Katsoitteko Ajankohtaisesta kakkosesta aiheen, jossa kerrottiin kainuulaisesta luokanopettajasta, joka on opettanut jokaisen oppilaansa hiihtämään! Koulu on myös kustantanut oppilaille sukset. Luokka hiihti umpihangessa ja iloisin mielin, luontoa tutkien. Lisäksi oppilaat aloittavat päivänsä aamulenkillä joka aamu. Opettaja mainitsi mm. että suomalaisten on hyvä osata hiihtää, esimerkiksi armeijassa moni joutuu aluksi hiihtokouluun. Hiihtäminen on suomalaisten ikivanha taito, joka olisi hyvä osata. Se vie meidät aidosti luontoon, rentouttaa ja tuo terveyttä.
Olen itsekin ihmetellyt, miksi täällä koululaisten vanhemmat kommentoivat, että heidän lapsensa ei ainakaan tarvitse hiihtää sitten koulussa. He eivät halua pakottaa. Minusta tämä on erikoisuudentavoittelua, että voidaan sitä elää ilman hiihtoakin. Se nyt on vaan tyhmää hiihtää...
Hiihtäminen, kuten monet perinteiset liikuntalajit, ovat jaloja ja kehittäviä taitoja. On sääli, jos ne unohdetaan muotioikkujen tai nykyajan "tyhmyyden" takia. Sääli lähinnä siksi, että kaikki lapset eivät pääse kokemaan todellista liikunnan ja luonnossa liikkumisen iloa. Vaan saavat seurata laiskojen vanhempiensa huonoa esimerkkiä.
Olen itsekin ihmetellyt, miksi täällä koululaisten vanhemmat kommentoivat, että heidän lapsensa ei ainakaan tarvitse hiihtää sitten koulussa. He eivät halua pakottaa. Minusta tämä on erikoisuudentavoittelua, että voidaan sitä elää ilman hiihtoakin. Se nyt on vaan tyhmää hiihtää...
Hiihtäminen, kuten monet perinteiset liikuntalajit, ovat jaloja ja kehittäviä taitoja. On sääli, jos ne unohdetaan muotioikkujen tai nykyajan "tyhmyyden" takia. Sääli lähinnä siksi, että kaikki lapset eivät pääse kokemaan todellista liikunnan ja luonnossa liikkumisen iloa. Vaan saavat seurata laiskojen vanhempiensa huonoa esimerkkiä.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Osuit naulan kantaan! Hyvä kirjoitus,johon ei ole mitään lisättävää.
hiihtäminen on halpaa, helppoa ja suomalaiseen arkipäivään sopivaa ja sitä voi tehdä lähes missä vaan. Hiihtämällä pidetään yllä suomalaisia perinteitä ja suomen luonto ja ilmasto on juuri sopivat hiihdon aktiiviseen harrastamiseen. Hiihtämiseen ei tarvita urheiluseuroja.
Meidän lapset tykkää talvisin hiihtää jopa kouluun, koska siten pääsee nopeammin ja helpommin, valitettavasti vaan kulkuväyliäkin hiekoitetaan aktiivisesti koko leveydeltään, niin että hiihtäminen on välillä mahdotonta. Olemme monasti ihmetelleet miksei hiekotusalueelle voi tehdä hiekatonta kaistaletta hiihtäjiä varten, ei luulisi olevan mahdotonta.
Etelä-Suomessa vaan alkaa hiihtokelit tulla vasta kevättä kohden. Jos lunta ei ole, on vaikea hiihtääkään. Hiekoittamiseen kommentoisin sen verran, että eiköhän noissa hiekoitusvempeleissäkin ole jokin standardileveys, jolla teitä hiekoitetaan. Vaikea estää hiekkaa tippumasta kourusta, jos kouru kuitenkin on tien levyinen. Jos ymmärrätte. Ja kadut on kuitenkin pakko hiekoittaa. Eikö lapsille saisi tehtyä hiihtolatua kouluun jonkin puiston tms. kautta?
On se kumma, jos etelässä ei osata tehdä osa hiekoitusta pyöräteille ja kaduille, kun se osataan täällä pohjoisessa. Meillä on oma potkurikaista toisella reunalla tietä ja toimii hyvin. Kyselkää tietä hoitavalta taholta.. luulisi onnistuvan. :)
Jokaiselle eri asiat ovat tärkeitä. Jollekin hiihtäminen jollekin musiikki jollekin opiskelu tai työ, lapset, kaverit tai juopottelu. Onhan noita.
Minulle tärkentä on mun lapset. Autoilu on minulle hirmun tärkeetä, en mene minnekään ilman autoa. Me ei hiihdetä eikä muutenkaan liikuta, mitä lapset koulussa pakkoliikuntaa.
Meillä on oma tärkee harrastus, jota ei hiihtäminen sotke.
Kuka haluu tutkia muurahaisen polkuja ja haistella tehtaiden päästöjä ihanasti suksilla liikkuen, suokoon se heille, mutta kaikkia se ei kiinnosta.
