Paskasairaus

Miten niin sairaus erotti teidät? Eikö se pikemminkin yhdistä vai oliko siinä jotakin muutakin, mitä et kertonut. Ehdittekö olla kauan yhdessä ja oliko teillä lapsia? Lasten kannalta tietysti ero voi olla hyväkin ratkaisu jos riitainen liitto yms. Itsekin olen sairastunut vakavasti mutta yhdessä olemme vaimoni kanssa siitä huolimatta. Aviossa jo yli kolmekymmentä vuotta. Eletään niin kuin jokainen päivä voisi olla viimeinen, sitä kun ei koskaan tiedä etukäteen ja parempi onkin niin muuten ei päänuppi kestäisi. Tsemppiä sinulle kovasti.

Et ole ainut joka on sairastunut, onneksi olet saanut joskus vaimonkin, toisilla ei ole edes koskaan kerennyt olla edes vaimoa, saatikka matkustelua.
Olet ainakin joskus elänyt "täysillä".

Miule ei akka sanonu pahasti.
Ko hää sano jot HYVÄSTI...!!!.
Akka sano mää sie länteen mie mään ittää.

Luettuani aloituksen tuli niin mieleen todella rankka läksy ihmiselle - luopuminen. Itse käyn ikääntymisen takia läpi samaa siltä osin, että tajuan, miten jatkuvasti tulee vastaan asioita, joista pitää luopua, jättää syrjään.
Olen pahoillani aloittajan tilanteen takia, on todella vaativa tilanne, kun on pahasti sairas sekä on ollut kaikki muutokset ja luopumiset, varsinkin jätetyksi tulo. Toi tuska ja huokaus puolestasi ja kanssasi.
Itseäni kaikessa tässä elämän prosessissa auttaa elävä usko Jumalaan, antaa turvaa ja saa perspektiiviä elämän kaareen, siihen että lopulta ollan vaan kuin heiluva heinä täällä, tuppaa kaikki asiat katoamaan jossakin vaiheessa, edessä taivas jolloin kipu ja vaikki vaivalloisuus on poissa, on rauha ja rakkaus.
Mutta, kuten joku jo kirjoitti, elämä on sisältänyt paljon hyvää ja kivoja asioita, kun sitä kelaa taaksepäin. Voi olla menneestä kiitollinen kuitenkin, vaikka nyt on kamala tilanne. Mutta eihän se helposti mene.

Ikävä homma toi jos suolisto tekee että, joudut aina juoksemaan lähimpään wessaan matkojen päästä. Eräällä toisella tuon sairauden nimi oli ainainen ripuli. Mutta voihan sitä kutsua paskasairaudeksikin.

Muitakin on samassa tilanteessa, tässä yksi naisihminen jolla puurot on aloittajan kanssa samaan malliin pohjaan palaneet.
Minullakin on vahva usko ja siksi myös toivo, että täydellisyyttä kohti olen matkalla.
Tämän ajan räpiköin joka vielä täällä on, koittaen olla muille avuksi jos mahdollista ja olla Herran hommissa.
Sairaus vaan rajoittaa elinpiiriä ja yksinäistää.
Siunausta aloittajalle!

Sanonta " Vaikeudet yhdistävät" on vain satua, valitettavasti. Joitakin ne voivat erottaa. Jos joskus on saanut elää hyvää elämää, parempi sekin kuin ei mitään.

Miten lienee... Minulle nämä teidän tarinanne ainakin antavat elämänuskoa. Jota ei muuten sitten paljoa ehkä olisikaan. Teidän suhtautumisenne on sitä, minkä takia täällä voi jatkaa, jos voi.

En kauheasti arvosta paljon mitään enää, mutta teitä minä arvostan.

Sairastan kai itse nykyisin luopumisen pelkoa ja murhetta; en edes luopumista. Tai no, josko sitäkin.

Ei ole ainoa jonka vaimo läksi, kertoen syyksi sairaus. Minulle kävi niin. Vaimoni laittoi viestin luuriini. Muistan sen aina. (Kun sinusta ei ole mihinkään olen sinulle huonoa seuraa. Olet minulle aina raks.) Karkasin sairaalasta tietääkseni oliko tuo totta? Oli se ja se sattui, sillä meillä ei ryypätty ei juuri riideltykään. No sain selville että hän oli löytänyt uuden miehen itselleen. Sanoin että minä en olisi tehnyt niin olisin vaikka jalatonta vaimoa kantanut. Siis rakkaus ja ystävyys on tärkeintä tässä ajassa. Muistot minulla onneksi on hyvät.