Tapasin sinut messingerissä. Yhden kaverini paras ystävä, jokaa asuu Oulussa. Meillä synkkasi heti todella hyvin, juteltiin päivät mesessä kaikesta mahdollisesta. Odotin joka päivä, että pääsen purkamaan tunteitani jätkälle, joka vihdoinki ymmärtää. Ja niin sä ymmärsitki. Sitten me vaihettiin puhelinnumerot, ja soiteltiin toisillemme joka päivä. Vaikka tarkotus oli vaan kysyä jotain, silti puhelut veny aina tunnin mittaisiksi.. Se on ihanaa.. :)
Sä opetit mulle asioita. Mä opin miettimään syitä, miksi mun elämä ei ole niin hyvää ku mä sen haluaisin olla. Sä opetit mulle, miksi mä en pysty puhumaan ystävienki kanssa ongelmistani. Ja sä opetit, ettei vihan purkaminen muita haukkumalla johda mihinkään, paitsi omaan ja toisen pahaan oloon. Mä pääsin eroon muitten haukkumisesta.. Lähennyin ystävien kanssa, kerroin ongelmistani. Ja tajusin, että kuinka helvetisti olin jättäny kertomatta. Sä helpotit niin paljon mun elämää, mutta ongelmiakin tuli lisää... Paljon lisää...
Kuten kerroin, me "tavattiin" messengerissä. Ajatus siitä, että asut Oulussa ja me ei ehkä nähdä koskaan teki mut aika surulliseksi. Mutta sitten, viime viikonloppuna me nähtiin... Heti ku näin sinut, halasin sua ja hymyilin koko ajan. Vaikka me ei oltukkaan heti kahdestaan, ni silti meillä oli koko ajan oma keskutelu päällä. Seuraavana päivänä, me nähtiin taas. Käytiin vähän päälle tunnin kävelyllä. naurettiin yhdessä, ja juteltiin kaikesta. Sitä on jo ikävä... Kaikki muu unohtu sinun kanssa kävellessä.
Mä olin ollu jo pitkään ihastunu sinuun, mutta tuntui että alan rakastumaan. Mä tiedän, että rakastaa-sanaa käytetään ihan liian helposti, mutta mä luulen että se oli sitä. Se tuntu aina niin erillaiselta, nähdä sinut, kuulla sinun ääni...
Sä lähdit seuraavana päivänä takaisin Ouluun. Mä toivoin, että meillä vois olla jotain muutakin ku ystävyys. Ja niin meillä saattoki olla. Mutta eilen, sä sanoit ettet halua muuta ku ystävyytä meidän välille. Se ei johtunu olosuhteista, eikä meidän ikäerosta, vaan siitä, että et vaan tuntenut mitään kipinää. Ja tulet vieläkin etsimään sitä yhtä oikeaa, koska minä se on kuulemma ole. Kyllä mä tuon jo arvasin mutta silti mä niin järkytyin, kuulla se sinulta.. Olin jo valmiiksi itkeny joka ilta monta tuntia, ja nyt varsinkin. Sä toit paljon hyvää mukanasi, mutta myös paljon pahaa. Esim. viiltely. Sen mä alotin n. viikko sitten. Mä tiedän, että viiltely on todella tyhmää ja mä tulen katumaan sitä vielä. Mutta se helpottaa, ainakin sillä hetkellä kun sitä teen. Yleensä itken niin etten saa henkeä, ja viillän samalla. Ei kai jätkän takia kannata tehdä itelleen pahaa? Ei. Enkä normaalisti tekiskään, mutta kun.. Sä olet avan niin erillainen.. Tai sitten mä vaan oon kehittäny itelleni syyn, jotta saan tuntea pahaa oloa. En tiedä.
Mä oon kertonu sulle kaiken. Kuinka kärsin sun takia, ja sä osaat kuunnella ja auttaa. ja tietysti tunnet syyllisyyttä, siitä että teen sitä sinun takiasi. Mutta minun tyhmyyttänihän se on, mitä olen niin heikko. Nytki odotan innolla että pääsen omaan huoneeseen satuttamaan itseäni.
Sä tulet taas tänä viikonloppuna tänne, 300 kilometrin päähän. Kyllä me aika varmasti nähdään taas, meidän on pakko nähdä ja jutella. Ja mä haluan nähdä sinut, on ollu jo niin hirveä ikävä..
