En tuu toimeen muiden ihmisten kanssa. Tai tulisin mutta kuvittelen ettei kukaan ole niin vilpitön kuin antaa ymmärtää.
Mul ei oo mitään mielenkiintoa edes yrittää tutustua ihmisiin, koska kuvittelen että he huomaavat/ajattelevat minun olevan tyyppi, josta ei ole mitään hyötyä. Istun taka-alalla.
Minusta tuli tällainen monien sattumusten seurauksena. Olin arka jo lapsena eikä asiaa auttanut isäpuoli jota pelkäsin. Oli puukkotappeluita yms. Arkana olin tietysti koulussa hieman syrjitty.
Mulla on ollut aina asenne "en haluaisikaan tutustua sinuun" jos joku on vähänkään epäillyt, mikä oikein olen (esim. katseellaan).. Nyt tämä riistäytyy käsistä. Ilkeilen ihmisille jos siihen on mahdollisuus (aina päissään). En halua että joku, joka ajattelee minusta jotain edellämainittua, luulisikaan että haluan tutustua häneen.
Olen mahdollisimman paljon yksin. inhoan vastata viesteihin, puheluihin, saati lähteä tapaamaan kavereita. Aamuisin (JOS on töitä) tarvitsen paljon (pari tuntia) aikaa, mihinkään ei todellakaan saa olla kiire. Sekoan, jos pitää kiireellä lähteä tai jos nukun pommiin. Koko päivä on pilalla. Keksin tekosyitä jos en kykenekään lähtemään sovittuun tapaamiseen. Valehtelen itselleni ja muille. Niin hyvin että itsekin uskon. Yleensä väitän olevani kipeä.. Ahdistaa jos pitää lähteä! Jos näkisin koulukavereita, jotka muistavat minut syrjittynä, muuttuisin välittömästi sille aikakaudelle, en voi kuvitella että osaisin olla oma itseni. He tietävät millainen olin. Viihdyn silloin, kun kaikki on kuten haluan. Silloin ei muiden mielipiteillä ole väliä (tarkoitan esim. kampausta tai vaatetusta). Vaikka joku ystävä olisi sanonut, mikä hänen mielestään minulle sopii, mutta olisin päätynyt omaani, ei minua kiinnosta muidenkaan mielipide. Mutta silti mietin ja ajattelen koko ajan mitä muut minusta ajattelevat. Tää on tuskaa. Oikeesti. Ja tk-lääkäri sanoi masennuksen olevan muotia. JEES.

Vastaukset 7
Vanhimmat
Niin -sama hlö olen. Ulkoisesti olen hieman..erikoinen. Kasvoiltani ja pukeutumiseltani. En voi alistua muottiin. En, vaikka itsetuntoni on Suomen surkein. Enkä edes mene siihen perusmuottiin, olen kokeillut. Erotun vaikken haluaisi. Mut on tuomittu kärsimään. Mulla on yhtäaikaa vitun paska itsetunto ja samalla oon itseeni täynnä. Jos uskaltaisin ja olisin itsekkäämpi, tappaisin itseni. Ylpeyteni ei kestä yrittää. Siinä pitää onnistua! Kuolisin häpeästä ja saarnoista jos epäonnistuisin. Ja silti haluaisin..
meikäläiseltä, paitsi että olen lakannut miettimästä mitä muut ajattelee. Mitä väliä sillä on? Ihmiset ei mua eityisesti kiinnosta. Yksin on kivaa. Voi surffailla ja sitten mulla on mun koirat. Metsään on ihana lähteä lenkille.
Olette kaikki pilalla
muiden v...mäisten yhmisten pilaamia.
Jossain vaiheessa huomaa, että on parempi olla YKSIN kuin vittuilijoiden kohteena...!
Oma seura - paras seura!:)
mä olen kanssa umpikujassa oman itsetunnottomuuteni ja omanarvontunnon puutteen kanssa. Niin umpikujassa, että pelkään pilanneeni koko elämäni enkä tiedä miten pääsen "kuiville." En käytä mitään aineita, lääkäri määräsi vaan lääkkeitä mutta eihän ne lievitä kuin oiretta, ei sairauden todellista syytä. Koita kestää, niin tässä on tehtävä minunkin, vaikka luovuttaa olen jo ollut monta kertaa.
No, sulla on ollut menneisyydessa ns. rankkoja kokemuksia ja tottakai ne jattavat jalkensa...
Sun pitaa nyt vaikka "vakisin" keksia jotain positiivista itsestasi ja ymparistostasi...ainakin ITSESTASI!