niin sitä enemmän alkaa leviämään paletti. Elämässä koettu kaikki mahdollisudet vastoinkäymiset, joten sitä on henkisesti niin rikki, että ihmisten lähestyminen tai ylipäätään se, että joku lähestyy sinua aiheuttaa ongelmia, vaikka haluaisi tutustua tai solmia suhteen.
Olen jo yli kolmekymppinen ja oikeastaan joskus ala-asteella oli viimeksi ystäviä, eli aika pitkälti parikymmentä vuotta mennyt täysin yksin.
Itselleni kelpaisi ystäväksi sukupuoleen tai ikään katsomatta ihan kuka tahansa, mutta se uskaltaminen on sitten toinen juttu. Sitä on vaan niin sosiaalisesti vammainen.
En kyllä tätä kohtaloa kenellekään toivo.
Olen jo yli kolmekymppinen ja oikeastaan joskus ala-asteella oli viimeksi ystäviä, eli aika pitkälti parikymmentä vuotta mennyt täysin yksin.
Itselleni kelpaisi ystäväksi sukupuoleen tai ikään katsomatta ihan kuka tahansa, mutta se uskaltaminen on sitten toinen juttu. Sitä on vaan niin sosiaalisesti vammainen.
En kyllä tätä kohtaloa kenellekään toivo.
Vastaukset 5
Vanhimmat
On täälä silti samahkonlaisia kohtaloja, tai ellei ihan kohtaloksi sanos kuitenkaan, vaan vaiheeksi. Se kuulostaa toiveikkaammalta Oun itte ´koht 36 ja aika yksin. Oishan sitä vanhia tuttuja jotka ovat joskus koittaneet otella yhteyttä ja saattavat ittehi olla ankiassa tilassa/yksinnäisii, mutta ei sitä vaa sua aikaseksi eikä myöhäseksikään uudelleenmuotoilla yhteyksiä henkiin
Joku v sitten tosiaan vielä kuvitteli että jaksaa sitä yksin olla mutta ei se tahokaa olla niin...ilmeisesti. Ainakin sitä on melkee koko aja netisä täälä sisätiloos ku zombailee yksin. Ei sillä etteikö olisi terveyttä, hyvää säätä ja keliä, aikaa, rahaa, tietotaitoakin tehä yhtä jos toista ja purkaa rästihommasumaa mutta yksinolo vie voimat tarttua toimeen.
Netisä olo tosin syö sitä jaksamista lisää. Mitä vanhemmaksi tulee sitä vaikeemmalta yksinolo tuntuu, olkoonkin että aika kuluu nopeammin (seikka joka vähän tuo armoa tilanteeseen) Toki se kyllä kuluu aika inhottavankin nopeasti.
Sitten ku joskus suostuu astumaan ihmisten ilmoille enemmän ja on sielä jonni aikaa, tuntuu oma nettiriippuvuus tylsältä ja typerältä asialta eikä oo taas hetkeen mitään tarvetta olla moniaita kertoja päivässä istahtamassa netin äärelle.
Myöskin alkaa pelätä tai jotenkin ihmeesti inhota ajatusta että kävisi jotakuta tuttua poristuttamassa. ilmeisesti sitä musitaa että on joskus aiemmin tuntenut sen jälkeen itsensä jotenki syylliseksi ja vaivautuneeksi, kun ei oo pitkään aikaan muita huomioinu ja sitten yhtäkkiä vaan menee moikkasemaan ja jälkeenpäin jää kuitenni fiilis etten mä sitä kyllin kauan kuitenkaan ollut moikkaisemassa
Jou, vaikean tuntoiseksi menee mieli. Mitään mielipillerejä (ku niien puutteesta mielen latteus ja jonkinlainen ehkä lievä maanisdepis ei toisaankaan johdu) en toki syö, muuta ko vp-lääkettä.
Sitä ei tiiä oikeen tekeekö se hyvää vai pahaa nähä naisenkuvia. Molempia varmasti. En tarkota mitään pornojuttuja enkä tahallisia keimailuasentoja, ne vaan tökkivät ja ovat raskaita katsella. Semmosia van meinaan joissa naiset ovat ihan normaalivaatteissaan ja askareissaan eivätkä luultavasti aavista näyttävänsä hyvältä ja olevansa kivassa asennossa.
