Mitä pelkäätte yhteydenotossa?

Sitä, että joku menee rikki.

Ottaisin yhteyttä jos sydän puhuisi selvää suomenkieltä. Kaipaan vaimoa elämääni. En halua kuin vaimon en halua mitään muuta tyhmää säätöä. Haluan hänen kanssaan kodin ja perheen. Ja oon hänelle uskollinen aina.

... ihmiselle susi.

Herkkänä ihmisenä, kun on jo "turpaansa" saanut muutaman kerran, niin ei enää uskalla.

Etsin seuraa tositarkoituksella en mitään yhden yön keilaa. En pelkää pakkien saamista. Olen nähnyt näitä yhden asian miehiä jo tarpeeksi. Seuranhakupalvelut eivät ole minua varten. Luottamustani ei voiteta helpolla.

Kelle muka pitäisi ottaa yhteyttä. Justhan mä soitin.

Nokialta tässä kommenttia.

Tuskimpa kukaan jolla suhteita jo takana on pelkää mitään yhteydenottoja.

Joku jolla on huono itsetunto voi taasen pelätä jotain pakkeja, koska silloin saattaa kokea itsensä vielä huonommaksi persoonana jos ei kelpaakkaan.

Itsellä henk. koht ei ole koskaan ollut pelkoja ottaa yhteyttä kehenkään. Aloitteiden tekokin on helppoa. Minulla ei ole mitään poikabakteeri kammoja niin kuin ala-asteella meillä luokassa oli valloillaan.


Muistan sen ajan kyllä hyvin kun hirvee paniikki ja melu luokassa jos opettaja määräsi paripulpetteihin istumaan vierekkäin tytön ja pojan. Meillä oli villi 27 oppilaan luokka ja opettaja teki näitä järjestelyitä mielellään meille jotta luokkamme pysyisi rauhallisempana. Tyttö ja poika ei villinnyt siihen aikaan toisiaan vaan punasteli nolona hiljaa mahdollisimman kaukana toisistaan. Toimivaa opiskelurauhan kannalta.

Paitsi kutosella. Silloin niitä jätkien putken läpi ampumia räkäklippipaperitolloja sai nyppiä hiuksistaan ja vieressä olevasta paperista sai tiirailla alastonkuva piirutusta itsestään... Ei siinä...


Toi luottamus onkin sitten sellainen kysymys että miten paljon voi odottaa että vieras ihminen luottaa vieraaseen. Onko normaalimpaa että vieraaseen ei luota ihan samoilla prosenteilla kuin tuttuun ?


Minusta luottamisen ensimmäisiä merkkejä on se että ylipäätään päästää millään lailla käsiksi omaan yksityiseen elämään.

Minun itseni kohdalla sitten kovempaa tuntemista vaatii että uskallan ladata käteen kotini avaimet että saat mennä vaikken kotona taikka että lyön kouraan vaikkapa maksukorttini.


Luottaminen lähtee pienistä asioista eikä tuntemattomalta voi odottaa että se luottaa käsiisi koko kotinsa, talousasiansa ja kaiken hyvin yksityisen ja henkilökohtaisen.

Itse en muuten koskaan antanut salasanoja edes avopuolisoni tietoon. Eikä sekään omiaan mun. Siinä meni raja siihen mitä kerrotaan toisillemme ja mitä toisiltamme salaamme.

En mittää. Ei vaan ole ketään johon pitäisi ottaa yhteyttä.

Minä en voi ottaa yhteyttä ja aika näyttää mitä tulee tapahtumaan.

En oikeastaan pelkää pakkeja. Jos aloite saisi aikaan suhteen, se olisi ihanaa. Jos taas tulisi pakit, pääsisin eteenpäin. Suru toki olisi käsiteltävä.

Luotan häneen ja tiedän, että hän osaisi antaa pakitkin fiksusti. Enkä oikeastaan edes välitä, vaikka joku muu tietäisi mitä tunnen häntä kohtaan! En pelkää siis huhuja tai nolausta. Ei isot tunteet ole naurettavia, ne on isoja ha olen ylpeä, että näin suuresti olen saanut tuntea.

Silti pelkään. En edes tiedä ihan tarkkaan miksi pelkään. Ehkä kyse on siitä, että pelkään hänen vaivaantuvan tai tuntevansa itsensä ahdistelluksi. Olen ollut aika lähellä aloitetta, mutta silti jättänyt sen tekemättä. Olen kuitenkin yli 10v vanhempi, ja nainen ja vielä avoliitossa (olen tosin jo sanonut haluavani eron ja lopusta on myös puhuttu). En tiedä olisiko elämäntilanteeni hänelle liikaa. Likaa epävarmuutta ehkä.

Silti se katse miten katsot minua on niin lämmin. Tänäänkin silloin hytistellessä ♥️