Hei! Tämä kysymys on enemmän eläinlääkäreille/eläinlääkäriopiskelijoille osoitettu, mutta toki samankaltaisessa työssä olevat osaavat varmasti myös vastata.
Otsikon mukaisesti olen siis miettinyt useita vuosia, että olisiko minusta mahdollisesti eläinlääkäriksi. Opiskelujen kannalta uskon asian onnistuvan jos täysillä panostan, mutta henkinen kantti onkin sitten eri asia. Olen siis kova jännittämään ja stressaamaan. Todella. Ja herkkä on myös. Aivojen toiminta suurinpiirtein lakkaa kokonaan, kädet tärisevät ja hikoilevat paljon, huimausta, pahaa oloa... jne. Itken helposti ja minulla on myös paniikkihäiriö. Pari vuotta sitten, ysin lopulla, olin tetissä eläinlääkärillä ja kun pääsin katsomaan kissan sterilointia, jouduin lähtemään kesken pois. Oksettamaan minua ei ruvennut yms, mutta jonkinlaista mielen horjuntaa siinä tapahtui etten toimenpiteen ajan pystynyt paikalla olemaan. Muuten kyllä nautin todella tetissä olemisesta ja työ oli valtaisan mielenkiintoista ja positiivinen kokemus muutenkin.
Yhteenvetona nyt siis: voiko tällaisesta hermoheikosta, pelokkaasta ihmislapsesta koskaan tulla hyvää eläinlääkäriä, jos ihmeitä ei henkisen kantin kohdalla tapahdu? Ja tottuuko esim. leikkauksiin, rokotuksiin ja verikokeisiin joskus? Innokkuutta ja halua työhön siis löytyisi, mutta en haluaisi lähtä melkein kymmenen vuoden opiskeluja suorittamaan vain huomatakseni, että kykenekkään siihen.
Kiitos, jos vaivaidut vastaamaan!
Otsikon mukaisesti olen siis miettinyt useita vuosia, että olisiko minusta mahdollisesti eläinlääkäriksi. Opiskelujen kannalta uskon asian onnistuvan jos täysillä panostan, mutta henkinen kantti onkin sitten eri asia. Olen siis kova jännittämään ja stressaamaan. Todella. Ja herkkä on myös. Aivojen toiminta suurinpiirtein lakkaa kokonaan, kädet tärisevät ja hikoilevat paljon, huimausta, pahaa oloa... jne. Itken helposti ja minulla on myös paniikkihäiriö. Pari vuotta sitten, ysin lopulla, olin tetissä eläinlääkärillä ja kun pääsin katsomaan kissan sterilointia, jouduin lähtemään kesken pois. Oksettamaan minua ei ruvennut yms, mutta jonkinlaista mielen horjuntaa siinä tapahtui etten toimenpiteen ajan pystynyt paikalla olemaan. Muuten kyllä nautin todella tetissä olemisesta ja työ oli valtaisan mielenkiintoista ja positiivinen kokemus muutenkin.
Yhteenvetona nyt siis: voiko tällaisesta hermoheikosta, pelokkaasta ihmislapsesta koskaan tulla hyvää eläinlääkäriä, jos ihmeitä ei henkisen kantin kohdalla tapahdu? Ja tottuuko esim. leikkauksiin, rokotuksiin ja verikokeisiin joskus? Innokkuutta ja halua työhön siis löytyisi, mutta en haluaisi lähtä melkein kymmenen vuoden opiskeluja suorittamaan vain huomatakseni, että kykenekkään siihen.
Kiitos, jos vaivaidut vastaamaan!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.