Mättää. Ei huvita huominen tippaakaan.
Olen ahkera, tunnollinen, reipaskin, mutta alkaa keittää tämä työ. Tuntuu aamuisin siltä, että tekisihän sitä työtä, jos vain saisi. Mutta kun pitää kytätä poissaoloja, takavarikoida kännyköitä, selvittää tappeluita ja kiusaamisia, herätellä nukkuvia ja rauhoitella riehujia.
Ai niin: tämähän on sitä minun työtäni.
Mutta kun ei huvita yhtään. Työpäivät ovat pelkkää kiirettä ja kaaosta. Oppilaat pelleilevät kuin apinat. Vanhempia ei saa kiinni tai sitten ne ovat yhtä pellejä kuin lapsensa. No osa tietysti on ok. Mutta tuntuu, että olen kypsä vaihtamaan vaikka pienemmälle palkalle, jos saisi olla rauhassa. Kun luokassa on kaksi integroitua ja kaksi puolikielistä ja pari ylivilkasta ja yksi ihan apaattinen. Jos vaikka vanhainkotiin pääsisi vanhuksia kääntelemään. Ainakin vähän aikaa siitä voisi todella nauttia! Tuntisi olevansa todella tärkeä eivätkä "asiakkaat" ehkä kiroilisi niin paljon.
Eikö kuntatyönantaja voisi järjestää jotain työkiertoa?
Mutta saako missään olla rauhassa? Ja saako missään lopulta mitään arvostusta ja ymmärrystä?
Toisaalta: missä joutuu päivästä päivään kestämään murrosikäisiä nuoria? Ei missään muualla kuin koulussa, koska koulussahan ne nuoret ovat, päivästä päivään.
Miksi kaikista maailman ammateista tuli valittua tämä? Miksi? Ja miksi en laita kiroilevia penskoja kuriin? Niitä on 500. Jos oman ryhmänsä saa kuntoon, niin ei se auta. Ison koulun pitäisi toimia kuin kello. Kukaan ei saisi hetkeksikään herpaantua. Mutta jokainen joskus herpaantuu. Ja jotkut herpaantuvat ihan jatkuvasti. Ja oppilaiden massa velloo. Ja minusta alkaa tuntua, että joku teki suuren virheen, kun laittoi 500 murrosikäistä samaan kasaan. Ja rahaa pitää säästää. Ja uusimmilla metodeilla pitää opettaa. Ja vastuuta pitää antaa oppilaille. Ja kello soi ja massa lähtee taas. Ja opettaja miettii: kenelle kellot soivat?
Olen ahkera, tunnollinen, reipaskin, mutta alkaa keittää tämä työ. Tuntuu aamuisin siltä, että tekisihän sitä työtä, jos vain saisi. Mutta kun pitää kytätä poissaoloja, takavarikoida kännyköitä, selvittää tappeluita ja kiusaamisia, herätellä nukkuvia ja rauhoitella riehujia.
Ai niin: tämähän on sitä minun työtäni.
Mutta kun ei huvita yhtään. Työpäivät ovat pelkkää kiirettä ja kaaosta. Oppilaat pelleilevät kuin apinat. Vanhempia ei saa kiinni tai sitten ne ovat yhtä pellejä kuin lapsensa. No osa tietysti on ok. Mutta tuntuu, että olen kypsä vaihtamaan vaikka pienemmälle palkalle, jos saisi olla rauhassa. Kun luokassa on kaksi integroitua ja kaksi puolikielistä ja pari ylivilkasta ja yksi ihan apaattinen. Jos vaikka vanhainkotiin pääsisi vanhuksia kääntelemään. Ainakin vähän aikaa siitä voisi todella nauttia! Tuntisi olevansa todella tärkeä eivätkä "asiakkaat" ehkä kiroilisi niin paljon.
Eikö kuntatyönantaja voisi järjestää jotain työkiertoa?
Mutta saako missään olla rauhassa? Ja saako missään lopulta mitään arvostusta ja ymmärrystä?
Toisaalta: missä joutuu päivästä päivään kestämään murrosikäisiä nuoria? Ei missään muualla kuin koulussa, koska koulussahan ne nuoret ovat, päivästä päivään.
Miksi kaikista maailman ammateista tuli valittua tämä? Miksi? Ja miksi en laita kiroilevia penskoja kuriin? Niitä on 500. Jos oman ryhmänsä saa kuntoon, niin ei se auta. Ison koulun pitäisi toimia kuin kello. Kukaan ei saisi hetkeksikään herpaantua. Mutta jokainen joskus herpaantuu. Ja jotkut herpaantuvat ihan jatkuvasti. Ja oppilaiden massa velloo. Ja minusta alkaa tuntua, että joku teki suuren virheen, kun laittoi 500 murrosikäistä samaan kasaan. Ja rahaa pitää säästää. Ja uusimmilla metodeilla pitää opettaa. Ja vastuuta pitää antaa oppilaille. Ja kello soi ja massa lähtee taas. Ja opettaja miettii: kenelle kellot soivat?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Näinhän se nykyään menee. Olen miettinyt, että kuinka kauan jaksaa katsella tuota menoa, kun itse ei kuitenkaan voi oikeasti kovin rajusti kehitykseen vaikuttaa.
