MItä mieltä?
Elämään kuuluu faktisesti mm. ilo, nauru, sosiaalisuus, yhteisyys, suru, kärsimys, kieltäytyminen, puute, ero, uskonto, koti.
Minä en iloitse tai nauti sosiaalisesta kanssakäymisestä. En sure tai sääli, mutta kärsin fyysisesti, henkisesti sekä taloudellisesti. Uskoa en arvosta.
Usein kuulee sanottavan, että sellaista se elämä on. Jos tämä pitää paikkansa on elämä sellaista mitä en halua. Kuulostaako rationaaliselta tai oikeelta??
Taustatietoina: lääkitys 4 vuotta, useita masennus, rauhoittavia ja unilääkkeitä tällä hetkellä poikkeuksetta maksimiannoksin. Vaikutus on olematon. Sähköhoitoa ja sairaalahoitoa takana samoin terapiaa lähinnä puheterapiaa. Käytän taas paljon alkoholia lähinnä ensiavuksi, koska vanhempien takia on seuraava päivä nähtävä.
Elämään kuuluu faktisesti mm. ilo, nauru, sosiaalisuus, yhteisyys, suru, kärsimys, kieltäytyminen, puute, ero, uskonto, koti.
Minä en iloitse tai nauti sosiaalisesta kanssakäymisestä. En sure tai sääli, mutta kärsin fyysisesti, henkisesti sekä taloudellisesti. Uskoa en arvosta.
Usein kuulee sanottavan, että sellaista se elämä on. Jos tämä pitää paikkansa on elämä sellaista mitä en halua. Kuulostaako rationaaliselta tai oikeelta??
Taustatietoina: lääkitys 4 vuotta, useita masennus, rauhoittavia ja unilääkkeitä tällä hetkellä poikkeuksetta maksimiannoksin. Vaikutus on olematon. Sähköhoitoa ja sairaalahoitoa takana samoin terapiaa lähinnä puheterapiaa. Käytän taas paljon alkoholia lähinnä ensiavuksi, koska vanhempien takia on seuraava päivä nähtävä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Niinpä niin... Elämään kuuluu sitä ja tätä... Kellä saatana on oikeus määritellä mitä elämään kuuluu TAI mikä on "hyvä" elämä! (Älä ota tätä ittees, en tarkota lainkaan sua).
Mulle on kans tuttua sairastuminen vakavaan masennukseen, sairaalahoito, maksimaaliset lääkitykset, sähköhoito (josta, Luojan kiitos, oli jonkii verran apua).
Mut terapian myötä käyn läpi rankkaa prosessia. Ei oo helppoo kohdata tunteita... hyätyksi tulemisen pelkoa, kelpaamattomuutta, riesana olemisen tunnetta... Luulen, että ymmärrät, mitä yritän sanoa...
JA kaiken keskellä kontakti siihen suruun, irtovihaan ja raivoon, mitä vammoja vanhemmat (en toki edes ajattele, että ne tahallaan, oman historiansa kantajia...) ovat elämälleni aiheuttaneet.
JA minä myös nyt juon, kun en kykene VIHAAMAAN vaan käännän sen kiltteydeksi ja miellyttämiseksi ja kelpaavuudesksi. Ja koska EI muka voi aiheauttaa äidille (isä on jo kuollut) sitä tuskaa...
Uskosta sen verran, että EN tiedä, onko Jumalaa olenmssa, vaikka periaatteessa kristuítty olenkin. MUTTA tuntuu, että Jumala on AINOA, joka kestää kaiken tän vihani, suruni ja katkeruuteni...
Mitenkähän olisi itsenäistymisen kanssa? Onko
suunnitelmia sellaisesta askeleesta? Ehkä välimatka saattaisi auttaa ja kun omat jalat kantaa, elämä voisi olla helpompaa.
Itsenäistyminen, mitäköhän tarkoitat? Muutin 15 vuotiaana pois kotoa, eli reilut 10 vuotta sitten, sitä ei itsenäistyminen ainakaan ole. Oli tossa puolisen vuotta ilman asuntoakin, menihän se, onneksi on auto. Täytyy sanoa, että täysin elän nyt avohoidon ja ystävien varassa. Itse kun ei huonoina viikkoina edes jaksa syödä.
Ihaalle
Uskoni kesti oman aikansa, en usko enää suuremman hyvän tai pahan olemassa oloon. Pääsen kuulemma syksyllä alkamaan terapian. Sinne on kovin pitkä matka ei taida ihan sinne saakka pärjätä. Vanhemmille olen katkera siitä, että joudun heidän takia elämään ja kärsimään. Se tuntuu rangaistukselta. Kerran on ollu pakko olla itsekäs. Ehtivät väliin.
Tiedän ettei itsemurha ole itsekäs ratkaisu. On itsekästä pitää sitä itsekkäänä.
Olen revetä katkeruuden, vihan ja raivon vallassa. Kuitenkin liian väsynyt edes kättä nyrkkiin puristamaan.
Itsesäälissä en ryve, nauran kun naurattaa enkä välitä sen kummemmin pienistä. Itkeäkkään ei vuosia jaksa. Kun vaan sais tän ahdistuksen ja fyysisen pahanolon loppumaan. Pahinta kai on kuitenkin unettomuus. Ei pääse juuri koskaan edes hetkeksi lomalle.