Otin kävelylle mukaan Jim Morrisonin - mitään muuta minulle ei valmistautumisen viikkoina tullut mieleen. Valinta tuli kuin itsestään, vaikka minä en koskaan ole ollut mikään Doors-fani. Minä en ollut edes syntynyt silloin kun hän kirjoitti tuon laulun myrskyratsastajista. Kuitenkin minä kaikista maailman lauluista ja runoista valitsin tuon synkähkön ja maagisen kappaleen mukaani. En osaa kertoa miksi.
Lukiossa minä en juurikaan kuulunut niihin joita katsottiin. Minä istuin verkkoaidan vierellä itsekseni omissa maailmoissani pelaten hankalahkoa numeropeliä itsekseni, piirrellen numeroita ruutupaperille. Toiset olivat jossain toisessa maailmassa, minä omassani.
Kuuden vuoden kuluttua olin Länsi-Virginialaisen radioteleskoopin data-alalysoija. En pitänyt valkoista takkia vaan lämmintä villapaitaa - ja pidin yhä numeropelistäni.
Siitä on jo aikaa, rakas maa.
Minä leijun maailmamme vierellä mykkänä ja hartaana. Pukuni valkoinen hohde katoaa johonkin toiseen hohtoon. Suunnattoman siro ja kaunis sininen pallo silmieni edessä leijui painottomuudessa keveänä kuin höyhen. Minä seisoin sen edessä päiväntasaajan kohdalla allani afrikanmantereen vihreä vyöhyke. Erotin vaivatta etelässä Kapkaupungin, idässä suuren hautavajoaman, pohjoisessa niilin virran ja lännessä norsunluurannikon. Minä leijuin ihmiskunnan kodin yläpuolella ja näin koko sen historian kirjon aina alusta asti tähän päivään; päivään jona minä nousin kantorakettiin ja syöksyin läpi ilmakehän aina kiertoradalle asti.
Lähdön järkyttävä kiihkeys tuli minulle täytenä yllätyksenä, vaikka minua oli siitä varoitettu. Kiihtyvyys oli niin kauhea että minusta tuntui että minun päälleni on kaatunut hevonen jonka päälle kaatui toinen, ja kolmas. Kunnes rinnassani oli niin valtava paine ettei minkään raajan liikuttaminen tullut kysymykseenkään. Alus tärisi ja vapisi ja heilui, kun valtava työntövoima pusersi meidät ylös avaruuteen - kunnes kaikki pysähtyi: äänet, vapina, kaoottisuus.
Jäljelle jäi vain hiljaisuus, ja jokin joka kellui minun silmieni edessä. Kirkas vesipisara silmieni edessä oli syntynyt siihen minun kyynelkanavissani. Se liikkui kuin jokin elävä ja tajuava olento, muutti muotoaan ja lainehti ja vääntelehti kuin kutsuissa joissa ei halunnut olla.
Sukkulan ikkunasta näkemäni satelliittiteleskooppi leijui vierelläni. Auringon valossa kiiltelevä mustanpuhuva sylinteri ihmisälyä ja sen ponnisteluja. Se kenotti kummallisessa kulmassa maahan nähden, osoitti suoraan kohti orionin tähtisumua. Siihen se oli jäänyt, eikä suostunut liikahtamaan mihinkään.
Olin kaksi viikkoa sitten ollut luennoilla mukana jotka käsittelivät teleskoopin tulevia saavutuksia ja niihin tarvittavia ominaisuuksia. Luennot minulle olivat sinänsä turhia, sillä tiesin mikä vika teleskoopissa oli - ja tiesin miten se korjattaisiin.
Mutta minä istuin onnellisena mukana luennoilla siksi että minä saisin lähteä ylös mukaan. Minulla oli mahdollisuus ensimmäistä kertaa elämässäni toteuttaa lapsuudenunelmani. Tämä oli minulle minun vääjäämättömästi lähenevä mahdollisuuteni, kenties viimeinen, mutta minä olin niin onnellinen ja tyytyväinen sille byrokratian ja politiikan flopille joka mahdollisti minun nousemiseni alukseen, että olisin voinut mennä naimisiin vaikka koko avaruushallinnon kanssa.
