Olen kärsinyt masennuksesta, epävakaasta persoonallisuushäiriöstä ja paniikkikohtauksista koko elämäni (yli 30 vuotta) sekä unettomuudesta useamman vuoden.
Apua tähän en kuitenkaan saan. Ketään ei kiinnosta, kukaan ei kuuntele, ota tuosta masennuslääkeresepti ja mene kotiin. Tahtoisin oikeasti selvittää nyt kunnolla mm. työkykyni, sekä onko minulla kenties jotain muita pääkopan ongelmia (tarkkaavaisuushäiriö, jokin muu aivotoimintaan vaikuttava sairaus) sillä olen pannut merkille, että käytökseni ja ajatukseni ovat erittäin sekavia ja pelottavia.
En tahdo kuolla, mutta joka päivä se ääni mun pään sisällä sanoo, että mun täytyy kuolla, että mä en ansaitse mitään hyvää ja oon täysin epäonnistunut ihmisenä.
Yritin käydä lääkärissä useita KYMMENIÄ kertoja, olen käynyt terapiassa yli 20 vuotta (kaikki käyty läpi ryhmäterapiasta nettiterapiaan), kokeillut kaikki masislääkkeet ja mielialantasaajat, käynyt vuoden sähköshokkihoidossa (ECT), mutta mikään ei tehoa. Oikeita lääkkeitä (unilääkkeet, betsot yms.) minulle ei määrätä, vaikka menisin vastaanotolle täyden paniikkikohtauksen vallassa, koska "jos vaikka tuut riippuvaiseks", koska sehän nyt on paljon pahempi asia kuin kuolema?
Lääkärit ovat aiheuttaneet sen, että en enää jaksa. Viimeksi, kun kävin vastaanotolla ja pyysin, että minut tutkittaisiin kunnolla, sain vain vastaukseksi, että "sulla on jo kaksi diagnoosia, et sä enempää tarvii". Mitä voin tässä tilanteessa enää tehdä? Haluan vain oikeasti apua ja jonkun joka oikeasti kuuntelee ja tutkii, mutta se on näköjään liikaa pyydetty.
Jos en keksi ratkaisua pian, pelkään, että kuolen. Tää on mun viimeinen avunhuuto.
Apua tähän en kuitenkaan saan. Ketään ei kiinnosta, kukaan ei kuuntele, ota tuosta masennuslääkeresepti ja mene kotiin. Tahtoisin oikeasti selvittää nyt kunnolla mm. työkykyni, sekä onko minulla kenties jotain muita pääkopan ongelmia (tarkkaavaisuushäiriö, jokin muu aivotoimintaan vaikuttava sairaus) sillä olen pannut merkille, että käytökseni ja ajatukseni ovat erittäin sekavia ja pelottavia.
En tahdo kuolla, mutta joka päivä se ääni mun pään sisällä sanoo, että mun täytyy kuolla, että mä en ansaitse mitään hyvää ja oon täysin epäonnistunut ihmisenä.
Yritin käydä lääkärissä useita KYMMENIÄ kertoja, olen käynyt terapiassa yli 20 vuotta (kaikki käyty läpi ryhmäterapiasta nettiterapiaan), kokeillut kaikki masislääkkeet ja mielialantasaajat, käynyt vuoden sähköshokkihoidossa (ECT), mutta mikään ei tehoa. Oikeita lääkkeitä (unilääkkeet, betsot yms.) minulle ei määrätä, vaikka menisin vastaanotolle täyden paniikkikohtauksen vallassa, koska "jos vaikka tuut riippuvaiseks", koska sehän nyt on paljon pahempi asia kuin kuolema?
Lääkärit ovat aiheuttaneet sen, että en enää jaksa. Viimeksi, kun kävin vastaanotolla ja pyysin, että minut tutkittaisiin kunnolla, sain vain vastaukseksi, että "sulla on jo kaksi diagnoosia, et sä enempää tarvii". Mitä voin tässä tilanteessa enää tehdä? Haluan vain oikeasti apua ja jonkun joka oikeasti kuuntelee ja tutkii, mutta se on näköjään liikaa pyydetty.