Meillä on 6vuotta ikäeroa. Sä olet 21v, ja minä 15v. Tiedän, se on tavallaan väärin. Mutta me ollaan puhuttu vähän siitä ikä erosta, ja hyväksytty se. Ja unohdettu se. Eli se ei ole mikään ongelma enään. Ku ajattelee, että 15v ja 21, ni tulee mieleen että se 21v jätkä on joku hirveä pedofiili, joka haluaa muijalta vaan yhtä asiaa. Mutta asia ei nyt ole niin. Rakastat minua kait ystävänä, ei muuta. Sä et varmaan koskis minuun, vaikka mä sitä haluaisinki. Ja et sä ole sellanen, ku tavallisesti kakskymppiset jätkät. Sulla on vaan muutama ystävä, sä olet absolutisti, aika sisäänpäinkääntynyt mutta osaat olla myös sairaan hauska. Sä puhut yksinäsi, kaiken pitää olla aina mustaa, sä odotat sitä yhtä ainoaa oikeaa etkä halua muita, vihaat kirkkaita valoja ja rakastat koiraasi enemmän ku mitään muuta.
Noh kuitenkin, ajatus että joudun menettämään sinut, pelottaa. Ei ole hyväksi, että odotan sinua, kun näin nuorena on niin paljon mahdollisuuksia. Uusia ihmisiä tulee ja menee, kaikki jättävät jonkin näköisen arven, sä vaan muita vähän syvemmän. Sä muutat todennäkösesti Helsinkiin, vaan siksi että haluat olla heitteillä. Ilman mitään turvaa. Kuten sanoin, olet erillainen.
Mutta mutta, nyt mä vaan toivon, että tää tilanne muuttuu. Tai pysyy ennallaan. Oot uhannu, että jos en jätä viiltelyä yms pois, ni sä katoat. En mä usko että se auttais, pahentais vaan tilannetta. Mun pitää saada sanoa hyvästit. Ehkä meistä tulevaisuudessa tulee jotain, aina on toivoa. Ja mä ainaki haluan uskoa siihen. En minä halua sinua menettää, en koskaan. Mutta ehkä on pakko, muuten en pysty jatkamaan elämää.. Tuskin mä koskaan enään löydän mitään sellasta ku sinä olit, mutta ainaki on muistot, hyvät muistot. ja toivottavasti niitä ehtii tulla vielä paljon lisää ennen ku lähdet Helsinkiin. Koska viimeistään sillon sen täytyy loppua. Voih, mä niin kärsin. Mutta itseäni vaan saan siitä syyttää. Kiitos sinulle kaikesta. Ja ehkä me vielä joskus..
Sä opetit mulle asioita. Mä opin miettimään syitä, miksi mun elämä ei ole niin hyvää ku mä sen haluaisin olla. Sä opetit mulle, miksi mä en pysty puhumaan ystävienki kanssa ongelmistani. Ja sä opetit, ettei vihan purkaminen muita haukkumalla johda mihinkään, paitsi omaan ja toisen pahaan oloon. Mä pääsin eroon muitten haukkumisesta.. Lähennyin ystävien kanssa, kerroin ongelmistani. Ja tajusin, että kuinka helvetisti olin jättäny kertomatta. Sä helpotit niin paljon mun elämää, mutta ongelmiakin tuli lisää... Paljon lisää...
Kuten kerroin, me "tavattiin" messengerissä. Ajatus siitä, että asut Oulussa ja me ei ehkä nähdä koskaan teki mut aika surulliseksi. Mutta sitten, viime viikonloppuna me nähtiin... Heti ku näin sinut, halasin sua ja hymyilin koko ajan. Vaikka me ei oltukkaan heti kahdestaan, ni silti meillä oli koko ajan oma keskutelu päällä. Seuraavana päivänä, me nähtiin taas. Käytiin vähän päälle tunnin kävelyllä. naurettiin yhdessä, ja juteltiin kaikesta. Sitä on jo ikävä... Kaikki muu unohtu sinun kanssa kävellessä.