Istuin pitkään luennonpitäjän kanssa auditoriossa saatuamme luentomme päätökseen kaikkine kysymyksineen ja vaikeuksineen.
Rentouduimme katselemaan teleskoopin ottamia kuvia kaukaisista maailmoista jonne ihmmisjalalla ei koskaan olisi mitään asiaa.
Kuvat olivat niin kirkkaita ja eläviä, että muistin jälleen sen lapsellisen ihmetykseni matematiikan aukaistessa minulle salaisuutensa, ja muodostavansa minulle välineen käsittää jotain käsittämätöntä. Minulla oli lämmin olo. Uppuduin kuvien sumuun kuin taikaan jonka maailman luojat olivat meille valmistaneet.
Kuvat, joita katsoin, eivät olleet koskaan tarkoitettu ihmissilmälle. Kuvien luojat olivat aine ja valo, säteily ja magneettikentät, painovoima. Ne pursusivat silmiini miljardien ja taas miljardien valovuosien päästä yhtenä kauniina teoksena levittäytyen aivoihini kuin kolmiulotteinen lakana.
Galaksit, novat, pulsarit. Koko maailmankaikkeudesta vähäinen siivu silmilleni, kuin huitaisu pimeään huoneeseen.
Oli kurkoitettava pidemmälle, saatava paremmat laitteet ja paremmin koulutettua väkeä tekemään tietä tulevaisuuden ihmiselle.
Minusta tuntui että olimme jo niin pitkällä, että jokainen valovuosi matkaa lisää tuntui ylitse pääsemättömältä harppaukselta. Kurotimme kohti menneisyyttä suunnatessamme teleskoopin tähdistöön, sillä valo ja radioaallot joita me ahmimme laitteisiimme, ovat miljardeja vuosia vanhoja. Jos nova räjähtää silmieni edessä, se on tapahtunut jo aikakausia sitten. Niin hidas on tiedonvälitys.
Jos olisin pari miljoonaa kilometriä kauempana maasta kuin nyt tässä olen, minä en enää erottaisi maata ollenkaan. Se katoaisi avaruuden pimeyteen ja häviäisi silmistäni. Jäljelle jäisivät vain tähdet ja galaksijoukot.
Miten yksin me olemmekaan. Miten pimeässä me harhailemme.
Morrison soi korvissani kun tarkistin listani kertaalleen. Minuulla oli käsittämättömän hyvä ja turvallinen olo avaruudessa, vaikka se oli luultavasti viimeisin paikka josta kannatti hakea turvaa. En saanut silmiäni irti maapallosta. Sillä oli sama kohtalo kuin minulla. Minun kohtalo oli sidottu kiinni siihen, ei sen minuun.
Käänsin kasvoni kelloon listassa: 12.12
En kuullut mitään muuta kuin Jim Morrisonin äänen, ja näin hevoset silmieni edessä juoksemassa myrskyssä. Minun olisi vielä päivän päätteeksi laskettava avaruuteen tuo arvoituksellinen sargofagi joka oli kiinnitettynä lastiruuman seinään. En tiedä kuka siellä lepäsi, mutta hän oli joko maksanut paikkansa tähdissä, tai sitten hänellä on vain suhteita. Yksikään tuntemani astronautti hän ei ollut, joten minun oli vaikea lähteä arvailemaan sitä kuka hän oli. NASAn salaisuudet ovat sen salaisuuksia, eikä asia siten kuulunut minulle.
Katselin sarkofagin himmeän valkoista pintaa, tuntui että siinä ei ollut saumoja lainkaan. Sen pinta tuntui jotenkin epämateriaaliselta ja oudolta kohdata näissä olosuhteissa. Kuka hän oli, pohdin? Kuka haluaa viettää tässä loputtomassa hiljaisuudessa oman iäisyytensä?