Jos en keksi ratkaisua pian, pelkään, että kuolen. Tää on mun viimeinen avunhuuto.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Vaikea sanoa näin äkkiseltään, mutta eivät kaikki tosiaan saakaan apua psykiatriasta. Onneksi sinulle ei lätkitty lisää diagnooseja, ja hyvä että ovat lääkkeiden kanssa edes varovaisia. Niistä ei nimittäin pysyvää apua tule.
Tulee mieleen että joku noissa terapioissa on mennyt pieleen, ollut sellaista mikä ei ole osunut. Ehkä sinua ei kuitenkaan ole kuunneltu. Ainakin aloitat kertomuksesi luettelemalla diagnooseja, jotka ovat muiden määritelmiä itsestäsi ja ongelmistasi. Se on huono merkki; viittaa siihen että saamasi avut eivät ole voimaannuttaneet sinua.
Perspektiiviä
https://madinfinland.org/
Terapia ei toimi minulle, sillä en tuota lainkaan spontaania puhetta, joten terapiaistunnot ovat aina olleet joko täysin hiljaisia, tai sitten vain vaivaannuttavia kyselytunteja, sillä kysymyksiin kyllä vastaan. Terapeutin on siis kaivamalla kaivettava kaikki tieto minusta ulos.
Paremmin sujuu kirjoittaminen, jonka avulla ilmaisen itseäni paljon paremmin. Tätä varten kokeilin nettiterapiaa, joka kuitenkaan ei ollut sitä mitä odotin, ja se päättyi lyhyeen (siinä ei edes kirjoitettu mitään, tehtiin vaan jotain idioottimaisia kotitehtäviä).
Onko todella niin, että kaikki keinot on nyt käytetty ja ainoa vaihtoehto on itsemurha? Koska siihen päädyn, mikäli en apua saa.
Kannattaa mennä juttelemaan psykologille / mielenterveyshoitajalle, he ovat töissä juuri sitä varten että voit kertoa heille ajatuksistasi ja murheistasi. Varaa ihmeessä aika. Reseptejä he eivät käsittääkseni kirjoittele. Jos sinulle on vaan lyöty resepti kouraan niin et ole saanut asianmukaista ja tarvitsemaasi hoitoa/apua ongelmaasi.
Lääkärit varmasti mielellään kertovat että mikä sinussa on vikana mutta onko kukaan ikinä kysynyt sinulta että mistä se johtuu? Mistä se siis johtuu?
Ja kyllä, myös paniikkihäiriöstä on ihan oikeasti mahdollista päästä eroon. Ai että mistä tiedän... :)
Eikä kukaan ole epäonnistunut ihmisenä. On itsensä huijaamista väittää niin. Itse ajattelen että jokainen meistä on täällä oppimassa asioita. Jotkut oppii ihmiselämän aikana enemmän, jotkut vähemmän. Jos sinulla on raskas taakka kannettavana ei tarkoita että olisit huono/epäonnistunut ihminen. Ajattele sitä ennemmin haasteena joka on voitettavissa. Koska se on.
Jos tarvitset apua, hae/pyydä rohkeasti sitä. Sitä varten me muut täällä olemme vaikka aina ei välttämättä siltä tuntuisikaan. En ole itse mikään ammattiauttaja eikä pätevyyksiä löydy mutta kysyn silti: Voinko esimerkiksi minä auttaa sinua jotenkin?
Juttelu kasvotusten ei oikein sovi minulle. En ole koskaan kokenut, että se auttaisi mitenkään. Kuten mainitsin, kirjoittaminen sen sijaan luonnistuu. Ja jostain syystä ilmaisen itseäni paremmin Englanniksi.
On useinkin kysytty mistä se johtuu, ja tiedänkin sen.
Lääkäreihin en enää luota. Kohtelu on ollut todella ala-arvoista.
Netistä löytyy tukinet.net ,jossa voi kirjoittaa tukihenkilön kanssa henkilökohtaisesti.Tukinet.net on maksuton palvelu.
