Reilu viikko sitten syöpään kuoli niin rakas veljeni. Ens perjantaina on hautajaiset. Kyyneleet polttaa silmissä mutta itkua ei tule, tunteet niin lukossa. Pitää pystyssä ja tukena äitiä. Järkytyksenä tuli niin nopee kuolema. Ikävä niin hirveen kova. Mutta taivaassa vissiin tarvittiin Jaria. Syyllisyyden tunne on hirvee kun me jäätiin tänne ja elämä jatkuu.
Syöpään kuollut veljeni
Anonyymi
6293
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Otan osaa. Voimia sinne!
Lämpimät halaukset ja voimia sinulle ja äidillesi !
Muistan sinua ja äitiäsi illalla kun pääni tyynyyn laitan ja "höpisen" iltarukoukseni.
En ole kovin uskonnollinen, mutta ensimmäisen sydämeni irti repivän läheiseni menetyksen myötä otin tavakseni "höpistä iltarukouksen", mahdollisimman rauhoittavaa jutustelua itseni kanssa jonnekin kuviteltua "korkeinta kohti".
Toivon joka ilta lopuksi kaikkea hyvää läheisilleni ja ihan kaikille maailman ihmisille ja
sanon rauhallisesti "aamen" ja päätän sen jälkeen yrittää rauhoittua ja nukkua
koska yö on nukkumista varten, että jaksaa seuraavana päivänä.
Tänään suljen sinut ja äitisi ja rakkaan veljesi rukoukseeni.
Toivotan lohtua ja siunausta teille.
Toivottavasti joku tukee sinua, että jaksat tukea äitiäsi.
Rauhoittava lääke tai unipilleri voisi olla paikallaan, että jaksat.
Syyllisyydentunne ja moni muu tunne ovat ensimmäisiä, jotka valtaavat mielen.
Ne tulevat jokaiselle, sille ei mahda mitään.
Ajatuksiaan ei pysty pitämään koossa eikä sitä vaaditakaan.
Suuren surun kokevaa on vaikea lohduttaa, koska sanat tuntuvat niin latteilta.
Me olemme voimattomia surun edessä. Meidän pienten ihmisressukoitten on tyydyttävä ennalta-arvaamattomiinkin tapahtumiin, joista jotkut murtavat sydämemme, mutta aika lievittää murhettamme ja auttaa hyväksymään sen mille emme mitään voi.
Kaikki on jossakin "korkeamman kädessä".
Itkeminen tekee hyvää. Aina ei kykene siihenkään.
Sen aika tulee.
Ajattelen sinua ja äitiäsi sydämellä ja lämmöllä. Yrittäkää saada nukutuksi
ja päästä päivä kerrallaan eteenpäin.
Vuosi veljeni kuolemasta ja vasta nyt pystyy käsittelemään asiaa, suru on muuttumassa muistelemiseksi niistä yhteisistä lapsuuden ja nuoruuden tapahtumista.... iloista ja suruista. Sitä joutuu vaan hyväksymään että meillä kaikilla on oma aikamme, kenellä lyhyempi, kenellä pitempi. Voimia sinulle, on aika surra, aika hvyäksyä tapahtumat, aika antaa muistojen lämmittää mieltä surunkin keskellä.....se lopullisuuden hyväksyminen.....se on niin vaikeaa.
Vai että sillä viisee. Jotenkin avutonta läppää.
No ei todellakaan ole. Todella kauniita ja lohduttavia kirjoituksia kumpikin ajatus. Et ole ilmeisesti itse joutunut kenenkään läheisen vakavaa sairautta ja väistämätöntä kuolemaa kokemaan. Miten itse lohduttaisit paremmin ja voimasnnuttavimmin. Annapa tulla.
Voimasnnuttavimmin, selkeää artikulointia, vai jatkatko läpän heittämistä. On parempi kuin edelliset kirjoituksesi.