A-a A-a - A-a A-a-a-a-m

https://youtu.be/lMhvWDkL4lY

Koko elämä on lopun alkua.
Kesä vie mukanaan, antaudu.

Tuo viimeinen pikkuhousut-tapaus pistää miettimään ; )

Jos jokin on lopun alkua niin se että nainen huokaisee kun puhelu loppuu.
Vai mitä mieltä raati o?

EI SE AINAKAAN mitään hyvää voi tarkoittaa??

Kaks plus eiku kaks juttua. Ensin: ei se ole A-a-a-a-a, vaan Ah ah ah ah. Lue oman videos tekstit :)
Toinen: tilaisuus tekee varkaan, nopeat syövät hitaat, rohkea rokan syö, jne jne jen. Missään ei kehuta hidastelua ;)
Jotenpa tee kuten minä tein heti nyt silloin kun se on mahdollista.
Tämä tarina on tosi. Ja se Sattuu tai siis sopii hyvin pikkarit-episodiisi. Nimet ja se korjattava jutska on vaihdettu.
Nimet rimmaukseen sopiviksi:)

Siis, oli kaunis ja aurinkoinen iltapäivä. Minut oli kutsuttu korjaamaan kahvinkeitin. Kutsuja oli tuttu nainen,
tuttu vuosien vuosien takaa. Välillämme oli ollut korkeintaan lämpimiä ajatuksia. Ja omasta puolesta vähän lämpimämpiäkin...

Soitin Annan ovikelloa. Pian kuului lukon naksahdus.
- Moi, Teuvo. Kiva kun pääsit tulemaan.
Anna tervehti iloisesti ja pyysi sisälle ja meni heti keittiöön.
Ehdin huomata, että hänellä oli päällään pitkähihainen, tummansininen college-pusero. Ja jalassaan valkoiset pikkarit.
Niin, ei siis muuta kuin pikkarit. Hänen kiireestään päättelin, että hänellä oli pukeutuminen kesken ja on lähdössä jonnekin ja minun projektini on
vain pakollinen paha tässä aurinkoisessa päivässä. Varmaan menossa treffeille, ajattelin. Tapaamaan jotain könsikästä, prskls.
Pitäisi kysyä minne hoppu. Jos sitten Anna sanoisi, että Lucienin kanssa treffeille, niin voisin sanoa, että viepä kahvinkeitin
Lucien-Pucienille korjattavaksi. Noin ajattelin kostonhimoisena. Sitten tajusin etten voisi kysyä enkä sanoa mitään, mikä
veisi keskustelun tuohon suuntaan. Miksikö en? No, siksi että Anna alkaisi nauraa. Sanoisi että enhän nyt toki voi kahvinkeitintä
rakkaalle Lucienille viedä, eihän hän osaa niitä korjata. Sitten hän pitäisi pienen tauon, veisi kätösensä suulleen, tirskahtaisi,
ja hymyillen sanoisi että Lucien osaa ihan muita juttuja.

Vedin naaman peruslukemille, yritin unohtaa kuvitelman ja otin työkalupakkini ja menin keittiötä kohti.
Anna oli koko ajan jutellut jotain ja tulla pelmahti ovella vastaan. Se hajuveden tuoksu! Jotain makeaa, kukkaista.
Mehiläinen tuli mieleen.
- Mennään olohuoneeseen, siellä on parempi tuo valaistus. Niin näet paremmin mikä tässä on vika.
- Okei, jos vaan ei mene likaiseksi ...
- Otetaan sinne sanomalehti ... ootas ...

Kohta istuimme olohuoneen sohvalla kumartuneena kahvinkeittimen puoleen, joka nökötti sanomalehden päällä olohuoneen pöydällä.
Pyörittelin ruuvimeisseliä ja näytin miettivän. No mietinkin! Mietin mikä on se makea tuoksu. Mietin kuinka monen senttimetrin
päässä hänen reitensä oli omastani.
- Tää ei siis toimi, ei tule mitään virtaa, niinkö?
- Niin, ei tapahdu mitään.
- Kun sen laittaa päälle, niin lämpeneekö se?
- Ei, ei kai. Silloin ekalla kerralla oltiin odotettu puoli tuntia kahvia. Mitään ei ollu tapahtunu.

Ärtymykseni lisääntyi mutta en näyttänyt sitä. Ärtymykselle oli monta syytä. Se Lucien, se tunnistamaton tuoksu,
se typerä rikkinäinen keitin. Miksi mun pitää aina kärsiä? Miksi joku Lucien kerää pisteet. Ja reidet. Ja reidenvälit.
Aikaa tappaakseni sanoin, että keittimessä voi olla jokin kosketushäiriö.
Otin keittimen pöydältä ja katsoin sen pohjaa, ravistin, mutta mitään ei kuulunut.
- Ei siellä ole mitään irti, ei ainakaan kuulu mitään.
- Niin, olisko se voinut hajota pudotessa? Joskus puoli vuotta sitten kun olin muuttanut, se putosi.
- Hmmm, voi olla, voi olla että jotain on silloin mennyt vähän rikki ja nyt se on mennyt lopullisesti rikki.
- Tosi hyvä, kun tiedät ja ymmärrät noista. Minä en millään ymmärtäisi noitten päälle ...
Anna alkoi taas höpötellä. Ei tietenkään noitten päälle, ajattelin, mutta kaikenlaisten lucienien päälle. Ja alle.
Ja sivulle ja ristiin. Voi helevetta. Mitäs tässä voi? Saan kyllä ruuvailla meisselillä mutta onko se sitä
ruuvailua mitä nyt haluaisin. Tuossa on vieressä kuumat, oletettavasti, reidet, nätti muodokas peppu pikkareissa.
Ja minä pyörittelen ruuvaria!

Katson välillä Annaa silmiin. Hän katsoo takaisin ja kysyy jotain, mitä en kuule. Olen niin ajatuksissani. Nyökyttelen ja myöntelen vain.
Jotain piti tehdä, jotain sellaista että saisin edes koskea noita reisiä ennen kuin ne kävelevät Lucienin luo.
Ruuvasin keittimen pohjasta suojalevyn pois. Sitten otin työkalupakista virtamittarin.
- Siellä voi olla jokin kosketushäiriö. Pidätkö tätä jalkojesi päällä ja liikutat vähän kun mittaan, onko se virtapiiri ehjä joka asennossa.
- Näinkö? Anna kysyi.
- Just niin, hitaammin, niin ehdin testaamaan.
Sopivalla kohdalla painoin mittauskärjen kiinni ja mittarin valon syttyi.
- Nyt lamppu sytty! Anna huudahti innoissaan.
- Juu, jotain eloa siellä on. Pidä se siinä asennossa, mun pitää avata tuo ruuvi kuusiokoloavaimella.
Otin pakista avaimen ja sovittelin sitä keittimen ruuvin koloon. Keitin oli juuri sopivassa asennossa.
Kun työnsin avainta, rystyseni osuivat Annan reiteen. Hän säpsähti aavistuksen ja kiertyi katsomaan, mitä keittimen takana tapahtui.

Jaahas kirjailija mies unelmissaan.