Eräs unikkokantinen vihko herättää minussa paljon tunteita. Erityistä tuolle viholle on se, että olen jokaisen sivun yläosaan itse kirjoittanut jonkin kysymyksen tai pyynnön. Millainen oli lapsuutesi lempipaikka? Kerro joitakin lauluihin liittyviä muistoja. Ja sivujen alaosat on täyttänyt tasaisella ja kauniilla käsialalla yksi ja sama henkilö.
Unikkovihon kanteen olen liimannut kuvan omasta äidistäni. Kymmenen vuotta sitten hän vastaili kysymyksiini, kirjoitti ajatuksiaan talteen ja antoi muistojen tulvan jäädä elämään.
Tuota vihkoa olen viime kuukausina paljon ajatellut. Etenevä muistisairaus on hiljalleen muuttanut äitiä ja riisunut muistoista. Kun tartun tuohon vihkoon ja näen tutun käsialan, on kuin kääriytyisin lämpimään peittoon.
Olen taas lapsi, joka nukahtaa seurapenkissä äidin syliin. Lapsi, joka tyyntyy äidin levollisten käsien silitykseen. Olen nuori, joka kipuilee omien tunteiden kanssa ja jota äiti kuuntelee ja rohkaisee. Olen aikuinen, joka henkäisee kiitollisuudesta, kun huonosti nukutun yön jälkeen näkee ovella äidin.
Olen taas tytär, joka saa kuulla tutut muistot, elää mukana vuosikymmenten takaiset hetket. Olen tytär, joka yhä uudelleen – rakkaiden sanojen kautta – saa lähelleen äidin, tutun ja tärkeän.
Vihon sivuilla äiti puhuu siitä, miten rakkaita me lapset olemme olleet ja millaista oli aikanaan odottaa meitä. Hän puhuu omista vanhemmistaan, siitä, miten vaikeaa oli elämä sota-aikana. Ja miten silloinkin Jumala kantoi.
Lukiessani noita lauseita kuulen äitini puhuvan. Hän on äkkiä aivan lähellä ja puhuu siitä, mikä on tärkeää. Kuulen hänen äänessään muistojen nostattaman hymyn. Eikä tuossa hetkessä ole muistisairautta, ei kipua, ei lähestyvää kuolemaa.
Toisinaan katselen vanhoja valokuvia ja mietin, miten tärkeää on muistaa. Miten onnellista on muistaa se tietty hetki, jolloin oma rakas tarttui vähän arastellen ja kysyvänä käteen. Miten ihanaa on muistaa vauvan ensimmäinen katse, monet merkitykselliset sanat, ja ne hetket, jolloin sanoja ei ole tarvittu.
Ja sittenkin – miten turvallista on nähdä, että yli muistisairaudenkin voi säilyä se kaikkein tärkein.
Joskus, kun olen äitini sängyn vierellä istunut, olen miettinyt, minne sinä äiti katosit. On ollut vain sekavia sanoja, torkahduksia, tunnetta, että äiti on hereillä ollessaankin jossain poissa. Mutta kun olen alkanut puhella hyvästä Jumalasta ja siitä, miten saa tälläkin hetkellä uskoa, äiti on aivan kuin havahtunut unesta. On tarttunut käteeni, hymyillyt kirkkain silmin ja sanonut: ”Siinä on se kaikkein tärkein turva.”
Sitä toivon ja rukoilen omallekin kohdalle, että vaikka kaikki muu mielestä katoaisi, kunpa se tärkein muisto säilyisi. Säilyisi luottamus siihen, että kaikki synnit saa uskoa anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Siinä on ihmisen tärkein turva. Siinä on koko elämä.
Anne Lindfors
Unikkovihon kanteen olen liimannut kuvan omasta äidistäni. Kymmenen vuotta sitten hän vastaili kysymyksiini, kirjoitti ajatuksiaan talteen ja antoi muistojen tulvan jäädä elämään.
Tuota vihkoa olen viime kuukausina paljon ajatellut. Etenevä muistisairaus on hiljalleen muuttanut äitiä ja riisunut muistoista. Kun tartun tuohon vihkoon ja näen tutun käsialan, on kuin kääriytyisin lämpimään peittoon.
Olen taas lapsi, joka nukahtaa seurapenkissä äidin syliin. Lapsi, joka tyyntyy äidin levollisten käsien silitykseen. Olen nuori, joka kipuilee omien tunteiden kanssa ja jota äiti kuuntelee ja rohkaisee. Olen aikuinen, joka henkäisee kiitollisuudesta, kun huonosti nukutun yön jälkeen näkee ovella äidin.
Olen taas tytär, joka saa kuulla tutut muistot, elää mukana vuosikymmenten takaiset hetket. Olen tytär, joka yhä uudelleen – rakkaiden sanojen kautta – saa lähelleen äidin, tutun ja tärkeän.
Vihon sivuilla äiti puhuu siitä, miten rakkaita me lapset olemme olleet ja millaista oli aikanaan odottaa meitä. Hän puhuu omista vanhemmistaan, siitä, miten vaikeaa oli elämä sota-aikana. Ja miten silloinkin Jumala kantoi.
Lukiessani noita lauseita kuulen äitini puhuvan. Hän on äkkiä aivan lähellä ja puhuu siitä, mikä on tärkeää. Kuulen hänen äänessään muistojen nostattaman hymyn. Eikä tuossa hetkessä ole muistisairautta, ei kipua, ei lähestyvää kuolemaa.
Toisinaan katselen vanhoja valokuvia ja mietin, miten tärkeää on muistaa. Miten onnellista on muistaa se tietty hetki, jolloin oma rakas tarttui vähän arastellen ja kysyvänä käteen. Miten ihanaa on muistaa vauvan ensimmäinen katse, monet merkitykselliset sanat, ja ne hetket, jolloin sanoja ei ole tarvittu.
Ja sittenkin – miten turvallista on nähdä, että yli muistisairaudenkin voi säilyä se kaikkein tärkein.
Joskus, kun olen äitini sängyn vierellä istunut, olen miettinyt, minne sinä äiti katosit. On ollut vain sekavia sanoja, torkahduksia, tunnetta, että äiti on hereillä ollessaankin jossain poissa. Mutta kun olen alkanut puhella hyvästä Jumalasta ja siitä, miten saa tälläkin hetkellä uskoa, äiti on aivan kuin havahtunut unesta. On tarttunut käteeni, hymyillyt kirkkain silmin ja sanonut: ”Siinä on se kaikkein tärkein turva.”
Sitä toivon ja rukoilen omallekin kohdalle, että vaikka kaikki muu mielestä katoaisi, kunpa se tärkein muisto säilyisi. Säilyisi luottamus siihen, että kaikki synnit saa uskoa anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Siinä on ihmisen tärkein turva. Siinä on koko elämä.
Anne Lindfors
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olisitko se sinä aloittaja joka viimeinkin kertoisit missä raamatussa puhutaan omista syntien anteeksiuskomisista?
Tai olisitko se viimienkin sinä, joka tajuaisit että te olette tuon mantran oppineet edelliseltä sukupolvelta ja se taas edelliseltä, mutta mitä sanookaan Raamatun opetus, kerro siitä?
Ikään kuin olisi Jeesus unohtunut koko tarinasta.
Raamatu sanoo: naine vaietkoot serakunnasa. Se vaikenemiskäsky koskee myös suomikaksnelosta.
tympiää lukea tekstiä jossa ei ole joka toisessa lauseesa viitettä raamatuun tai siionilauluun
Akat hoitoon!
SRK Keskusyhdistyksen pläjäystä ootellessa...