Mutta mä olen ajatellut tän kutsumuksen niin, että yrittää siinä sivussa olla kuin joku tarkkailija ja katsoa vähän mitä kaikkea älytöntä nää asiakkaat voi meille tarjota.. Vähän niinkuin välillä antaa vaan mennä ja sitten taas tiukempaa otetta jotta ei ohjakset katoa.
Kyllä noista kivat stressitkin voi varmasti ottaa...
Et ole yksin.
Jospa ongelmasi kiteytyy mainitsemaasi ahkeruuteen ja tunnolisuuteen. Kokeile ottaa rennosti, jos pystyt. Toisaalta oppilaat huomaavat epäaidon rentouden.
Koulussa ei ole mahdollista käyttää samaa rangaistusvalikoimaa kuin vaikkapa armeijassa. Niinpä koulussa toimiminen vaatii toisenlaista otetta. Saat sen mistä luovut, sanoo T. Hellsten. Kokeile luopua ahkeruudesta ja kurin vaatimuksesta ja katso, ehkä löydät rauhan ja oppilaiden arvostuksen. Oppilaat eivät kiusaa sitä, jota arvostavat.
Muista, ensimmäisenä ei kannata etsiä vikaa muista. Mainitset, että joudut kestämään nuoria. Kohtaa heidät ihmisinä, ainutkertaisina, Jokainen on annettu lahja, persoona. Nauti näistä nuorista, älä vain kestä heitä.
Itse olen ollut tuossa oravanpyörässä, mutta nykyään tutkijana. Voin sanoa sen, että kaipaan sitä eloisuutta ja vaihtelua, joka koulumaailmassa oli läsnä. Lisäksi lomia ja tulosvastuuttomuutta.
Onpas tuttu tunne yläasteen (ja myöskin ala-asteen) aineenopettajan kannalta. Neljänkymmenenviiden minuutin rupeamat kuudenkin eri ryhmän kanssa päivittäin todellakin jättävät jälkensä opettajaan. Juuri sellaiset, että tuntee käyttäneensä suurimman osan ajasta johonkin muuhun kuin opettamiseen. Olen aina toivonut kaksoistunteja, jos olen asioihin saanut vaikuttaa. Tämä YLEENSÄ helpottaa tilannetta jonkin verran.
Minun on vaikea uskoa, että missään koulussa kaikki ryhmät olisivat kuvailemasi kaltaisia. Ole siis iloinen niistä ryhmistä, joissa saat tehdä opetustyötäsi rauhassa. Vaikeimmissakin ryhmissä kuitenkin yleensä yli puolet oppilaista on aivan normaaleita opiskelijoita. Minä olen ottanut oman vaikean ryhmäni kanssa tavaksi kelailla tunnin jälkeen, että moniko siellä loppujen lopuksi kuitenkin käyttäytyi niin moitteettomasti kuin ylipäätään voi olettaa tietäen ne monet ympäristön tekijät jo pelkästään kouluorganisaation osalta, jotka hämmennystä aiheuttavat koulutyön osalta. Tulos voi olla esim. luokkaa 13/5.
Omasta mielestäni tällaiset tarkkailut kannattaa pitää omana tietonaan, koska jos se tehdään näkyvästi (esim. luokanvalvoja ja pari muuta maikkaa vaativat raportointia ja kyttäävät sekä kiristävät oppilaita esim. luokkaretkelle pääsyllä), voi tilanne vain pahentua. Oppilaat osaavat kyllä pudotuspelin ja vaativat päitä vadille, jos heidät siihen provosoidaan. Näin saadaan kenties koko ryhmästä pieniä pirulaisia.
Eräs suurimpia virheitä, joita olen urani aikana tehnyt, on se, että en ole tarpeeksi ajoissa laittanut erityisopetukseen sellaisia tapauksia, jotka ovat todellakin osoittautuneet murheenkryyneiksi. Tuntuu niin vaikealta tehdä sitä päätöstä, kun aina välillä näkee parempia hetkiä ja haluaa uskoa tilanteen paranevan. Lisäksi vaarana on tehdä syntipukkeja liian nopeilla johtopäätöksillä. Ymmärrän sen, että toiset oppilaatkin kyllästyvät tyyppiin, joka jatkuvasti häiriköi vuosikausia, mutta joskus tilanne tuntuu olevan liian pian liian selvä jonkun lapsen kohdalla.
Kiitos vastauksista! Lohdutti, niin hassua kuin se ehkä onkin.