Oletko kokeillut kirjallisuusterapiaa:
https://kirjallisuusterapia.net/
Itsesi ilmaisu ja luottamuksen saavuttaminen sitä kautta toiseen on varmasti kuitenkin tavalla tai toisella avain parempaan oloon vähitellen. Ja tiedäthän, että terapiassa ratkaisee kemiat. Voi joutua tapaamaan jopa kymmenen ihmistä ennenkuin löytyy se joka pystyy terapeuttisesti auttamaan sinua.
-ensimmäinen vastaaja
Ihme ruikuttaja! Mitähän sinä oikein haluat, että sulle tehdään? Tutkitaan? Miten? Kerroit jo, että olet ollut terapiassa ja sulla on useampikin diagnoosi jo. Sitten sanot, ettei "juttelu kasvotusten "sulle sovi. Miten sitten kuvittelet, että suoa vois "tutkia". Ei röntgenkuvilla mielenterveyttä tutkita tai verikokeilla?
Jos löytyisi lääkäri jota kiinnostaisi, niin sellaiselle ehkä pystyisikin juttelemaan, mutta kun ketään ei kiinnosta. Katsotaan pitkin nenänvartta että jahas, taas yksi valittaja. Tahtoisin tutkimuksiin, mutta en tiedä millaisia/mitä ne ovat, eikö se ole lääkärin tehtävä niistä kertoa? Haluaisin ainakin selvittää, kuulunko autismin kirjoon, onko minulla tarkkavaisuushäiriötä tai jotain, mikä selittäisi oudot oireeni ja pakkomielteeni. Eihän se nyt ole liikaa vaadittu, vai onko?
Tahdon vain olla onnellinen, mutta se nyt on näköjään liikaa pyydetty.
Ei mikään ihme, että Suomalaiset ovat huipulla itsemurhaluvuissa, kun KETÄÄN EI KIINNOSTA.
Ehkä on vaan parempi, että tapan itseni niin pääsette tästäkin helvetin vinkuiikasta eroon. Anteeksi että yritin voida paremmin.
Hyvästi.
- AP
Negatiivinen asenne ei auta sinua, päinvastoin. Sinulla pitää olla aito halu parantua. Päätös parantumisestasi sinun täytyy tehdä itse. Kun päätät parantua, tämän myötä tulee myös positiivisempi asenne.
Jos oikeasti haluat ratkaista ongelmasi niin mitä jos aloittaisit vaikka ensin siitä että kerrot mikä sinulla on ongelmana? Mikä aiheuttaa ongelmasi? Mitkä asiat sinua ahdistaa? Miksi et voi paremmin? Kai siihen jokin syy on?
Jos et halua kertoa meille niin kerro se sitten lääkärille. Jos et halua kertoa kenellekään niin se on luonnollisesti oma asiasi mutta millaista apua sitten odotat? Tuskin kukaan voi auttaa sinua jos et kerro itsestäsi. Ei sillä ole väliä puhutko vai kirjoitatko, pääasia on että avaudut jollekin ihmiselle. Ratkaisun avaimet kun löytyy yleensä ongelmista kärsivän omista ajatuksista / puheista.
Epäilet siis olevasi asperger? Oletko pyytänyt lääkäriltä lähetettä tutkimuksiin asperger-epäilyyn vedoten?
-asp-
Lapsesta saakka käynyt terapiassa, jos yli 20 vuotta käynyt ja nyt yli kolmekymppinen??
Siis kymmenvuotiaasta lähtien käynyt terapiassa?
Niin? Mitä ihmeellistä siinä on?
"Niin? Mitä ihmeellistä siinä on? "
Ei tosiaan mitään ihmeellistä. Joillakin avuntarve kestää kauan, syynä ettei ole saatu oikeaa ja oikea-aikaista apua. Se on hyvin yleistä Suomessa tälläkin hetkellä ja tulee varmaan vielä kauan olemaan. Mielenterveysjärjestelmä toimii huonosti ja paljolti myös vääristä lähtökohdista.
Ihminen ei ole kone, eikä psykososiaaliset ongelmat ratkea millään teknisellä apukeinolla. Ei lääkkeillä, eikä terapiallakaan siinä mielessä että joku tietty terapiatekniikka voisi ne ratkaista. Terapia on sellainen juttu mikä auttaa hyvin monia oikeassa muodossaan, siis kyseiselle henkilölle oikeassa muodossaan. Tarkoitan terapiaa laaja-alaisesti, se voi olla periaatteessa mitä tahansa ihmistyöllä toteutettavaa, vuorovaikutukseen perustuvaa tukemista.