Menkää ihmiset metsään ja eksykää, teidän on ihana hiihtää ja etsiä kotilatua kun nälkä kurnii vatsassa, lapsilla pissat housuissa ja pakkanen paukkuu! Me nautitaan lämpimässä takkatulen ääressä lämmintä keittoa ja nautimme olostamme.
Entäpä kun minä lenkkeilen koirani kanssa, juoksen ilman koiraa, käyn pilkillä, harrastan itsepuolustuslajeja ja käyn salilla vielä kymmenien vuosien päästäkin samalla tavalla kuin nykyisinkin ja te vedätte rasvan kovettamat verisuonet paukkuen ja ihrat hyllyen pitsaa siellä takkatulen ääressä? Ei tuo ole kyllä tervettä, ettei liikuntaa harrasta ollenkaan, vaikkei mikään himourheilija olekaan! That's the point.
Miltäs tämä kuullostaisi:
Minä pidän ooperasta, joten KAIKKIEN on PAKKO ruveta harrastamaan sitä. Minusta tämä on erikoisuudentavoittelua, että voidaan sitä elää ilman oopperaakin. Se nyt on vaan tyhmää mennä oopperaan...
Ooppera, kuten monet perinteiset taidelajit, ovat jaloja ja kehittäviä taitoja. On sääli, jos ne unohdetaan muotioikkujen tai nykyajan "tyhmyyden" takia. Sääli lähinnä siksi, että kaikki lapset eivät pääse kokemaan todellista musiikin ja taiteenja kulttuurikeskuksissa liikkumisen iloa. Vaan saavat seurata laiskojen vanhempiensa huonoa esimerkkiä.
... kuvaamasi hiihtosysteemi sopisi ainakin minun pojalleni: hiihdetään hissukseen ja luonnosta nauttien eikä pyritä nopeusennätyksiin.
Hänen omassa koulussaan se ei ole ollenkaan tuollaista. Poikaani rassaa juuri se sama kuin minua aikoinaan: että pyritään ennen kaikkea hiihtämäänn KOVAA. Ole nopea nopea nopea! Äkkiä äkkiä, opettele NOPEA hiihtotyyli! Ei tässä ole aikaa ihastella lumisia puita, nyt pannaan vauhtia monoihin. Elämme kilpailuyhteiskunnassa jossa kaiken pitää olla tehokasta ja tuottavaa. Ei mitään lorvailua, huhki, hikoile, huohota ja vaikka pyörry, mutta VAUHTIA!!! Joka jää hännille on surkimus ja inhon kohde. Otetaan aikoja ja järjestetään pakollisia kilpailuja.
Varsinkin viestihiihtokilpailut ovat pakollisina todellista kidutusta: arvatkaapa, ovatko joukkueen muut jäsenet ymmärtäväisi sitä yhtä hidasta hiihtäjää kohtaa, jonka takia koko kilpailu hävitään?
Jos hiihto olisikin tuollaista rauhallista luonnossa liikkumista ja metsän elämän tarkkailua, se vielä menisi.
Mutta kun ainoa mikä jotain merkitsee on vauhti, vauhti ja vauhti.
Tätä kilpailuvimmaa on jo päiväkoti-lapsissa. Jos pihalla juostaan viivalta toiselle, niin on jo joku huutamassa, mä olin eka, sä hävisit. Joillekkin tyypeille on niin vaikeaa selittää-tämä ei ole kilpailu- ei, mä olin eka. Nyt olenkin tehnyt jo alussa selväksi- emme kilpaile. "mutkun isi sanoi" huoh-, yhdessä voi juoksennella ja tehdä mitä vaan, pois se hampaat irvessä kilpailu, ainakin pieniltä.
Kyllähän sitä hiihtäisi, jos olisi lunta. Pelloilla on "talven törröttäjien" keskellä ikävä hiihdellä, varsinkin kun suksenpohjat raapiutuvat kiviin.
Ja jos lunta tulee, sade muuttuu tuota pikaa rännäksi ja sulattaa sen vähänkin lumen pois.
Näin lounaisrannikolla!
sitten sen kaiken muun roinan seassa on koiranpaskaa kahmalokaupalla, eikä ne oo mitään pieniä sieviä pötköjä aina.
Tyttäreni on kömpelö, nauttii kyllä hiihtämisestä. Mutta mikä ihme opettajia edelleen viiraa että hiihtokilpailuihin on pakko osallistua.
Meillä kun hiihtäminen on kivaa, tyttäreni lähti mielummin kilpahiihtoon kuin lintsasi koulusta. Olin mukana.
Ja tulos. Sanoin tytölle lähtöviivalla että jos olet viimeinen saat vitosen.
Ja tyttö oli viimeinen, sai vitosen ja nimensä listaan joka komeilee vielä kuukauden päästäkin koulun seinällä. Aina siihen hetkeen kun tartun vihaisena luuriin ja sanon opettajalle suoraan että hän on hyvä vaan ja poistaa listan, jottei lapseni päivä päivän jälkeen kuule kuinka oli vihon viimeinen.