En tunne itseäni kiusatuksi. Pärjään oikein hyvin. Ongelmani on se, etten nauti työstäni enää yhtään.
Minulla on todellakin suurin osa ryhmistä juuri tuollaisia. Olen kouluni nuorin oman aineeni opettaja, joten minulla on hankalimmat ryhmät.
Erityisopetukseen en voi juuri ketään laittaa. Tilaa/varaa ei ole. Pahimpien kohdalla on yritetty ja vanhemmat eivät suostu. Pakkokeinot ovat hitaita tai mahdottomia, kuten tiedätte.
On totta, että kun relaa, ei niin ärsytäkään. Olen luovuttamassa, eli aikeissa relata entistä enemmä, mutta tässä nyt kipuilen tämän luovuttamisen kanssa. Teenkö väärin, jos vain asetun sivuun, kuten ehdotettiin?
Kuten sanoin, pärjään aika hyvin ja uskon oppilaiden ja työtovereiden pitävän minua varteenotettavana opettajana. Silti riittämättömyyden tunteet ovat päivittäisiä ja aika pahoja. En voi olla miettimättä, onko vika sittenkin systeemissä ja minussa: voisinko tarjota näille lapsille jollain keinoilla oppimisen iloa ja onnistumisen elämyksiä.
Mitä tarjoan nyt: tunnin-pari kerrallaan tiedon pakkosyöttöä, vähän keskustelua, hetkittäisiä elämyksiä, kurinpitoa. Pahinta on, että oppilaita on niin paljon, että hädin tuskin osaan kaikkien nimet.
Tulosvastuullisuudesta: sitä on. Kuntatyönantaja mittaa ja vahtii. Lisäksi tulospalkkaus on tuloillaan. Nytkin sitä on jo vähän.
Toisaalta tekisi mieleni sanoa, että vaihda alaa nyt nuorena, kun voit vielä johonkin päästä - jopa täällä Suomessa. Toisaalta se olisi sääli, koska tunnut kuitenkin olevan paremmin mukana opetusalan kuvioissa kuin moni vanhempi ja kokeneempi opettaja.
Sinähän osaat harvinaisen kypsästi kyseenalaistaa sen, että onko vika pelkästään oppilaissa vai kenties systeemissä ja sinussa. Me vanhemmat opettajat löydämme vikaa yleensä oppilaista ja systeemistä, mutta emme miellä itseämme systeemin jäseniksi. Tällä menolla mikään ei muutu.
Erityisen hyvä asia on se, että et etsii vikaa itsestäsi ikäänkuin systeemissä epäonnistuneena yksilönä. Nuorena ja uutena opettajana (joku joutuu olemaan vielä määräaikaisenakin) sinulla on aina hankalampi tuo alku.
Mikä sinulle toisi jatkossa nautintoa työstäsi? Nyt jo yllät epäilemättä yli keskiarvon onnistumisen kokemusten tarjoamisessa oppilaille ja teet "tulosta" pitäessäsi erityisoppilaatkin yleisopetuksessa. Tulospalkkausko se siis olisi?
niin se vain on elämässä, kolikossakin on kaksi puolta. Pätee myös opettajan ammattiin!
Tunsin suurta sympatiaa, kun luin "annatuksesi".
Minullakin taas yksi "opetuspäivä" ohi...kun saisikin nuo lainausmerkit pois, sillä tosiaan tuntuu, että tunneilla menee usein aika siihen käskemiseen ja kasvattamiseen. Haluaisin todella opettaa kieliä, mutta mitä sitä ehtii kun saa koko ajan olla vihaisena ja ääni käheänä kieltämässä oppilaita riehumasta.
Onneksi mulla on kyllä ihaniakin luokkia, joten niistä ammennan sitten sitä voimaa, mutta kieltämättä välillä mietityttää, että onko tämä työ todella sitä, mitä haluan.
Välillä mietin, että ehkäpä lapset ja nuoret vaan ovat täällä pääkaupunkiseudulla levottomampia...jos vaikka lähtisi kohti maaseudun tottelevaisia vainioita;).
Niinkuin sinäkin kaipaan minäkin rauhaa ja ystävällistä työympäristöä, mutta sitä tuntuu olevan tosi vähän tarjolla. En ole mikään nynnyope, mutta tuntuu, että jatkuvasti en haluaisi olla kauhea bossikaan. Kun itse olin oppilaana, niin tuntui, että se oli suurimmalle osalle oppilaista itsestäänselvyys käyttäytyä ok, nyt tuntuu, että ne kiltit ja kuuliaiset ovat selvänä vähemmistönä. Ärsyttävää!
Noh, ehkä se tästä vielä helpottuu, kun saa lisää kokemusta. Tarkoituksenani on kyllä vielä lisäkouluttaa itseäni, jotta voin toimia muunakin kuin opena.
Jaksamista sinulle Ope, pian on kesä:)!!!