Hyvin monet seilaavat psykiatrian "auttamis"- (lue: 60-prosenttisesti lähinnä KONTROLLI-)järjestelmissä kauan saamatta tarvitsemaansa apua. Ei sillä, etteikö siellä olisi yksittäisiä ihmisiä, jotka haluavat auttaa(kin). Mutta heidän voimansa, taitonsa ja näkemyksensä ei läheskään aina riitä, eikä se ole mikään ihme. Eikä tarkoita suinkaan sitä, että avuntarvitsijassa olisi jotain vikaa, tai että hänen ongelmansa olisivat erityisen vaikeita autettavaksi! Valitettavasti homman lopputulos on usein kuitenkin sellainen luulo, sekä autettavalle itselleen että koko laajalle "auttajien" laumalle. - Laitoin jälkimmäisen lainausmerkkeihin, koska auttaminen on kaiken kaikkiaan näissä psyyken asioissa niin moniulotteinen ja kiemurainen ja kyseenalainen konsepti, että ei voi yksiselitteisesti sanoa että psykiatrinen järjestelmä tai kukaan siinä toimiva olisi mikään Jeesus joka päätehtävänään auttaa ja saarnaa ja koettaa järjestää ihmisiä pelastukseen (tasapainoiseen maalliseen mielentilaan), ilman että hänellä olisi mitään muita motiiveja.
En tiedä selkisikö tuosta mitään. Joka tapauksessa minulla on näistä omaa kokemusta. Selkotekstinä: aloittajan kannattaisi mielestäni edelleen etsiä oikeaa tukimuotoa, kokeilla ja jaksaa kuunnella sisäistä ääntään.
Diagnooseista sen verran, että sekin litania mitä aloittajalla on papereissaan ei sano yhtään mitään. Se on tilastojen valossa vain looginen ja tavanomainen lopputulos mielenterveysjärjestelmässä seilaamisesta vuosien mittaan. Tapahtuu niin, että ensin saadaan yksi diagnoosi, sitten se "tarkentuu" myöhemmin kun todetaan ettei se jostain syystä riitä, ja ketju jatkuu kun ongelma ei parane ja siitä tulee esiin uusia puolia. Mitään diagnoosia ei yleensä selkeästi kumota. Ei siis osoiteta olleen alunperin väärä, eikä myöskään sanota parantuneen eli poistuneen. Diagnoosit jäävät yleensä kaikki avoimiksi, päällekkäisiksi ja voimassaoleviksi. Syy tähän on pääasiassa ettei kukaan "toimihenkilö" halua astua edellisen varpaille (Hyi olkoon, ennenkuulumatonta!) Siksi vain lisätään oma puumerkki. (Ehkä myös pienoista narsistista pätemistentarvetta - mitä heillä ei tietenkään ole mitään velvollisuutta tiedostaa, eiväthän he ole siellä itseään peiliin katsomassa vaan muita auttamassa!)
No niin, miksi siis kaikki nämä diagnoosit ovat alunperin niin puutteellisia, että niitä täytyy aina vain , kuin luonnostaan, lisätä? No siksi tietysti, että mikään niistä ei ole oikea koskaan ollutkaan. Mikään niistä ei riitä läheskään. Ei kerro olennaista siitä mistä kyseisellä kärsivällä ihmisellä on oikeastaan asioissaan kysymys. Syy tähän hyvin yleiseen lopputulemaan (näitä ihmisiä on todella paljon, tilastojen valossa, ja itsekin tiedän lukuisia jo oman vaivaisen tuttavapiirini perusteella) on että kyseinen diagnostinen järjestelmä on tieteellisesti puutteellinen, kelvoton. Sillä ei ole tieteellistä meriittiä, todistusvoimaa, näyttöä. Psykiatrinen diagnoosijärjestelmä ei ole mikään asiallinen tekele verrattuna somaattisen lääketieteen vastaavaan, jossa sentään sairaudet ovat todellisia, osoitettuja, ja niille voidaan lääkkeillä ja muilla hoidoilla tehdä jotain. Psykiatriassa vastaavat käsitteet, "psykiatriset sairaudet ja mielenterveyden häiriöt" täytyy laittaa lainausmerkkeihin jos halutaan olla rehellisiä, sillä niille ei ole päteviä, asianmukaisesti tutkittuja tieteellisiä perusteita. Ne ovat vain huonoja, keinotekoisia nimilappuja ihmisen kärsimykselle.
