Uunissani on huominen päivällispaisti.
Keittiössä tuoksuu villiriista,
Katajan marjat, sipuli
– kauriin satula...
Pulloissa vartoo häränveren värinen,
punainen viini...
Muistan aamun jolloin kauriini kaatui,
– hämärän juoksuun syttyi valo.
Syntyvän aamun pallero
sukeutui harmaisiin sarkavaatteisiin.
Polku häipyi kostean sumuiseen utuun.
Metsä,
tumma ja turvallinen
hiipi pitkin yön tummaa kaistaletta.
Niityt,
valkean turvattomat,
juoksivat kohti nousevaa päivää.
Rauha ja hiljaisuus juoksussa aamun...
Sumu teki leiriään vihreän pukuni ylle,
Se keräsi kastehelmiä,
– kylmän teräksen syvyyksistä
se juoksutti kyyneleitä.
Juoksussa aamun istuin sen kerran.
Piiloni kätköstä,
reppuni päältä,
pusersin sarvipään elämän
yhteen ainoaan luotiin.
Ilman iloa,
–surua vailla,
nousin kätköstä piilon,
astelin kaatuneen ruhoa kohden...
Olen tunteeton kokki...
– en välitä...
Muistan koska sen kaadoin,
mutta muisto ei kosketa minuun.
Muistikuva on lähellä minua,
yhtä lähellä kuin sinä.
Olet lähempänä,
välillämme on vain huoneeni lämpö.
Olet lähellä.
Haluan vieläkin lähemmäksi..
Kudoin itseni sanojeni lomaan,
– tahdoin niiden mukana niin lähelle sinua,
niin lähelle –
että et päästäisi ohitsesi.
– etkä sinä ohitseni osaisi...
Ojensit käteeni sanojesi maailman avaimet.
Eilen punoin sanoistasi kevyet käädyt.
Sirot,
– hellästi helisevät
kauniit,
kimaltavat.
Joutsenparin
ja hohtavan kuun,
– taivaankaaren kirkkaimman tähden,
sinisen,
– syvintä syvemmän,
tumman yön,
riimitin sanojeni kankaan syleen.
Ruskan,
revontulten
ja yössä hehkuvan rakovalkean,
– taivaan ja maan sinfonian,
kirjailin kutomaani kuvaan.
Käärin kankaani rinnoillesi,
vyötin sinut pehmeään,
hyväilevään silkkiin...
utujen pehmeimpään tylliin.
vaatetin sinut usvaverhojakin kevyempiin harsoihin.
Kiedoin sinut lämpimään seittiin.
Vaikka tuskin osaan...
Maalaan tuon tuostakin kalpeita unia.
Unikon kukkia.
– kauniin vaarallisia.
verenpunaisia.
– mustaa sappea sisältäviä...
– niiden hedelmäkoteloiden hautaholveja.
Nihkeää,
valkeaa myrkkyä vuotavia,
– surua ja kuoloa tuottavia...
Sanojeni siveltimellä maalaan,
karkealle pellavalle...
– venyneille,
– vanuneille rääsyille.
Kirjoitan sanani hiertäville säkkikankaille...
– ja kaikille muille...
– harvoin sinulle...
Kudoin itseni nypyksi silkkiseen loimeen.
Olen tielläsi,
– lasketko minut ohitsesi?
Keittiössä tuoksuu villiriista,
Katajan marjat, sipuli
– kauriin satula...
Pulloissa vartoo häränveren värinen,
punainen viini...
Muistan aamun jolloin kauriini kaatui,
– hämärän juoksuun syttyi valo.
Syntyvän aamun pallero
sukeutui harmaisiin sarkavaatteisiin.
Polku häipyi kostean sumuiseen utuun.
Metsä,
tumma ja turvallinen
hiipi pitkin yön tummaa kaistaletta.
Niityt,
valkean turvattomat,
juoksivat kohti nousevaa päivää.
Rauha ja hiljaisuus juoksussa aamun...
Sumu teki leiriään vihreän pukuni ylle,
Se keräsi kastehelmiä,
– kylmän teräksen syvyyksistä
se juoksutti kyyneleitä.
Juoksussa aamun istuin sen kerran.
Piiloni kätköstä,
reppuni päältä,
pusersin sarvipään elämän
yhteen ainoaan luotiin.
Ilman iloa,
–surua vailla,
nousin kätköstä piilon,
astelin kaatuneen ruhoa kohden...
Olen tunteeton kokki...
– en välitä...
Muistan koska sen kaadoin,
mutta muisto ei kosketa minuun.
Muistikuva on lähellä minua,
yhtä lähellä kuin sinä.
Olet lähempänä,
välillämme on vain huoneeni lämpö.
Olet lähellä.
Haluan vieläkin lähemmäksi..
Kudoin itseni sanojeni lomaan,
– tahdoin niiden mukana niin lähelle sinua,
niin lähelle –
että et päästäisi ohitsesi.
– etkä sinä ohitseni osaisi...
Ojensit käteeni sanojesi maailman avaimet.
Eilen punoin sanoistasi kevyet käädyt.
Sirot,
– hellästi helisevät
kauniit,
kimaltavat.
Joutsenparin
ja hohtavan kuun,
– taivaankaaren kirkkaimman tähden,
sinisen,
– syvintä syvemmän,
tumman yön,
riimitin sanojeni kankaan syleen.
Ruskan,
revontulten
ja yössä hehkuvan rakovalkean,
– taivaan ja maan sinfonian,
kirjailin kutomaani kuvaan.
Käärin kankaani rinnoillesi,
vyötin sinut pehmeään,
hyväilevään silkkiin...
utujen pehmeimpään tylliin.
vaatetin sinut usvaverhojakin kevyempiin harsoihin.
Kiedoin sinut lämpimään seittiin.
Vaikka tuskin osaan...
Maalaan tuon tuostakin kalpeita unia.
Unikon kukkia.
– kauniin vaarallisia.
verenpunaisia.
– mustaa sappea sisältäviä...
– niiden hedelmäkoteloiden hautaholveja.
Nihkeää,
valkeaa myrkkyä vuotavia,
– surua ja kuoloa tuottavia...
Sanojeni siveltimellä maalaan,
karkealle pellavalle...
– venyneille,
– vanuneille rääsyille.
Kirjoitan sanani hiertäville säkkikankaille...
– ja kaikille muille...
– harvoin sinulle...
Kudoin itseni nypyksi silkkiseen loimeen.
Olen tielläsi,
– lasketko minut ohitsesi?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sain puhelimeeni tekstiviestin jossa vaadittiin etsimään jostain eteeni pääte.
Luettuani runon puoleen väliin, olin jo kastettu sanoihisi kuin siihen virtaan joka virtaa suurimpien suonissa.
Olisi naurettavaa, minulta, alkaa analysoimaan tätä lentävää ja elävää lintua, siksi se lentäköön vapaana.
Nöyrin kumarrukseni kauneudelle jota ei malttaisi kumartaa.
upeaa tekstiä!
Osaat maalata vaikuttavia kuvia.