omaa osaani. Ajattelin, että se on ollut haastava, niin haastava ajoittain, että toivoin Luojaa armollisena ottamaan minut vihdoin pois. Haastavinta ei ehkä ole olleet olosuhteet, vaikka nekin ovat aiheuttaneet paljon surua (voisi silti olla vielä paljon pahempaakin). Haastavinta on ollut selvitä omista oloistaan, siitä, että tuntee suunnatonta vaikeutta olla ihmisten keskellä. On aina se olo, että ihmiset ovat itsekeskeisiä ja pahoja. Toivoisin, että voisin kääntää sen mielessäni toisin, mutta jotenkin luonteva oleminen on vain vaikeaa. Silti päivisin hoidan tehtäväni, neuvon ja ohjaan; kuuntelen ja ymmärrän. En vain pysty kokemaan yhteyttä ihmisiin. Se on raskasta.
Viime päivinä olen ajatellut
Anonyymi
0<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.