Tosin kolmestakymmenestä oppilaasta vain kuusitoista hiihti, muut lintsasivat kuka milläkin syyllä.
Kyse on toisluokkalaisesta, reippaasta neidin alusta, jolle haluan opettaa vastuuta koulun käynnin suhteen. Ensivuonna meilläkin kai opetellaan miksi lintsaaminen on joskus sallittua joskus ei.
Et ole ainoa.
Vanhin poikani, nyt 21-v, oli ala-asteella innokas, joskin kömpelö ja hidas hiihtäjä. Hän osallistui koulun hiihtokilpailuihin vapaaehtoisesti ja mielellään. Koska tiesín ettei hän todennäköisesti pärjää, selitin kovasti etukäteen että 2 kuten Antiikin kreikkalaiset jo sanoivat, tärkeintä ei ole voitto vaan jalo kilpa " - ynnä muuta yhtä omaperäistä, jonka tarkoituksena oli saada hänet hyväksymään hännille jäämisen mahdollisuus.
Mutta koulupa oli eri mieltä: siellä tärkeintä oli nimenomaan voitto. Huonot hiihtäjät nolattiin julkisesti.
Poika tuli kilpailujen jälkeen kotiin läpimärkänä hiestä, huohottavana ja rättiväsyneenä, mutta onnellisena, siis todella kaikkensa antaneena. Arveli pärjänneensä hyvin. Minä hiljaa mielessäni epäilin, että hännille hän jäi kuitenkin, ja aloitin taas tuon " Mutta kuten jo Antiikin kreikkalaiset..." - höpötyksen.
No annahan olla. Seuraavana päivänä hän tuli koulusta kyyneleet silmissä. Koulun ilmoitustaululla oli ollut hiihtokilpailujen tulokset, jossa kaikkien noin sadan osallistujan nimet olivat paremmuusjärjesyksessä. Poikani nimi vihoviimeisenä. Hän oli saanut kuulla asiasta koko päivän, aina joku tuli sanomaan että " huomasitko että olet huonoin?".
Vanhempainillassa otin asian puheeksi ja kysyin, eikö vastaisuudessa voi tehdä vaikka niin, että kymmenen parhaan nimet ovat paremmuúsjärjestyksessä, ja siten siinä lukee vain että " kilpailuihin osallistuivat myös "- ja loput nimet aakkosjärjestyksessä. Opettajat sanoivat että olen oikeassa, turha nöyryyttää huonoja hiihtäjiä, ja lupasivat että ensi vuonna toimimme juuri näin.
No, seuraavana vuonna poika halusi osallistua mutta pelkäsi edellisvuoden nöyryytyksen toistumista. Sanoin että älä pelkää, tänä vuonna vain kymmenen parasta mainitaan ja muut ovat aakkosjärjestyksessä. Poika kysyi, onko varma, ja minä että on, opettajat lupasivat.
Poika meni taas kilpailuihin, osallistui ja antoi kaikkensa, hikoili ja oli pyörtyä, mutta hehkui iloa kotiin tullessaan.
Seuraavana päivänä koulun ilmoitustaululla oli kaikkien noin sadan osallistujan nimet paremmusjärjesteyksessä nopeimmasta hitaimpaan - poikani nimi viimeisenä.
Siihen loppui poikani hiihtäminen. Hän taisi laittaa sukset jalkaansa viimeksi viitisen vuota sitten, eikä silloinkaan vapaaehtoisesti vaan lukion liikuntatunnilla.
Ei siis riittänyt että hiihdettiin koko koulun voimin kilpaa ja rankattiin lapset, tänään hiihdetään taas kilpaa. Tälläkertaa luokkien väliset?!?!??!
Eivätkö ne kaksi kilpahiihtäjää jo saaneet mittaa toisistaan, vai pitääkö heistä molempien saada joka talvi kultakorukaulaansa.
Tällä kertaa äiti mokasi tietoisesti ja unohti laittaa monot reppuun, onneksi neidillä on iso jalka, että vaikka sukset on koululla, monoja ei sopivia löydy. Laskekoon mäkeä ja pitäköön hauskaa.
Äidin luvalla ja ilman ahdistusta.
Asumme pienessä maalaistaajamassa ja täällä jokainen lapsi oppii hiihtämään heti kun pystyssä pysyy. Mutta koulussa hiihtävät kilpaa vain ne lapset, jotka haluavat. Ketään ei kilpailuihin pakoteta ja meidän lapset eivät ole ikinä hiihtokilpailuissa olleet. Kilpailuun osallistumattomat hiihtävät koulujen välisenä kilpailupäivänä retkihiihdon eväiden kanssa. Muutkin kilpailut ovat aina vapaaehtoisia. Tuntuukin uskomattomalta, että jossakin on pakko kilpailuihin osallistua.
Eihän se kai pakko ole, mutta jos sukset on, opettaja kyllä ylipuhuu siihen jonon jatkoksi. Noin vältytään siltä että yksi opettajista joutuisi kiertämään valaistua latua ei kilpahiihtäjien kanssa.