Olen tavallaan kasvanut tähän yksinäisyyteen sisään, mitä enemmän ikää tulee, sitä pahemmalta tuntuu

Olen jo yli kolmekymppinen ja käytännössä normaalissa elämänsyrjässä olen ollut viimeksi kiinni joskus ala-asteella. Sitä vain putosi porukoista. Itsetunto ollut aina äärimmäisen huono, eikä sitä ainakaan auttanut jatkuva nälviminen isältä lapsena/nuorena/varhaisaikuisena. Nykypäivänä ihan hyvät välit, enkä kanna katkeruutta.

Yläasteella vielä sairastuminen neurologiseen sairauteen, joka sai ne vähätkin liikkumiset jäämään pois, mitä nyt vielä oli jäljellä. Yläasteen jälkeen ammattikouluun todella huonolla todistuksella (koska pelko mennä kouluun kiusaamiset ym). Ammattikoulu ihan mukavaa aikaa, mutta henkisesti jo niin rikki, että ei uskallusta tutustua syvemmin koulukavereihin vaikka mahdollisuuksia oli).

Ammattikoulun jälkeen omilleen muutto ja työelämään. Oikeastaan jokaisessa paikassa sitä on joutunut jonkinlaisen naureskelun ja kiusaamisen kohteeksi. Mutta omaksunut vain asenteen, että ottaa kaiken vastaan ja hammasta purren eteenpäin. Äärimmäisen huono toimintapa, koska se paletti tulee leviämään jossain vaiheessa.

Parikymppisenä sitä oli onnistunut hoitamaan itsensä henkisesti jonkinlaiseen kuntoon ja myös fyysisesti. Tapasin erään naisen, johon voisin sanoa ihastuneeni vahvasti, mutta koska ei itseluottamusta, niin tästäkin tapahtumasta sai vain lisää traumoja. Jossain vaiheessa sitä kehitti uhkapelaamisesta jonkinlaisen pakokeinon itselleen (en suosittele) ja sehän johti sitten vain lukuisiin ongelmiin.

Pari kolme vuotta tuli vietetyä asunnottomana (tästäkin vain traumoja). Oikeastaan noista traumoista mitä elämän aikana on kokenut saisi kirjoitettua pienen kirjan. Tuntuu, että on vetänyt magneetin lailla epäonnea puoleensa. Itsekin on tullut tehtyä muita kohtaan väärin, näitäkään asioita ei ole tiedostanut koska on ollut niin helvetin sekaisin, mutta ei niitä voi mitenkään puolustella, kaduttaa suunnattomasti, mutta ei niitä tekemättömäksi saa.

Masennusta on tullut sairastettua varmaan ihan lapsesta asti, mutta eipä näistä asioista ole ollut uskallusta kenellekään kertoa. Pari burnouttia tullut koettua työn johdosta, mutta niistäkin on vain saanut masennuslääkkeet ja pari juttutuokiota psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Ei tämä yksinäisyys mitään hyvää kenellekään tee.

Sitä miettii miten tämä elämä olisi mennyt jos olisi ollut edes yksi kaveri kriittisinä kasvuvuosina. Kaikki normaalit asiat jäivät kokematta ja kai se on yksi syy miksi on sosiaalisesti niin vammainen, eikä osaa/uskalla keneenkään tutustua. Peruskoulun päättymisestä 17-vuotta ja tuntuu, että se aina on mennyt hetkessä ohi. Mitään ei ole oikeastaan saanut aikaan ja sitä on mennyt vain monessa asiassa taaksepäin. En jaksa uskoa, että tule koskaan seurustelemaan kenenkään kanssa. Tahtoa olisi ja naisetkin ovat osoittaneet kiinnostusta, mutta ei vaan pysty toimimaan normaalisti. Vaikka pakottaa itsensä paikalle, ei saa suutaan auki. Yksi hyvä kaveri muuttaisi elämän jo paljon mielekkäämmäksi. Ja vaikka näidenkin asioiden kanssa olisi itse sinut, niin muut jaksavat kyllä niistä huomautella. Hävettää tämä oma alennustila ja kaikki mitä on käynyt läpi. Kyllä tässä on niin moninongelmainen, että vain suoranainen ihme voi kaiken muuttaa.
2<50
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 2

Vanhimmat

No on sinulle ainakin elämänkokemusta kertynyt ja pärjäät omillasi, mikä on jo hieno saavutus. Selkeää tekstiä kirjoitat ja se oli helppo lukea loppuun asti. Aukaise vaan suusi ja sano jotain! Ehkä se sanoo jotain takaisin!

Olen samaa mieltä että on totta että yksikin kaveri muuttaisi asioita paljon valoisampaan päin. Suomessa pelkästään on tuhansia samanlaisessa tilanteessa olevia kuin sinä ja moni vain piileksii. Moni itsetuntonsa koulukiusattuna tms. romuttanut piileksii koko elämänsä, eikä opiskele taitojaan vastaavaa ammattia, koska haluaa vain eroon koulumaailmasta. Sanoit että hävettää tämä alennustila, ja tosiaan itsekin uskon että siihen ei vaadita kuin 1-3 päivää yksin olemista, jos haluaisi seuraa, niin mieli mustenee. Pelkkä kaupassa käynti ja iloisen myyjän tapaaminen voi olla iso piristysruiske sellaisssa tilanteessa.. Pitäisi siis hankkia joku harrastus missä tapaa jonkin verran ihmisiä, muttei liikaa (?).