Manhattanin kokoinen asteroidi matkasi 60 000 m/s taitseni. Se iskeytyi tyyneen valtamereen ja höyrysti tieltään yhdeksän kilometria merivettä iskeytyen mannerlaatan sisään siellä räjähtäen. Hetken verran tyyneen valtamereen syntyi reikä pohjaan asti. Sitten reiästä purkautui ulos tulinen valopallo joka synnytti yläilmakehään asti ulottuvan plasmisen höyrypurkauksen.
Kaikkiin suuntaan lähtevät, kilometrien korkuiset aallot löivät hetkessä ääneti ylitse mantereiden ja merien. Niiden voimaa ei pysäyttänyt mikään. Mustanpunainen pilvi verhosi sinisen planeetan hiljalleen sen pyörimisliikkeen mukaan, kietoi sen kuin viittaan ja peitti näkymän likaiseksí ja oudoksi.
Minä en nähnyt sitä, sillä minä katselin sarkofagin pintaa ja silitin sitä tuntematta hanskani läpi mitään.
Olin sitä mieltä, että me voisimme jättää teleskoopin tänään näin ja jatkaa huomenna loppuun. Aloin olla väsynyt.
Silti loksautin sarkofagin lukot auki ja päästin sen leijumaan lastiruumaan. Työnsin sitä kevyesti edelläni ruuman laidalle ja katsoin kuinka se lähti hiljalleen lipumaan loputtomaan pimeyteen edessään.
Musiikki oli tauonnut.
Lukiossa minä en juurikaan kuulunut niihin joita katsottiin. Minä istuin verkkoaidan vierellä itsekseni omissa maailmoissani pelaten hankalahkoa numeropeliä itsekseni, piirrellen numeroita ruutupaperille. Toiset olivat jossain toisessa maailmassa, minä omassani.
Kuuden vuoden kuluttua olin Länsi-Virginialaisen radioteleskoopin data-alalysoija. En pitänyt valkoista takkia vaan lämmintä villapaitaa - ja pidin yhä numeropelistäni.
Siitä on jo aikaa, rakas maa.
Minä leijun maailmamme vierellä mykkänä ja hartaana. Pukuni valkoinen hohde katoaa johonkin toiseen hohtoon. Suunnattoman siro ja kaunis sininen pallo silmieni edessä leijui painottomuudessa keveänä kuin höyhen. Minä seisoin sen edessä päiväntasaajan kohdalla allani afrikanmantereen vihreä vyöhyke. Erotin vaivatta etelässä Kapkaupungin, idässä suuren hautavajoaman, pohjoisessa niilin virran ja lännessä norsunluurannikon. Minä leijuin ihmiskunnan kodin yläpuolella ja näin koko sen historian kirjon aina alusta asti tähän päivään; päivään jona minä nousin kantorakettiin ja syöksyin läpi ilmakehän aina kiertoradalle asti.
Lähdön järkyttävä kiihkeys tuli minulle täytenä yllätyksenä, vaikka minua oli siitä varoitettu. Kiihtyvyys oli niin kauhea että minusta tuntui että minun päälleni on kaatunut hevonen jonka päälle kaatui toinen, ja kolmas. Kunnes rinnassani oli niin valtava paine ettei minkään raajan liikuttaminen tullut kysymykseenkään. Alus tärisi ja vapisi ja heilui, kun valtava työntövoima pusersi meidät ylös avaruuteen - kunnes kaikki pysähtyi: äänet, vapina, kaoottisuus.
Jäljelle jäi vain hiljaisuus, ja jokin joka kellui minun silmieni edessä. Kirkas vesipisara silmieni edessä oli syntynyt siihen minun kyynelkanavissani. Se liikkui kuin jokin elävä ja tajuava olento, muutti muotoaan ja lainehti ja vääntelehti kuin kutsuissa joissa ei halunnut olla.
