Vaikeaa suhteessa.. Takana pitkä suhde..

Ollaan oltu pitkään yhdessä. Menny kai ok tai sitten mä luulin niin. Mut kyl meillä meni ns hyvin.

Nyt viime vuosi ollut hirveä.

Olen ymmärtänyt että mäkin oon fiksu ja tajuan ja joskus myös usein tajuan miestäni paljon enemmän asioita eri jutuissa.

On tullut tunne, että hän ei arvosta ajatuksiani , eikä koskaan hirveästi niin tehnytkään vaan minä 20v arvostin häntä 100% silloinkin kun hän oli ihan väärässä eikä ymmärrä. Jotenkin hän oli ylempänä ja minä alempana "ns". Tuntuu että kuin sen pitäisi olla niin jotta suhde toimii. Mietin jopa välillä kuvittelenko mutta mielestäni en kyllä usein..silti epäilen itseäni. Olen jopa miettinyt onko tämä joku alisteinen suhde joka on vähän kuin henkistä väkivaltaa tai jotain.

Nyt kun olen alkanut arvostamaan itseäni enemmän, jota en ole todella tarpeeksi tehnyt niin tuntuu että en kelpaa. Onko miehellä oikeasti ongelma nyt tämän kanssa. Onko hänellä ongelma elää niin yhdessä parisuhteessa, että ollaa tasa veroisia?

Asia ei ole niin selkeä ja yksinkertainen, koska hän käyttäytyy asiallisen oloisesti ja näin ja kantaa vastuuta ja toimii kuin "kunnon ihminen" ja auttaa minua ja on herrasmiehen oloinen eli voi ajatella, että myös kunnioittaa minua, mutta jännästi kyllä minusta tuntuu että Hän tietää asiat miten ne on ja suurimmassa osassa asioita mun ajatukset on ihan pelkkää hölynpölyä, vaikka tietäisin paljonkin ja olisin oikeassa usein. Koen että hän ei arvosta minua vaikka tekee kaikkea ihanaa jos olen vain "tyytyväinen" kaikkeen.

Onko tää suhde ihan kohdillaan.
Välillä tosi paljon mietityttää.

On ollut hirveää tosipahaa oloa, pahaa oloa, kaipuuta, yksinäisyyttä, halua olla hänen kanssaan - meillä voi olla tosi kivaa yhdessä, mutta tuntuu että en ole rakastettu ihan itsenäni ehkä tai jotain, vaan ehkäpä vain sinä "helvetin kilttinä hissukkana" joka keskittyy sisustamaan muttei tajua yhtä hienosti asioita kuin mies (ja hän loukkaantuu paljon ellen ajattele hänestä kuin kaiken ymmärtävänä) joka olin 20v kunnes tajusin että minäkin olen hyvä. Mies kyllä kannustaa sanoin ja näin, jos ollaan sovussa eli en puhu mistään, mutta tuntuu ettei aidosti arvosta >minua< ehkä tai jotain. Olen lisäksi säikähtänyt kun olen tajunnut mieheni isän miten hän on niin olevan jotain saman kaltaista.. hän olisi varmasti suhtautunut ja suhtautunee kumppaniin eli naiseen juuri noin jotenkin kuin mitä mieheni tekee tai jotain.. ja se saa minut ihan "melkein oksentamaan" ajatellessa. Mietin onko appiukkoni aika sovinisti ja alistava ihminen ja mieheni jotenkin kasvanut siksi vähän saman tyyppiseksi ja sellaiseksi joka tyyliin ei kestä olla väärässä ja ei kestä ettei tiedä jotain ja vaimo tietää tai kenties että joku muu tietää. Tai tietää paremmin.

En ymmärrä..
Epävarma olo..
Kaipaan häntä, miestäni.
Mutta en halua mitään alistamista ja epävalidointia. En ansaitse sitä ja sehän ei olisi oikeaa/aitoa rakkautta.
Haluaisin sitä syvää rakkautta jota tunnen välillä häntä kohtaan niin välillemme mutten ymmärrä onko tässä kaikki normaalia vai ei jne..