seksuaalinen ahdistelu

Ainakin tämä aluksi.

Raiskauskriisikeskus Tukinainen antaa tukea, apua ja neuvontaa seksuaalirikosten uhreille, heidän läheisilleen ja uhrien parissa työskenteleville.

https://tukinainen.fi/

(Myös miehille.)

Ota kiireellä yhteyspsykologiintai johonkin muuhun asiantuntijaan.
Sinulla on posttraumaattinen stressi ja voit hoitaa sen kuntoon asiantuntijan avulla.

Täällä on vähän tietoa:
https://www.terve.fi/artikkelit/post-traumaattinen-stressi-miten-sen-tunnistaa
Googlaa lisää.

Varsinkin seksuaalisen ahdistelun/raiskauksen jälkeen tämä on yleistä.
Oliko ahdistelija sukulainen, opettaja tai joku muu luottamussuhteessa oleva?
Silloin varsinkin on erityisen vaikeeta.

Lue Peter Rutterin kirja: Seksi kielletyllä alueella : naisten seksuaalinen hyväksikäyttö luottamussuhteissa

Sinun tulee myös ilmoittaa tää asia, se auttaa sinua ja on ihan oikein sille.

Kyllä sinä selviät, hyvä kun kirjoitit. Rupea etsimään apua.
Voi mennä pitkäkin aika, mutta sinä selviät.

Nyt on esillä tää meetoo, miten hyvä että lopultakin!

Sinussa ei ole mitään vikaa, älä tunne syyllisyyttä!

Jos kokemus on tarpeeksi järkyttävä, niin siitä tulee sellanen juttu, että vähän niinkuin katoaa se luottamus siitä, että ymmärtää millasta maailma on. Kun jos olettaa että asiat toimii tietyllä tavalla ja sitten tapahtuu jotain ihan muuta mikä on kamalaa, niin alkaa elää vaistomaisesti enemmän pelolla kuin järjellä. Varsinki sitte jos sama tapahtuu monta kertaa, niin käy helposti silleen.

Ja siihen se ei välttämättä edes auta että koittaa kertoa itelleen jotain että "sitä ei tapahu paljon" tai "tää oli vaan yks tyyppi" kun se kammo tulee. Mulla on ollu tollasta kans elämässä, että ei tiiä kuinka todennäköstä on että jotain pahaa tapahtuu, mutta ihan tosi pienestä alkaa jo varautumaan siihen. :<

Mulla siihen autto oikeestaan aika moni asia, mutta kaikki vaan vähän. Se auttaa vähän kun koittaa ottaa asiasta selvää, että kuinka usein sitä oikeesti tapahtuu ja miten sitä voi välttää. Ja omien tunteiden tutkiminen auttaa aika paljoki, etenki ku niistä jutuista puhuu jolleki johon luottaa ja itkee ja kaikkea. Ja jos ei oo ketään kehen luottaa, ni sitte pitää avautua iha pikkasen joillekki jotka tuntuu luotettavilta ja kattoa että tapahtuuko mitää pahaa ja sitte avautua ehkä vähä enemmä.

Ja ehkä sitte kans auttaa vaan kun kuluu aikaa ja saa uusia kokemuksia, ni jotenki oppii vaistomaisesti ymmärtämään paremmi. Mutta se ei auta yhtää jos koittaa vältellä niitä ajatuksia ja tunteita. Siinä on vähän se, että vaikka se sattuu ja tekee elämästä vaikeeta, niin ne pitää hyväksyä väliaikasesti ja olla vaan rohkea. Koska kammot ja pelot on luonnollisia ja ne voitetaan rohkeudella, mutta kauheen tiukalle ei kannata itteään vetää, ko sitte tulee toivoton olo.

Mulla itellä ei koskaa lääkkeet auttanu, ko mulla oli ihan selkeitä syitä niille kammon tunteille, niin mun piti vaan päästä niitten kans eteenpäin, eikä turruttaa niitä. Mutta toivoa kannattaa pitää yllä, koska tollasesta tosiaanki VOI päästä yli! Se vaan vaatii aikaa ja vaivaa ja tuntuu epäreilulta että joutuu ite korjaamaan sen minkä jokku on sussa rikkonu, mutta on se sen arvosta kyllä sitte.