Mä olin ollu jo pitkään ihastunu sinuun, mutta tuntui että alan rakastumaan. Mä tiedän, että rakastaa-sanaa käytetään ihan liian helposti, mutta mä luulen että se oli sitä. Se tuntu aina niin erillaiselta, nähdä sinut, kuulla sinun ääni...
Sä lähdit seuraavana päivänä takaisin Ouluun. Mä toivoin, että meillä vois olla jotain muutakin ku ystävyys. Ja niin meillä saattoki olla. Mutta eilen, sä sanoit ettet halua muuta ku ystävyytä meidän välille. Se ei johtunu olosuhteista, eikä meidän ikäerosta, vaan siitä, että et vaan tuntenut mitään kipinää. Ja tulet vieläkin etsimään sitä yhtä oikeaa, koska minä se on kuulemma ole. Kyllä mä tuon jo arvasin mutta silti mä niin järkytyin, kuulla se sinulta.. Olin jo valmiiksi itkeny joka ilta monta tuntia, ja nyt varsinkin. Sä toit paljon hyvää mukanasi, mutta myös paljon pahaa. Esim. viiltely. Sen mä alotin n. viikko sitten. Mä tiedän, että viiltely on todella tyhmää ja mä tulen katumaan sitä vielä. Mutta se helpottaa, ainakin sillä hetkellä kun sitä teen. Yleensä itken niin etten saa henkeä, ja viillän samalla. Ei kai jätkän takia kannata tehdä itelleen pahaa? Ei. Enkä normaalisti tekiskään, mutta kun.. Sä olet avan niin erillainen.. Tai sitten mä vaan oon kehittäny itelleni syyn, jotta saan tuntea pahaa oloa. En tiedä.
Mä oon kertonu sulle kaiken. Kuinka kärsin sun takia, ja sä osaat kuunnella ja auttaa. ja tietysti tunnet syyllisyyttä, siitä että teen sitä sinun takiasi. Mutta minun tyhmyyttänihän se on, mitä olen niin heikko. Nytki odotan innolla että pääsen omaan huoneeseen satuttamaan itseäni.
Sä tulet taas tänä viikonloppuna tänne, 300 kilometrin päähän. Kyllä me aika varmasti nähdään taas, meidän on pakko nähdä ja jutella. Ja mä haluan nähdä sinut, on ollu jo niin hirveä ikävä..
Meillä on 6vuotta ikäeroa. Sä olet 21v, ja minä 15v. Tiedän, se on tavallaan väärin. Mutta me ollaan puhuttu vähän siitä ikä erosta, ja hyväksytty se. Ja unohdettu se. Eli se ei ole mikään ongelma enään. Ku ajattelee, että 15v ja 21, ni tulee mieleen että se 21v jätkä on joku hirveä pedofiili, joka haluaa muijalta vaan yhtä asiaa. Mutta asia ei nyt ole niin. Rakastat minua kait ystävänä, ei muuta. Sä et varmaan koskis minuun, vaikka mä sitä haluaisinki. Ja et sä ole sellanen, ku tavallisesti kakskymppiset jätkät. Sulla on vaan muutama ystävä, sä olet absolutisti, aika sisäänpäinkääntynyt mutta osaat olla myös sairaan hauska. Sä puhut yksinäsi, kaiken pitää olla aina mustaa, sä odotat sitä yhtä ainoaa oikeaa etkä halua muita, vihaat kirkkaita valoja ja rakastat koiraasi enemmän ku mitään muuta.
Noh kuitenkin, ajatus että joudun menettämään sinut, pelottaa. Ei ole hyväksi, että odotan sinua, kun näin nuorena on niin paljon mahdollisuuksia. Uusia ihmisiä tulee ja menee, kaikki jättävät jonkin näköisen arven, sä vaan muita vähän syvemmän. Sä muutat todennäkösesti Helsinkiin, vaan siksi että haluat olla heitteillä. Ilman mitään turvaa. Kuten sanoin, olet erillainen.
