rajakokemukset

Joo mä oon joskus nähnyt vastaavan.

Silloin olen kuitenkin ollut lähellä pyötymistä.

Sellanen niinku putki se oli taikka kanava. Sellasta valkosta siellä oli. Ja kokonaan lakkasin olemasta, siis jo ennen sitä ennen kuin saavuin sinne putkeen ja sinne missä oli valkosta.

Tämä alkoi sellaisella niinkuin usvaisella kokemuksella, sitten niin kuin valtava lintu parvi tuli rintamana ja lensi päälläni. Sitten tuli niin kuin sellainen aaltorintama ja näköähavainnot katosivat. Samaten tässä vaiheessa lakkasi tuntoaisti toimimasta kokonaan. Minusta tuntui että katoa. Hävisin omasta mielestäni olemasta kokonaan.

Aluksi se pelotaa ja etenkin se häviäminen. Mutta ei sitä sitten enää huomaa. Myös paluu ei ole kovin mukava, siis se paluun loppupuoli. Pitkän aikaa sen jälkeen on kylmä hiki. Ja saattaa ydessä vaiheessa tuntua myös pistelyä.

Tälläsen oon kokenut kaksi kertaa. Aika jännää. Tästä on kyllä jo aikaa enkä enää niin osaa kuvailla.

Olen kokenut lapsena ruumiista pois siirtymisen. Katselin katonrajasta seuraavanlaista näkymää ja pohdin asioita seuraavanlaisesti. Olen jälkikäteen ihmetellyt, että miten alle kouluikäinen voi saada noinkin laajan ymmärryksen ja tajunnan hetkessä. Ajattelin nimittäin aikuisen lailla. Samoin kuin tänä päivänä. En yhtään lapsen lailla. Mutta maailmassa on niin monta ihmeellistä asiaa...

Eli

Olin sairaalahuoneessa. Hyvin askeettinen huone, jossa sisääntullessa oikealla puolella nurkassa lavuaari ja keskellä huonetta tutkimuspöytä. Huoneessa oli 2-3 valkotakkista henkilöä, jotka huusivat, että lapsi meni tajuttomaksi ja isäni ohjattiin huoneesta pois käytävälle.

Olin siis siellä katonrajassa ja pidin normaalina sitä, että siellä olin. Ei pelottanut ollenkaan. Tajuntani laajeni ja heti tiesin mistä on kysymys. Ikään kuin annettiin älyä lisää ymmärtää asia.

Näin itseni velttona tutkimuspöydällä lääkäreiden tehdessä työtään ympärilläni. Ajattelin ihan muita asioita.

Ajattelin, että siksi taitaakin talot olla neliskulmaisia ja huoneet varsinkin, koska en kyennyt olemaan kuin sellaisessa paikassa, jossa oli 90 asteen kulma. Eli juuri nurkissa tai keskellä ylälaipiota. Pyöreään tilaan tai pois 90 asteen omaavasta nurkasta en päässyt, vaikka koetin. Ajattelin, että siksi jotkut alkuasukasheimot varmaan rakentavat pyöreitä majoja, etteivät henget pääse nurkkiin oleilemaan.

Sitten luokseni tuli ikään kuin jokin opastaja. En häntä nähnyt, mutta kuulin äänen. Hän sanoi, että minun tulisi lähteä hänen mukaansa. Mieluiten heti, mutta jos haluaisin niin voisin olla vielä maan päällä 3 vuorokautta. Sitten on pakko lähteä.

Mutta jos valitsen sen vaihtoehdon, että jään 3 vuorokaudeksi vielä maallista elämää katsomaan niin on suuri vaara, etten haluakaan lähteä sinne toiselle puolelle, jolloin jää kovin onnettomaksi ja irralliseksi "haamuksi" maan päälle. Ja paha jotenkin saa minut valtaansa.

Päätin lähteä heti. Jouduin tunneliin, joka oli pikimusta. En nähnyt mitään muuta kuin mustaa ja leijailin siellä miten päin milloinkin ja pelkäsin kovasti, että miksi en voi itseäni mitenkään ohjata ja minne tämä pimeys minut vie.

Ääni auttoi minua koko ajan toimimaan. Tuo opastaja sanoi, että käsiä liikuttamalla voin ohjata itseäni, vähän kuin pulkkamäessä. Aloin käyttämään käsiäni ja pystyin putoamaan liukumäkimäistä tunnelia nyt hallitusti.

Opastaja myös sanoi, ettei missään tapauksessa saa mennä tunnelista pois, vaikka tulisi mitä houkutuksia vastaan, sillä silloin joutuu "pahalle" puolelle. Pelkäsin kaikkea pahaa ja päätinkin, että en poikkea reitiltä mihinkään.

Tunnelin päässä oli todella kirkas valo, jonka näin sitten hetken kuluttua ja sitä kohti ääni kehotti menemään. Saavutin valon. Muistan ajatelleeni, että tunneli oli muodoltaan kuin ylösalaisin käännetty jäätelötötterö. Sen halkaisija pieneni valoa kohti.

Pääsin valoon ja minulla oli maailman ihanin olotila. Ei huolta eikä surua mistään. Mutta olin edelleen pimeässä.