Joku klo 19.18 kirjoitti tosi ytimekkäästi: "Mitä vanhemmaksi tulee sitä vaikeemmalta yksinolo tuntuu, olkoonkin että aika kuluu nopeammin (seikka joka vähän tuo armoa tilanteeseen)".
Itse olen 6-kymppinen nainen ja koko ikäni itsekseni asustellut. Toden totta, aika kuluu koko ajan nopeammin ja nopeammin, se on jokin Luojan luoma keino taatusti kestää sekä yksinään eläminen että ikääntyminen!
Mutta sellaisen seikan teille puolet nuoremmille kyllä kokemuksestani sanon, että kyllä yksinäisyyteen ja yksinään asumiseen ikääntyessään tottuukin, eli sitä kautta se voi tuntua helpommalta. Tottuessaan alkaa löytää hyviä puolia ja jonakin hetkenä asia kääntyy niinkin päin, että aattelen olevan ihan tosi hyvä ettei tarvi kenenkään kanssa oloansa sovittaa. Myös realisoituu kaikenlaisen tiedon kautta se, että toisen kanssa eläminen on hyvin vaikeaa lopulta, ja epävarmana pitää olla koska se loppuu. Luulen etten ikinä olisi pystynytkään toisen kanssa elämään, lapsista puhumattakaan. Mutta siis tahdon sanoa, että mielestäni tässä on paljon hyviä puolia. Puhun nyt tässä avioliitosta varsinaisesti. Itselläni kyllä sitten muutoin joitakin ihmiskontakteja kaiken aikaa onkin sekä vähän sukulaisia jossakin. Te jotka tässä kirjoitatte, tarkoitatteko yleisesti ettei ole mitään ystäviä tai yhteisöä vai tarkoitattekohan parisuhdetta... Terv. Kesäpäivä
... tuohon kirjoittamaani lisäys: sehän onkin niin, että te kirjoittaneet tarkoitatte yleensäkin ystävien ja tuttavien puutetta ettekä parisuhdetta, näköjään heti unohdin lukemani. En minäkään hyvin osaa ystävien kanssa olla, saatika ryhmätilanteissa, luontainen erakkoluonne ja vetäytymisen halu jotenkin estää. Nykyään viestittely on aika helpottavaa, jos kuitenkin oikeasti tunnen niitä viesteitse keskustelevia. -Kesäpäivä.
Hei. Itsekin olen 35 v. ja yleensä tykkään olla yksin, esim. talven aikana oli ehkä 3 päivää jolloin tunsin yksinäisyyttä, koska minulla on yleensä kiinnostavaa tekemistä. Olen vähän sellainen tutkijaluonne ja jonkin verran yliherkkä, mikä johtuu osittain ihan siitäkin että tykkää viettää aikaa yksin omien harrastusten parissa. Kyllä kavereita (joita vielä on näillä kulmilla) tulee tavattua välillä, ja pidän sitä tärkeänä ja energisoivana. Nyt olen kuitenkin huomannut että parisuhteen löytäminen alkanut tuntua ihan hirmu tärkeältä. Pelkään kuitenkin sitä että jos tulee suhde, niin tarraanko heti siihen niin että tulee lapsiakin, ja en ole varma haluanko lapsia, koska se on sitten 20 vuoden "pesti" ainakin. En ole siis varma haluanko elää perheellisen elämää, vai haluaisinko jotain muuta... Toki lähtisin perheellisen elämäänkin mielellään, jos puitteet olisi kunnossa ja tietäisi ettei joudu syvään ahdinkoon. Olen kuitenkin hyväpalkkaisessa työssä ja toimeentulopuoli on siis kyllä taattu. Ulkonaisestikin olen ihan komeaksi kehuttu muutamaan kertaan. Olen seurustellut, mutta siitä on monta vuotta vierähtänyt ja olen siis vähän ruosteessa. Paria tyttöä olen viimeisen 6 vuoden aikana pyytänyt treffeille ja toinen suostuikin, mutta lopetin itse yhteydenpidon jostain syystä. Olen kyllä seksuaalisesti aktiivinen ja heteroseksuaali. En ole sen suhteen hämmentynyt. Olisi mahtavaa jos joku voisi valaista tilannettani. Olenko vain niin reppana henkisesti, että en uskalla jutella kellekään torjumisen pelossa?