Mutta mutta, nyt mä vaan toivon, että tää tilanne muuttuu. Tai pysyy ennallaan. Oot uhannu, että jos en jätä viiltelyä yms pois, ni sä katoat. En mä usko että se auttais, pahentais vaan tilannetta. Mun pitää saada sanoa hyvästit. Ehkä meistä tulevaisuudessa tulee jotain, aina on toivoa. Ja mä ainaki haluan uskoa siihen. En minä halua sinua menettää, en koskaan. Mutta ehkä on pakko, muuten en pysty jatkamaan elämää.. Tuskin mä koskaan enään löydän mitään sellasta ku sinä olit, mutta ainaki on muistot, hyvät muistot. ja toivottavasti niitä ehtii tulla vielä paljon lisää ennen ku lähdet Helsinkiin. Koska viimeistään sillon sen täytyy loppua. Voih, mä niin kärsin. Mutta itseäni vaan saan siitä syyttää. Kiitos sinulle kaikesta. Ja ehkä me vielä joskus..
Vastaukset 2
Vanhimmat
Voi jestas sentään mikä vuodatus. Viiltely nyt on niin typerää, ettei sillä ainakaan saa mitään säälipisteitä keneltäkään jätkältä, varsinkaan noin paljon vanhemmalta kuin sinä.
Ole ihan rauhassa rakastunut, äläkä itke kun et saa "vastarakkautta". Jätkähän vain noudattaa lakia, on siis harvinaisen vastuuntuntoinen kaveri. Et kai halua, että "rakkaasi" joutuu linnaan alaikäiseen sekaantumisesta.
Nyt lopetat ne typerät viiltelyhommat ja keskityt muihin asioihin. Tutustu kaikenlaisiin ihmisiin. Pian huomaat (toivottavasti), ettei tämä Oululainenkaan ole kuin ihan tavallinen mies vaan. Tai no vähän ihmetyttää, että kuka haluaa ehdoin tahdoin "olla heitteillä" ja mitä se nyt yleensä edes tarkoittaa??! Asumista Helsingissä jossain siltojen alla vai? Ei kuulostaisi kovin järkevältä sekään.
Huh, onneksi ei tarvitse enää koskaan olla 15-vuotias. On se elämä niin kamalaa silloin. Että tsemppiä vaan, parin vuoden päästä näyttää jo paljon valoisammalta.
...moralisoinnit ja tuomitsemiset sikseen.
En usko että viiltely on "säälipisteiden keräämistä" - se on epätoivoinen keino yrittää
päästä ahdistuksen ja hylätyksitulemisen tunteista
konkreettisen kivun avulla.
Jotkut meistä ovat lapsuudessaan saaneet vähemmän
tukea, kuuntelua ja mahdollisuutta kokea omat tunteet , tarpeet ja ajatukset hyväksyttävinä.
Tästä syytä kuuntelevan ja ymmärtävän ihmisen
kohtaaminen herättää voimakasta "rakkautta",
kaikki se, mitä on ollut pitkään paitsi, on
yhtäkkiä tarjolla, henkilöitynä yhteen ihmiseen.
Tällaisen ihmisen menetys tuntuu siltä kuin
menettäisi samalla ainoan mahdollisuuden kokea
olevansa hyväksytty ja rakastettu. Koska kokija
luulee, että tämä on vain yhden ihmisen mukanaan
tuomaa, on menetyksen tunne todella raskas !!
Kysymys on miltei elämästä tai kuolemasta, viimeisestä mahdollisuudesta kokea rakkautta ja hyväksyntää.
Onneksi elämään tulee vielä monia, monia tukea,
hyväksyntää, ymmärrystä antavia ihmisiä, koska tärkein läksy on jo opittu: uskaltamalla tulla
esiin, avautua, saa kokemuksia rakastetuksi ja
hyväksytyksi tulemisesta.
Ketjun aloittaja on siis päässyt hyvään alkuun :)
- tietysti joutuu kohtaamaan myös torjuntaa ja
ymmärtämättömyyttä, mutta yleensä ihminen oppii
etsiytymään niiden seuraan, jotka häntä aidosti
tukevat.
Ketjun aloittajalle: ole huoleti, et ole mitenkään "poikkeava" tunteinesi ja viiltelyinesi . Itse olen jo 45v täti ja pystyin yhä samaistumaan kokemaasi.
Erona vain se, etten rankaise itseäni enkä
vahingoita itseäni, tiedän jo , kokemuspohjalta, että rakkautta saa hyvin monin tavoin, eri ihmisiltä, jopa itseltään :)
Ei hätää siis:)
Tupu