Kävelin jonkinlaisen kukkakaariportin läpi ja vastassani oli edesmennyt mummoni. Hän hätääntyneenä kysyi minulta, että mitä minä täällä teen. "Eihän nyt ole sinun aikasi vielä", mummoni sanoi.

Näin kuinka siellä lenteli jopa pieniä sikiöitä pikkusiivillä. Heillä oli hyvä olla, kuten kaikilla suuremmillakin "enkeleillä". Näin heistä vain "siivet" ja koon.

Mutta mummoni oli juuri sellaisissa vaatteissa ja ihan tavallisen ihmisen näköinen kuin vain olla voi. Hän selittikin, että hän on nyt tämän näköinen, etten pelästyisi ja tunnistaisin hänet.

Sitten hän ikään kuin kurkotti kätensä minua kohti ja sanoi, että minun pitää mennä takaisin. Itkin ja sanoin, etten halua. Mummoni sanoi, että minua vielä tarvitaan maan päällä. Ja seuraava muistikuvani onkin sitten se kun heräsin sairaalassa.

Tuon kokemuksen jälkeen en ole pelännyt kuolemaa.

Joskus olen pohtinut josko tuo olisi unta, mutta miten lapsi voi tuollaista uneksia?

En ole koskaan tapahtuneesta kenellekään kertonut. Myöhemmin vanhempani ovat kertoneen, etteivät koskaan ole pelänneet niin paljoa kuin erään kerran, kun sain erittäin kovan kuumekouristuskohtauksen kotona 4-5 -vuotiaana ja minut vietiin lääkäriin.

Lääkärin vastaanottohuoneessa sitten olin mennyt tajuttomaksi...

Että tällaista. En tiedä onko totta vai ei mutta se on ihan oma kokemukseni. Ei pelottava vaan lohdullinen. Ja se auttaa minua, kun läheiseni lähtevät "enkeleiksi".

http://66.102.9.104/search?q=cache:-b5cpB5BuWoJ:www.qnet.fi/mpeltonen/rajakokemus.htm rajakokemukset&hl=fi

siellä on palstoilla aika paljon asiaa aiheesta:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=4500000000001149&posting=22000000007159738

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=679&subcat=925

Monta vuotta sitten koin aivan vastaavan kokemuksen. Eli irtaannuin kehostani kiihtyvällä nopeudella ja kuulin aivan todella taivaallista laulua samalla. Saavuin kirkaan valon luokse josta en olisi ikinä halunnut enää palata takaisin. Valo oli selkeästi persoona mutta se ei puhunut mitään. Tuli vain mieleen että täältä olen kotoisin ja oli hyvä että löysin takaisin. Joku kuitenkin pakotti minut palaamaan takaisin hitaasti ja sulavasti. Olin keholtani täysin tunnoton ja en voinut liikuttaa mitään jäsentän ennen kuin olin prikulleen "paikoillani" takaisin. Uskon ehdottamasti taivaan olemassa oloon.

Itse en muista koskaan kokeneeni ruumiista irtautumista tai muuta vastaavaa, mutta sattuman oikuista päädyin thaimaan matkalla buddhalaiseen luostariin mietiskely retriitille, ja siellä kymmenen päivän aikana mietiskelessä tuli hyvin tutuksi tämä "tunneli" jonka päässä on valoa ja sen "persoonan" tunteminen. (En silti usko personaaliseen jumalaan). Siinä istuskellessa ja ylimääräisistä ajatuksista luopuessa lopulta usvainen tila ja kirkas piste keskellä selkeni ja lopulta olin niin selkeässä tilassa että valo oli aivan kirkas piste. Kuulin hetken aikaa vain sydämen lyönnit ja olin täysin keskittyneessä tilassa, ja kun heräsin luonto ja ympäristö näytti aivan toiselta. Virtaavuus kulki puiden latvoissa, vesi, maa ja tuli näytti aivan uskomattoman kauniilta, juuri sellaisilta kuin ne itseasiassa ovat aina olleet (!), mutta en ollut aikaisemmin nähnyt niitä, paitsi lapsena, sellaisena kuin ne ovat. Aikuisena tuntuu että näkee maailmaa ikänkuin televisioruudun kautta.

Olo oli helpottunut ja "minä" kaikonnut pois, ja oli tosi helppo olla itsensä, luonnon ja muiden ihmisten kanssa..

Nyttemiin filosofian, taiteen ja auringonpaisteen kokeminen tuntuu ihan samalta asialta, ja ihmisetkin silloin kun eivät pelkää jotain sosiaalista odotusta vaan pelkästään olevat.. :)

Tämä oli muuten ensimmäinen kerta kun kirjoitan mihinkään nettiin asiasta.. Mutta hyvää lauantai-iltaa.

- Jaska

AP PAINU VITTUUN SATUILEMASTA

Mä oon ollut kooman seurauksena liki aivokuollut ja vittu silloin mitään tajua. sä muistat vaan kaikkea vitun sekavaa ja tulkitse sä nyt sitten se vaikka raamatun oppien mukaan vittu mua kiinnosta vitun pelle