Sukkulan ikkunasta näkemäni satelliittiteleskooppi leijui vierelläni. Auringon valossa kiiltelevä mustanpuhuva sylinteri ihmisälyä ja sen ponnisteluja. Se kenotti kummallisessa kulmassa maahan nähden, osoitti suoraan kohti orionin tähtisumua. Siihen se oli jäänyt, eikä suostunut liikahtamaan mihinkään.
Olin kaksi viikkoa sitten ollut luennoilla mukana jotka käsittelivät teleskoopin tulevia saavutuksia ja niihin tarvittavia ominaisuuksia. Luennot minulle olivat sinänsä turhia, sillä tiesin mikä vika teleskoopissa oli - ja tiesin miten se korjattaisiin.
Mutta minä istuin onnellisena mukana luennoilla siksi että minä saisin lähteä ylös mukaan. Minulla oli mahdollisuus ensimmäistä kertaa elämässäni toteuttaa lapsuudenunelmani. Tämä oli minulle minun vääjäämättömästi lähenevä mahdollisuuteni, kenties viimeinen, mutta minä olin niin onnellinen ja tyytyväinen sille byrokratian ja politiikan flopille joka mahdollisti minun nousemiseni alukseen, että olisin voinut mennä naimisiin vaikka koko avaruushallinnon kanssa.
Istuin pitkään luennonpitäjän kanssa auditoriossa saatuamme luentomme päätökseen kaikkine kysymyksineen ja vaikeuksineen.
Rentouduimme katselemaan teleskoopin ottamia kuvia kaukaisista maailmoista jonne ihmmisjalalla ei koskaan olisi mitään asiaa.
Kuvat olivat niin kirkkaita ja eläviä, että muistin jälleen sen lapsellisen ihmetykseni matematiikan aukaistessa minulle salaisuutensa, ja muodostavansa minulle välineen käsittää jotain käsittämätöntä. Minulla oli lämmin olo. Uppuduin kuvien sumuun kuin taikaan jonka maailman luojat olivat meille valmistaneet.
Kuvat, joita katsoin, eivät olleet koskaan tarkoitettu ihmissilmälle. Kuvien luojat olivat aine ja valo, säteily ja magneettikentät, painovoima. Ne pursusivat silmiini miljardien ja taas miljardien valovuosien päästä yhtenä kauniina teoksena levittäytyen aivoihini kuin kolmiulotteinen lakana.
Galaksit, novat, pulsarit. Koko maailmankaikkeudesta vähäinen siivu silmilleni, kuin huitaisu pimeään huoneeseen.
Oli kurkoitettava pidemmälle, saatava paremmat laitteet ja paremmin koulutettua väkeä tekemään tietä tulevaisuuden ihmiselle.
Minusta tuntui että olimme jo niin pitkällä, että jokainen valovuosi matkaa lisää tuntui ylitse pääsemättömältä harppaukselta. Kurotimme kohti menneisyyttä suunnatessamme teleskoopin tähdistöön, sillä valo ja radioaallot joita me ahmimme laitteisiimme, ovat miljardeja vuosia vanhoja. Jos nova räjähtää silmieni edessä, se on tapahtunut jo aikakausia sitten. Niin hidas on tiedonvälitys.
Jos olisin pari miljoonaa kilometriä kauempana maasta kuin nyt tässä olen, minä en enää erottaisi maata ollenkaan. Se katoaisi avaruuden pimeyteen ja häviäisi silmistäni. Jäljelle jäisivät vain tähdet ja galaksijoukot.
Miten yksin me olemmekaan. Miten pimeässä me harhailemme.
Morrison soi korvissani kun tarkistin listani kertaalleen. Minuulla oli käsittämättömän hyvä ja turvallinen olo avaruudessa, vaikka se oli luultavasti viimeisin paikka josta kannatti hakea turvaa. En saanut silmiäni irti maapallosta. Sillä oli sama kohtalo kuin minulla. Minun kohtalo oli sidottu kiinni siihen, ei sen minuun.
