tätä kääntymystä julistaa evankeliumissa Johannes ja sitten Kristus, tätä julistamme myös me. Tällä parannuksella me kukistamme paavin ja kaiken, mikä on rakennettu omien hyvien tekojemme varaan. Kaikki se mitä sanotaan "hyviksi teoiksi" tai "laiksi", on rakennettu laholle, kelvottomalle perustukselle. Eihän ole olemassa mitään hyvää tekoa vaan pelkkiä pahoja. Eikä kukaan täytä lakia, niin kuin Kristus sanoo (Joh. 7:19), vaan kaikki sitä rikkovat. Siksi se rakennus koostuu kaikkein pyhimmiltä ja ihanimmilta osiltaan pelkistä petollisista valheista ja teeskentelystä.
Kristittyjen oikea parannus jatkuu kuolemaan saakka, sillä se taistelee lihassa jäljellä olevaa syntiä vastaan koko elämän ajan. Pyhä Paavalikin todistaa (Room. 7:23 8:2), että hän sotii jäsenissään olevaa lakia vastaan, ei omin voimin vaan hänelle lahjoitetun Pyhän Hengen voimalla. Ensin saadaan synnit anteeksi, sitten tämä lahja, joka päivittäin perkaa pois ja lakaisee jäljellä olevia syntejä ja siten näkee vaivaa saadakseen ihmisen täysin puhtaaksi ja pyhäksi.
Tästä ei tiedä mitään paavi, eivät teologit ja juristit eikä omasta päästään kukaan muukaan, vaan tämä on taivaasta evankeliumin välityksellä ilmoitettu oppi, jota jumalattomien pyhimysten on pakko kutsua kerettiläisyydeksi.
Toisaalta saattaa ilmaantua lahkolaisia - kukaties niitä jokunen jo onkin, talonpoikaissodan aikana 22 minäkin niitä tapasin - jotka ovat sitä mieltä, että jos Hengen tai syntien anteeksiantamuksen saaneet, uskoon tulleet ihmiset sittemmin tekevät syntiä, he pysyvät yhtä kaikki uskossa eikä synnistä ole heille mitään vahinkoa. Tähän tapaan he rääkyvät: "Tee mitä lystäät. Kun uskot, se on poissa. Usko pyyhkii kaiken synnin pois!" Ja sitten he taas sanovat, että jos uskon ja Hengen saanut ihminen tekee syntiä, hänellä ei ole koskaan oikein ollutkaan uskoa ja Henkeä. Olen kohdannut useita tuommoisia sekopäitä ja pelkään, että samanlainen piru asustaa muutamissa yhä.
Siksi on tärkeätä tietää ja opettaa, että jos pyhät ihmiset, joissa tosin on perisynti, jotka sitä tuntevat ja sitä vastaan parannusta tehden taistelevat, jos he sitten kuitenkin lankeavat julkiseen syntiin, niin kuin Daavid lankesi (2. Sam. 11) aviorikokseen, murhaan ja jumalanpilkkaan, he sillä kertaa ovat vailla uskoa ja Henkeä. Sillä Pyhä Henki ei anna synnin hallita eikä päästä voitolle, niin että se toteutuisi, vaan Henki pitää sen kurissa ja estää sitä toteuttamasta tahtoaan. Jos se onnistuu toteuttamaan tahtonsa, silloin ovat Pyhä Henki ja usko poissa, sillä näin sanoo pyhä Johannes: (1 Joh. 3:9,1 Joh. 5:18) "Se joka on Jumalasta syntynyt, ei tee syntiä eikä voi syntiä tehdä." Samalla on kuitenkin totta, mitä sama pyhä Johannes kirjoittaa: (1 Joh. 1:8) "Jos sanomme, että meissä ei ole syntiä, niin me valehtelemme, eikä Jumalan totuus ole meissä."
-----------------------------------------------
Mistäköhän 70-luvun hoitomiehet ammensivat oppinsa??
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.