Harkitsen itsemurhaa

Hei! En osaa oikein auttaa ja kuulostaa kamalalta. Uskon kuitenkin että voisit saada tältä elämältä vielä jotain. Itsemurha ei ole ratkaisu. Varsinkin kun ei voi tietää mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Vaikka nyt on raskasta ja tuntuu että aina on raskasta kyllä se helpottaa. Jos koet edelleen henkistä väkivaltaa tai joku ihminen aiheuttaa sulle ahdistusta ja tekee sun elämän raskaaksi suosittelen katkaisemaan välti kokonaan. Jouduin itse tekemään niin äitini kohdalla muutamia vuosia sitten ja minulla se auttoi suuresti henkiseen hyvinvointiin. Käytkö terapiassa tai puhumassa? Luultavasti käyt/olet käynyt eikä ole auttanut mutta jos et niin sekin voisi auttaa. Itsellä auttaa jaksamaan elämässä ihanat ihmiset ja säännöllinen elämä johon kuuluu harrastukset. Aina en kyllä ole voinut näin hyvin. Ekaa kertaa viiltelin 11 vuotiaana ja sairastuin anoreksiaan 15 vuotiaana. Nyt olen 21 ja tuntuu että tuo helvetti on vihdoin takana. Toivon että sinäkin joskus löydät syitä elämään ja opit välittämään itsestäsi. Olen varma että olet hieno ihminen

Edellinen vastaus oli hyvä. Ja tarinasi kuulostaa niin, niin tutulta. Anoreksiaa minulla ei ollut, mutta muunlainen syömshäiriö kyllä vaivasi pitkälle aikuisikään asti. Minuakin käytettiin hyväksi lapsena ja nuorena.

Terapia auttoi, mutta sinne pääseminen oli aika vaikeaa. Ne psykiatrisissa hoitopaikoissa tehtävät tutkimukset ym eivät ole hyviä, ne pahensivat minulla olotilaa ja sain siitä huonomman itsetunnon. Lopulta pääsin terapiaan ja sain terapeutin joka ymmärsi. Hänkään ei ollut ensimmäinen vaan jouduin vaihtamaan ensin toiselta,kun juttu ei sujunut.

Jos voit niin koeta katsoa itseäsi ihmisenä, ei diagnoosien kautta. Me ihmiset ollaan tulosta siitä mitä meille on tehty ja mitä ollaan saatu ympäristöstä iässä jolloin oltiin vastaanottavaisia ja riippuvaisia. Kuitenkin ollaan vahvoja, kun ollaan kestetty se kaikki ja vielä on toivoa jäljellä. Voit onnitella itseäsi.

Että voi puhua jollekin joka tuntuu läheiseltä, ja uskoo sinua, ja ymmärtää. Siihen tilanteeseen pitää koettaa päästä, ja sitten alkaa helpottaa, lupaan sen.

Jos nyt tuntuu että ei ole ketään joka ymmärtää, niin ajattele vaikka sitä mummoasi jonka piirsit. Elämä jatkuu kuoleman jälkeen, mutta se ei tarkoita että meidän pitäisi heti päästä sinne missä rakkaat meitä odottavat. Mummosi ei toivo sitä. Minullakin oli läheiset isovanhemmat, läheisemmät kuin vanhemmat. Kävin meediolla heidän kuoltuaan ja siellä vakuutuin siitä että elämä kuoleman jälkeen on ihan yksinkertainen asia. He eivät tahtoneet minun kuolevan täällä ollessaan, eivätkä halua sitä nytkään.

Älä anna kenenkään vähätellä tuskaasi. Sanoa, että ota niskasta kiinni tms. Ja anteeksiantamiseen painostaminen on yksi pahimpia asioita mitä voi sanoa tässä tilanteessa olevalle. Se on mielestäni yleensä käytännössä vain sitä että velvoitetaan kieltämään omat tunteet, oma todellinen olemassaolo. Välien katkaiseminen esim. äitiisi jota edellinen vastaaja suositteli on minustakin harkitsemisen arvoinen vaihtoehto. Niin tein minäkin, kun aikani yritin puhua suoraan, enkä koskaan saanut rehellistä vastausta, vaan aina samaa henkistä väkivaltaa, hylkäämistä, ja mitätöintiä. - Se on surullinen tilanne varsinkin kun sitä aina jotenkin rakastaa vanhempaansa, ja kun on riippuvainen heistä (kyllä aikuinenkin aina tarvitsee vanhempaansa) ja silti se mitä heiltä saa on pääasiassa vahingollista, jopa niin tuhoavaa, että sen läheisyydessä ei voi olla.

Kunpa ihmiset yleisesti ymmärtäisivät, että vanhemmat voivat olla tuhoavia, ja että koti ei ole kaikille turvallinen paikka. Ja että silloin turva on haettava muualta, muilta ihmisiltä. Se on vaikeaa. Yleensä ympäristö syyllistää uhria. Joskus harvoin löytyy sellainen yksilö, joka voi samaistua heikompaan aidosti, ehkä koska on itse kokenut jotain samaa eikä ole kieltänyt kokemustaan.

Voimia sinulle!

Tästä voisi olla sulle apua:
Suomen trauma- ja dissosiaatioyhdistys Disso ry

https://www.disso.fi/

No, mitä vielä odotat?

Anna mennä vaan.

Minua on varjostanut lapsuudesta kaikki paha, ja se on niin iso pallo että sitä lankakerää ei saa enää purettua. Mulla oli vaimo ja kaksi lasta, tän vuoden helmikuun neljäspäivä, eksä sanoi että mä haluan eron. Jouduin psykiatriselle kuukaudeksi ja sieltä asti olen miettinyt itsemurhaa, ajattelin seuraavasti. Kun eksä järjesti minut psykiatriselle juuri ennen syntymäpäivää ja eron, järjestän hänelle ikävän asia jonka muistaa joka joulu. 22. Joulukuuta lähden täältä, se on juuri ennen jouluaattoa. Siinähän sitten viettää hienon jouluaaton. Minulla tämä ei ole yhtäkkinen päähänpisto. Vaan loppuunasti mietitty. Jos valvonta tämän juttuni poistaa, ei se mitään päätös on jo tehty. T. Jsl