Vai onko pyrkimyksenne vain velloa ikävässä onnessaan?
Miten karkoitatte ikävää?
Anonyymi
10<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Nokialta tämä:
Elämäni kovimmat ikävän tunteet ovat olleet läheisen ihmisen kuolemiin liittyviä.
Jotenkin ei osannut odottaa että parinkympin puolella ollessa joutuisi kohtaamaan ystävän kuoleman ja heti perään muutaman vuoden sisällä toisen vanhemman kuoleman. Kauhulla jo odotan hetkeä kun toinenkin vanhempi lähtee
Minä oon vähän sellainen introvertti ihminen joten kun tärähtää kunnolla tuonne tunteisiin ikävällä tavalla, mä hiljenen ja sulkeudun omiin oloihin nuoleen haavojani. En osaa olla ekstrovertin kaltainen, joka hakeutuu muiden seuraan.
Pikemminkin se tuntuu kiusalliselta kun yrittää ajatella et nyt pitää olla seurallinen ja iloinen ettei toisille tule huono fiilis mun takia.
Minun ikävän tunteen karkoitus tapahtuu omassa päässäni hiljaisesti. Kun olen hiljaisempi kuin yleensä usein mun pääni "puhuu" sisäisesti eli mulla käy kova ajatustyö joka sulkee suun ja hiljentää minut kuuntelen ajatuksiani ja järjesteleen tunteitani.
Kuolemien kohdalla aika paljon tein tätä hiljaista ajatustyötä. Tapahtuneen käsittelyä. Ensin ahdisti olla yksin. Yksin oleminen oli jotenkin uhkaavaa, koska pelkäsin olla hiljaisuudessa. "Kuulla" millaisia ajatuksia minulla päänsisällä liikkuu ja hiljentyä tuntemaan mitä tunteita minussa liikkuu. Niimpä purin liikuntaan ja jonkin verran biletykseen sitä oloani paeten ikävän tunteitani.
Yöt olivat silloin pahimpia, koska silloin jouduin asettumaan paikalleni, hiljaisuuteen ja liikkumattomuuteen, jolloin aloin tuntea miltä minusta asiat tuntuu. Silloin se itku alkoi. Ahdistus ja järkytyksestä johtuva paniikkitärinät.
Lopulta päätin että mun pitää vain alkaa hiljalleen antaa kaikkien tunteiden tulla ulos. Alkoholin käyttöä vähensin koska huomasin että se avasi portit ja vapautti liikaa niitä tunteita ulos joita yritin pidätellä sisälläni. Halusin tehdä sen hitaammin. En sellaisella paineella mitä se tuli kännissä..
Jatkoin normaalia elämää. Liikuntaan ja normaaliin arkeen mä paljolti karkotin ikävää ja hiljaisiin hetkiin kun annoin ajatusten ja tunteiden vaan virrata hetken niin etten estä sitä tietoisesti. Toisinaan puhuin fiiliksistä ja ajoittain tuli hallitsemattomia itkukohtauksia kesken kaiken kavereiden seurassa tai jopa kesken työpäivää kun jokin muistutti tapahtuneesta..
aika kului ja hiljaa alkoi helpottaan olo. Alkoi hyväksymään että näin asiat on ja sille ei voi mitään. Ainoa mitä voi tehdä on hyväksyä tämä asia ja niin kuin täällä sanotaan Show must go on. Elämäni on vaan jatkuttava.
En mitenkään, koska olen lapsesta asti tottunut elämään ikävän tunteen kanssa, koska olen aina ikävöinyt.
Ensin ikävöin äidin syliä, sitten isän huomiota. Sisarten hyväksyntää ja opettajan kannustusta.
Tyttöjen kiinnostusta, kaverien seuraa, työkaverien hyväksymistä joukkoonsa.
Juuri mitään en ole saanut, mutta silti olen suhteellisen onnellinen ihminen, koska olen kääntänyt päähuomioni jo kauan sitten ihmisistä eläimiin.
Ihmiset ovat pettäneet minut useilla eri tavoilla monta kertaa, eläimet ei koskaan.
Nytkin seurailen syrjäsilmällä ampiaisen pesänrakennusta, kuuntelen lintujen viserryksiä ja tarkkailen muutenkin luontokappaleiden touhuilua pihapiirissä.
Koskahan rusakko loikkii nauttimaan pihan voikukkapellon ruoka-annostaan, näenköhän sironkauniin valkohäntäkauriin joku ilta tai aamu vierailevan pihalla, tavoittaako katseeni kanahaukan laajat kaarrot mökkini yläpuolisella taivaalla.
