Mulla on taas jotenkin niin tyhjä olo. En tiedä kuinka suhtautua ruokaan, joten kartan sitä. Tiedän, että jos syön herkkuja, ni lähtee taas mopo käsistä. Oksentaa ei saa...en oo oksentanu taas varmaan pariin kuukauteen enkä aiokaan. Lähellä on ollu, mut oon saanu itseni kuriin. Siitä oon ilonen!
Tai en mä tiie, oonko siitä nyt niin ilonen. OOn lihonu todella paljon sen jälkeen, kun oon alkanu parantua ja inhoon itseäni. Ennen kaikki saatto olla kuitenkin paremmin.
Kunhan kirjottelen...pakko kirjottaa jonnekin. Ois niin hyvä keskustella jonkun kanssa, jolla ois myös bulimia. Vaikka mulla on tukijoita, ni ei ne kuitenkaan ymmärrä mua. Poikaystävä on saanu kuulla kaikesta jo liikaa ja yks päivä se sano, et kaikki noihin syömishäiriöihin liittyvä tekee sen vihaseks. Ei se sitä pahalla tarkottanu, mut mä vaan otin sen niin henkilökohtasesti.
Haluisko joku mailailla, jutella...mitä vaan. Ois todella tarpeen joku samanlainen, joka ymmärtää...
Tai en mä tiie, oonko siitä nyt niin ilonen. OOn lihonu todella paljon sen jälkeen, kun oon alkanu parantua ja inhoon itseäni. Ennen kaikki saatto olla kuitenkin paremmin.
Kunhan kirjottelen...pakko kirjottaa jonnekin. Ois niin hyvä keskustella jonkun kanssa, jolla ois myös bulimia. Vaikka mulla on tukijoita, ni ei ne kuitenkaan ymmärrä mua. Poikaystävä on saanu kuulla kaikesta jo liikaa ja yks päivä se sano, et kaikki noihin syömishäiriöihin liittyvä tekee sen vihaseks. Ei se sitä pahalla tarkottanu, mut mä vaan otin sen niin henkilökohtasesti.
Haluisko joku mailailla, jutella...mitä vaan. Ois todella tarpeen joku samanlainen, joka ymmärtää...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Luin viestisi ja haluaisin myös keskustella jonkun kanssa joka todella ymmärtää mitä on sairastaa bulimiaa. Aloitin oksentelun noin vuosi sitten pitkän laihdutuksen jälkeen enkä ole saanut korjattua suhdettani ruokaan sen jälkeen.
Olen yrittänyt jutella ystävieni kanssa, mutta he eivät voi ymmärtää miten en kykene lopettamaan enkä kehtaa enää kertoa kuinka usein päädyn oksentamaan. On parempia aikoja jolloin saattaa mennä kuukausi ilman ylensyöntiä, mutta aina jossakin vaiheessa päädyn lopulta oksentelemaan.
Elän nyt pahinta vaihetta pitkään aikaan: lähes joka päivä aloitan päivän pienellä aamupalalla (noin 50 kcal) ja kun tulen kotiin iltapäivällä nälkä on uskomaton ja mässäily alkaa. En voi hakeutua hoitoon, koska olen lähdössä vaiho-oppilaaksi ja ohjelmaan ei pääse mukaan jos sairastaa syömishäiriötä. Bulimian lisäksi olen kärsinyt viimeaikoina pari paniikkikohtausta, pelkään mitä minulle on käymässä.
En voi edes harkita palaamista normaaliin ruokailuun ennen kuin olen laihtunut kilot jotka bulimia toi tullessaan. Itsetuntoni on kärsinyt olen tullut ujoksi ja vainoharhaiseksi en ole lainkaan oma itseni. Tarvitsen apua, mutta ei ole ketään jonka puoleen kääntyä. Minun on pakko näyttää itselleni, että minä selviän tästä, mutta en tiedä onko minusta oikeastaan siihen...
Ymmärrän täysin sinua! Mullakin bulimia alko todella pitkän ja tuloksekkaan laihdutusjakson jälkeen. Mulla kai hämärty laihduttamisen ja sh:n raja ja niin se alko...
Mäkin olen ketonut parhaille ystävilleni, mut en viitsi enää kiusata heitä. He yrittävät kyllä ymmärtää, mutta en usko heidän kuitenkaan ymmärtävän. Pokaystävääni en haluaisi enää kiusata aiheella. Hän ymmärtää ja yrittää auttaa, mut eiköhän hänkin ala väsyä aiheeseen. Olisi parempi säästää häntä tältä kaikelta.
Nyt yritän taas vähentää ruokailua ja siihen tuntuu olevan voimia. En halua enää oksentaa, mutta en halua jatkaa näinkään. Itsensä kiusaaminen tuntuu parhaalta ja oikealta ratkasulta.
Mä en vaan haluis olla enää läski ja ruma, vaan lopultakin kaunis ja hoikka! Jos haluat kirjotella (millon vaan), ni tässä mun mailiosoite: [email protected] Ois niin hyvä saada puhua jollekin, joka ymmärtää miten hiton vaikeeta syöminen voikaan olla ja miten hyvin itseinho syö sisintä.
Miten sun poikaystävä muuten suhtautui kun kerroit sille, että sulla on bulimia? Jos saan olla utelias.. Mä haluaisin kertoa mun poikaystävälle tästä, mutta jotenkin pelkään miten se suhtautuu... en tiiä miksi..
Mulla oli ollu syömishäiriö melkein vuoden, mutta sitten hain apua. Poikaystävälle kerroin vasta sitten, kun lääkäri oli määritellyt, että tarvitsen todella apua.
Poikaystäväni on ihmeellinen! Hän ymmärsi täysin tilanteeni ja on aina ollut sen jälkeen tukeni. Hän kuuntelee, lohduttaa ja yrittää kannustaa. Osittain juuri hänen terve suhtatumisensa ruokaan on auttanut minuakin taas löytämään jonkinlaisen tasapainon.
Aluksi opettelin syömään uudestaan ja hän oli aina mukanani koulun ruokalassa. Se oli vaikeaa eikä hän koskaan pakottanut minua syömään tms. Kunhan tulin edes mukaan istumaan itse ruokalaan. Nyt voimme käydä jo yhdessä lounaalla:).
Kyllä muakin hiukan jännitti kertoa hänelle, mutta sisälläni tiesin ettei hän minua sen jälkeenkään inhoa. Jos luotat poikaystävääs ja uskot hänen antavan tukea, niin suosittelen kertomaan. Siitä voi alkaa jopa matka parantumiseen.
...kertoa poikaystävälle. Vois moni asia helpottua. Ja olis ihan hyvä varmaan jos edes joku tietäis, mä kun en oo vielä kenellekään tästä kertonut.
mäkin kaipaisin juttu toveria...mulla on sama ongelma kuin sulla...eli jos haluut jutella nii mun maili osote on
[email protected]