-ensimmäinen vastaaja
...Niin ja tuo edellä kirjoittamani ei ole pelkästään omaa keksintöäni:
https://www.bps.org.uk/news-and-policy/introducing-power-threat-meaning-framework
Oletko käynyt yksityisellä psykiatrilla?
Sinut on jo diagnosoitu. Oletko eläkkeellä? Veikkaisin, että olet. Siinä vaiheessahan on turha enää mitään tehdä, loppusijoitus on jo viimeistelyä vailla valmis. Työkykyiset ja hyvin pärjäävät saavat helpommin apua.
Itse pääsin eläkkeelle tänä keväänä, ja se oli suuri helpotus. Kieltäydyin terapioista, koska elämä oli ennättänyt jo mennä niin pieleen. Eli se motivaatio ja kuntoutumisen halu, mikä minulla oli kuoli, kun en saanut aikanaan apua. Itselleni ainakin eläke on sen suhteen tasoittava tekijä, ettei nyt tarvitse ponnistella kykyjään enemmän. Voi vähän suunnitella ja haaveillakin, kun ei elä muutaman kuukauden tai vuoden jaksoissa kuntoutustukipäätöksen jatkon mukaan ja ota siitä stressiä kaiken lisäksi. Yritän kehittää uusia taitoja harrastusten kautta maltillisesti.
Ei itsellänikään diagnoosit varmsti ole kohdallaan. Oppimisessa on ollut jotain ongelmaa aina, ja muisti on huono, jonkin sortin lukihäiriödiagnoosi olisi varmasti paikallaan. Mutta pääsin eläkkeelle niillä diagnooseilla (psyyk. fyys.), joita oli, ja se riittää.
Jos ihminen on käynyt terapiassa tuloksetta vuosikymmeniä, niin miten uusi diagnoosi auttaisi asiaa? Oma äitini kävi varmaan 35 vuotta terapiassa, ja hän on ihan yhtä hankala ja angstinen edelleenkin. Jos ei tehoa, niin ei tehoa. Kaikki vain eivät ole kokonaan "uudelleen ohjelmoitavissa".
En ole eläkkeellä, sillä Kelan lääkärit kävelivät terveyskeskuksesta saamani osatyökyvyttömyystodistuksen yli ja sanoivat, että "ihan hyvinhän sinä nyt voit töihin mennä" (hain siis kuntoutustukea, toisinsanoen osa-aikaeläkettä). Omasta mielestäni olen siis korkeintaan osatyökykyinen, eli voisin tehdä töitä yhden tai kaksi päivää viikossa, mikä taas ei ole millään muotoa kannattavaa tukia jos miettii.
Miten pääsit eläkkeelle? Miten käynnistit sen prosessin? Tosiaan siitä on useita vuosia aikaa, kun yritin kuntoutustukea hakea. Kielteinen päätös ja Kelan erittäin satuttavat sanat lannistivat vielä enemmän, ja ajauduin päihde- sekä itsemurhayrityskierteeseen ja vietin useita kuukausia suljetulla osastolla, mutta tämäkään ei Kelan, tai koko helvetin Suomen valtion mielestä ole mikään ongelma tai syy päästä eläkkeelle.
Ja olen samaa mieltä kanssasi. Kun on vuosi(kymmeniä) taistellut sen eteen, että saisi apua tai edes tukea vaikeaan elämäntilanteeseensa, ei sitä enää jaksa. En jaksa enää taistella sellaisten asioiden eteen, joiden pitäisi olla jokaisen perusoikeus. Mä en vaan jaksa enää. Olen täysin luovuttanut, enkä enää edes halua yrittää.
Haluun vaan antaa olla ja luovuttaa.