Käänsin kasvoni kelloon listassa: 12.12
En kuullut mitään muuta kuin Jim Morrisonin äänen, ja näin hevoset silmieni edessä juoksemassa myrskyssä. Minun olisi vielä päivän päätteeksi laskettava avaruuteen tuo arvoituksellinen sargofagi joka oli kiinnitettynä lastiruuman seinään. En tiedä kuka siellä lepäsi, mutta hän oli joko maksanut paikkansa tähdissä, tai sitten hänellä on vain suhteita. Yksikään tuntemani astronautti hän ei ollut, joten minun oli vaikea lähteä arvailemaan sitä kuka hän oli. NASAn salaisuudet ovat sen salaisuuksia, eikä asia siten kuulunut minulle.
Katselin sarkofagin himmeän valkoista pintaa, tuntui että siinä ei ollut saumoja lainkaan. Sen pinta tuntui jotenkin epämateriaaliselta ja oudolta kohdata näissä olosuhteissa. Kuka hän oli, pohdin? Kuka haluaa viettää tässä loputtomassa hiljaisuudessa oman iäisyytensä?
Manhattanin kokoinen asteroidi matkasi 60 000 m/s taitseni. Se iskeytyi tyyneen valtamereen ja höyrysti tieltään yhdeksän kilometria merivettä iskeytyen mannerlaatan sisään siellä räjähtäen. Hetken verran tyyneen valtamereen syntyi reikä pohjaan asti. Sitten reiästä purkautui ulos tulinen valopallo joka synnytti yläilmakehään asti ulottuvan plasmisen höyrypurkauksen.
Kaikkiin suuntaan lähtevät, kilometrien korkuiset aallot löivät hetkessä ääneti ylitse mantereiden ja merien. Niiden voimaa ei pysäyttänyt mikään. Mustanpunainen pilvi verhosi sinisen planeetan hiljalleen sen pyörimisliikkeen mukaan, kietoi sen kuin viittaan ja peitti näkymän likaiseksí ja oudoksi.
Minä en nähnyt sitä, sillä minä katselin sarkofagin pintaa ja silitin sitä tuntematta hanskani läpi mitään.
Olin sitä mieltä, että me voisimme jättää teleskoopin tänään näin ja jatkaa huomenna loppuun. Aloin olla väsynyt.
Silti loksautin sarkofagin lukot auki ja päästin sen leijumaan lastiruumaan. Työnsin sitä kevyesti edelläni ruuman laidalle ja katsoin kuinka se lähti hiljalleen lipumaan loputtomaan pimeyteen edessään.
Musiikki oli tauonnut.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kommentoimattomuuden haamuraja on ylitetty eli palstan muut kirjoittajat jättävät arvostelemisen kohteliaasti väliin, koska jokainen huomaa muutenkin että taso alkaa olla korkealla. Tuolla voisi jo hävitä kunniakkaasti jonkin pienen scifinovellikilpailun.
"Lähdön järkyttävä kiihkeys tuli minulle täytenä yllätyksenä, vaikka minua oli siitä varoitettu. Kiihtyvyys oli niin kauhea että minusta tuntui että minun päälleni on kaatunut hevonen jonka päälle kaatui toinen, ja kolmas. Kunnes rinnassani oli niin valtava paine ettei minkään raajan liikuttaminen tullut kysymykseenkään. Alus tärisi ja vapisi ja heilui, kun valtava työntövoima pusersi meidät ylös avaruuteen - kunnes kaikki pysähtyi: äänet, vapina, kaoottisuus. "
Ei tuohon paljon ole kommentoitavaa. Onhan tuo hyvin kirjoitettu, minä kun en edes pidä scifistä. Silti tunsin aluksen natisevan liitoksistaan lähtökiihdytyksessä.