Juuri äsken hyppi mustarastas noin kahden metrin päässä minusta, vain ikkunan sisältävä kevythirsiseinä välissämme. Talvella ilves oli tehnyt lenkin pihapiirissäni ja kevätpuolella söpö supikoirapari oli kävellyt lähekkäin mökkitielläni, vain siron kauniit anturanjäljet jättäen kulustaan.
Erästä naista taas ikävöin, mutta jälleenkin se on turhaa, joten en uhraa sille tunteelle paljonkaan aikaa. Silti olen ihan onnellinen mies.
Olet kyllä aika outo olio, pakko sanoo.
Mitä ikävää?? Minä en tunne sellaista, vaan olen enemmän kuin tyytyväinen tämänhetkiseen elämäntilanteeseeni. En edes oikein osaa hahmottaa termiä "ikävä". Mitä tällä tarkoitatte? Jotain poismatkustanutta tai kuolluttako? Jos on johonkin ihastunut, niin ei sitäkään tunnetta voi oikein kuvata tuolla termillä... Onko se mielestänne ikävää kun ei ole nähnyt jonain päivänä vai sitten todellakin pitkään poissa olevan ikävöintiä?
Minä voisin kuvitella "ikävöiväni" jotain joka on pidempään poissa, mutta jonka tiedän varmasti tapaavani hänen paattuaan. En kuitenkaan missään olosuhteissa mitään tai ketään, jota en tapaa säännöllisesti.
Jatkan vielä sen verran, että minäkin tapaan liikkuvan elämäni vuoksi lukemattomia henkilöitä ja olen heidän kanssaan tekemisissään kun olen siellä missä olenkin.
Vielä ikinä en kuitenkaan ole jäänyt ikävöimään heidän peräänsä jo siksikin, että tiedän etten heitä enää näe.
FB olisi kanava pitää yhteyksiä jälkeenkinpäin, mutten ole ollut mukana vosiin ja kaikki yhteystietojani (ja muutkin) ovat tästä tietoisia ja ymmärtävät kantani.
Jos edelleen olsin fasessa niin tuhat "ystävää" olisi rikkoutunut ajat sitten. :DD
oho,,, osa tekstistä jäi taas jostain syystä pois, mutten jaksa alkaa selventämään. Eiköhän pääasia tullut kuitenkin selväksi.
JA ihan oikeiden kasvokkain kohdattujen päivittäin tekemisissä olleiden minusta pitävien kanssa. Ei vain toista koskaan oikeassa näkemättömien näkemättömien"ystävien" kanssa...
Sinä teet niin, mutta kaikki muut ei. Se, että sinä et ikävöi ei tarkoota, että kotkut muut eivät ikävöisi. Ihmiset on niin erilaisia. Osa itkee herkilöä hetkillä, osa ei koskaan. Epäreilun elämäs tekee, jos kaksi aican erilaista menee kimppaan, jota asiantuntijoiden mukaan kyllä tapahtuu. Olisi reilumpaa ja paljon helpompaa, jos tuollaiset ei ikävöivät päätyisivät yhteen, on aika ikävää jos toinen ikävöi ja toinen ei lainkaan. Mulla on ittellä hyvin erilaisia ystäviä, mikä on rikkaus ja itekin joskus mietin, että ikävöinti ei lopu ja mitä jos, mutta mun likkakaveri sano, että ei miehet ketään jää kaipaileen, ne kyllä siirtyy seuraavaan. Mutta niin, noi on niin luonne-ja tunnekysymyksiä.
En halua karkoittaa sitä. On kivaa kaivata. Vaikka tuntuukin että on ihan yksin kaipauksensa kanssa.
Ikävä tulee sitten kun joku läheinen kuolee. Se on aitoa ikävää.
Ei nämä täällä. Nämä ihan huuhaata. Osa keksittyjä eikä edes totta. Ajanvietettä. Tai kuvitelmaa.
Tämä olisi verrattavissa nuorten suosimaan. tubettamiseen,samaa toistoa toistoa ja toistensa toistoa lähes joka videossa...käsirauta haasteita yms. Toinen toistaan yhtä tyhmiä.
Mä kävöin mun kuollutta koiraa. Oli huippu tyyppi ja tunsin sen ihan oikeesti. Ei tarvinnu tänne sille terveisiä laittaa eikä hyvän yön pusuja koiralle... voisipa tosiaan täällä kokeilla, kuuliskohan se vielä mua, tän kautta?