Äänestä
  • Ehkä pahin tyrmäysisku oli se, että oli jotenkin onnistunut toipumaan niistä lapsuuden traumoista, niin sai varhaisaikuisena ja aikuisena oikeastaan pahemmat traumat tilalle. Kaikki vain meni mönkään, jotenkin tuntuu siltä, että vaikka olisi suunnitellut etukäteen miten tarkoituksenmukaisesti pilaa itse kaiken, niin ei olisi onnistunut tekemään yhtä perusteellisista työtä. Tekisi mieli vielä yrittää, mutta ehkä sitä pelkää sitä epäonnistumista niin paljon, että uskaltaminen vaatisi rohkeuden, jota ei enää tunnu olevan. Ne vuodet menevät todella nopeasti ohitse. Olet parikymppinen ja sitten tajuatkin olevasi yli kolmekymppinen. Pahinta on erehtyä vilkaisemaan jostain sosiaalisesta mediasta jotain vanhaa koulukaveria ja huomata hänen "menestyksensä" elämässä. Ei saisi olla kateellinen, mutta jos olo ei ollut valmiiksi apea, niin tuollaisen jälkeen se ainakin on.

    Aina löytyy joku, jolla on asiat vielä huonommalla tolalla, mutta eipä jonkun toisen kärsimys omaa oloa kohenna, kun tietää mitä tämä henkisessä juoksuhiekassa tarpominen on.

    Kun muistelen lapsuuttani ja oikeastaan ainoaa aikaa jolloin olen ollut jollain mittarilla mitattuna normaali, niin koen että jossain vaiheessa koko tapani tiedostaa on muuttunut. Elän jossain todellisuuden ja hämärän sumun välimuodossa. Ehkä tämä on joku itsesuojeluvaisto, jonne rikkinäinen mieli on sukeltanut turvaan.

    Äänestä

Kommentoi aloitusta


Anonyymi kirjoitti:

Olen jo yli kolmekymppinen ja käytännössä normaalissa elämänsyrjässä olen ollut viimeksi kiinni joskus ala-asteella. Sitä vain putosi porukoista. Itsetunto ollut aina äärimmäisen huono, eikä sitä ainakaan auttanut jatkuva nälviminen isältä lapsena/nuorena/varhaisaikuisena. Nykypäivänä ihan hyvät välit, enkä kanna katkeruutta.

Yläasteella vielä sairastuminen neurologiseen sairauteen, joka sai ne vähätkin liikkumiset jäämään pois, mitä nyt vielä oli jäljellä. Yläasteen jälkeen ammattikouluun todella huonolla todistuksella (koska pelko mennä kouluun kiusaamiset ym). Ammattikoulu ihan mukavaa aikaa, mutta henkisesti jo niin rikki, että ei uskallusta tutustua syvemmin koulukavereihin vaikka mahdollisuuksia oli).

Ammattikoulun jälkeen omilleen muutto ja työelämään. Oikeastaan jokaisessa paikassa sitä on joutunut jonkinlaisen naureskelun ja kiusaamisen kohteeksi. Mutta omaksunut vain asenteen, että ottaa kaiken vastaan ja hammasta purren eteenpäin. Äärimmäisen huono toimintapa, koska se paletti tulee leviämään jossain vaiheessa.

Parikymppisenä sitä oli onnistunut hoitamaan itsensä henkisesti jonkinlaiseen kuntoon ja myös fyysisesti. Tapasin erään naisen, johon voisin sanoa ihastuneeni vahvasti, mutta koska ei itseluottamusta, niin tästäkin tapahtumasta sai vain lisää traumoja. Jossain vaiheessa sitä kehitti uhkapelaamisesta jonkinlaisen pakokeinon itselleen (en suosittele) ja sehän johti sitten vain lukuisiin ongelmiin.

Pari kolme vuotta tuli vietetyä asunnottomana (tästäkin vain traumoja). Oikeastaan noista traumoista mitä elämän aikana on kokenut saisi kirjoitettua pienen kirjan. Tuntuu, että on vetänyt magneetin lailla epäonnea puoleensa. Itsekin on tullut tehtyä muita kohtaan väärin, näitäkään asioita ei ole tiedostanut koska on ollut niin helvetin sekaisin, mutta ei niitä voi mitenkään puolustella, kaduttaa suunnattomasti, mutta ei niitä tekemättömäksi saa.

Masennusta on tullut sairastettua varmaan ihan lapsesta asti, mutta eipä näistä asioista ole ollut uskallusta kenellekään kertoa. Pari burnouttia tullut koettua työn johdosta, mutta niistäkin on vain saanut masennuslääkkeet ja pari juttutuokiota psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Ei tämä yksinäisyys mitään hyvää kenellekään tee.

Sitä miettii miten tämä elämä olisi mennyt jos olisi ollut edes yksi kaveri kriittisinä kasvuvuosina. Kaikki normaalit asiat jäivät kokematta ja kai se on yksi syy miksi on sosiaalisesti niin vammainen, eikä osaa/uskalla keneenkään tutustua. Peruskoulun päättymisestä 17-vuotta ja tuntuu, että se aina on mennyt hetkessä ohi. Mitään ei ole oikeastaan saanut aikaan ja sitä on mennyt vain monessa asiassa taaksepäin. En jaksa uskoa, että tule koskaan seurustelemaan kenenkään kanssa. Tahtoa olisi ja naisetkin ovat osoittaneet kiinnostusta, mutta ei vaan pysty toimimaan normaalisti. Vaikka pakottaa itsensä paikalle, ei saa suutaan auki. Yksi hyvä kaveri muuttaisi elämän jo paljon mielekkäämmäksi. Ja vaikka näidenkin asioiden kanssa olisi itse sinut, niin muut jaksavat kyllä niistä huomautella. Hävettää tämä oma alennustila ja kaikki mitä on käynyt läpi. Kyllä tässä on niin moninongelmainen, että vain suoranainen ihme voi kaiken muuttaa.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu