En tiedä miksi tänne tuli tarve kirjoittaa, mutta kova ahdistus päällä enkä keksi mitään muutakaan paikkaa. Olen 30v nainen. Mulla on kaksi lasta alle 10v. Sinkku/eronnut 2v sitten. Osastojaksoja mulla parin vuoden aikana lukuisia. Tällä hetkellä tunnen olevani niin hukassa ja umpikujassa. Kaikki kysyy että nooh mites sulla tällä hetkellä menee.? En jaksa enään vastata että paskasti menee niin vastaan vaan että hyvin menee. Oikeesti oon ihan loppu. Niin loppu ku voi vaan olla. Ainut asia mikä pitää mut täällä on lapset. Mitä jos se ei riitäkään enään mulle? Mä haluisin vaan pään sekasin että vois hetkeks unohtaa kaiken. Haluaisin osastolle jossa voisin romahtaa. Mutta se on mahdotonta. Se huono omatunto mikä tulee siitä ku lasten isä huokaisee kuullessaan osastolle joutumisen. Että miten hän nyt järjestää lasten hoidon. Mä haluun vaan tän ahdistuksen pois. En tiedä mitä teen. Kukaan ei tiedä mun ahdistuksesta tällä hetkellä. Mulla on kontakti avopuolelle mihin voin soittaa 24/7. Mutta tiedän että jos soitan tuntemuksista niin kehottaa lähtemään päivystykseen ja jos en mee ni poliisit ja lanssi ovelle. Miten saan tän paskan olon pois 😢
Miksi en ?
Anonyymi
17<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Lukeeko näitä edes kukaan?☹️voikun edes joku lukisi tän ja kertoisi oman ajatuksensa
Lääkitys mulla on, jatkuva ja tarvittaessa otettava(joka ei vaan toimi)
Unelmasi toteutui puoliksi. Minä lukasin (poikamies36) mutta ei ole mitään kokemusta lapsista tai parisuhde-elämästä joten en osaa neuvoa. Kai se silti eres jotenkin helpottaa että joku näkee tekstisi..
Kiitos 😂hymyn ainakin sai pilkahtamaan. Eikä siis erosta oo kyse tässä ahdistuksessa. Mä yksinkertaisesti oon vaan hullu 😣
Toisinaan sitä miettii että mitä jos vaan lopettaisin olemasta masentunut ja ahdistunut. Tosi vaikee hyväksyä että nää on sairauksia. ap
Aika moni näyttää Jyutjyubisa puhuvan onkelmistaan mutta ohan se pakananmoinen vaiva alkaa sinne vääntää mitään. Ei kyllä itteni tekis mieli mitään minusta kertoa julkillisesti.
Kai sitä on niin paljon sinkkuja, y-huoltajia ja muin tavoin yksin eläviä että yhä isommasti menee aikaa ihmisillä nimettömänä nettiin kirjoitellen. Ehkä tubettajamärän kasvukin kuvastaa yksinolon lisääntymistä. Monissa perheissä on vain yks lapsonen jolla ei sitten tieteskään sisaruista seuraa oo ja netistä löytyy seurankorviketta ja kommentit ovat niitä palautteita ja peilejä jotka kuuluisi saada oikeastaan perheenjäseniltä. Nettiin on aina lyhempi matka ko naapuriin.
No jaa, ei kai tää nyt varsinaisesti vastannut aloittajan kyssään, mutta emmä nyt osannu muutakaan tuottaa
luulekko sitte että ne lääkeet tai ainakin sellaisina myydyt saattas jotenki hullaannuttaa lisää? Mullei oo kokemusta muista ko verenpainelääkkeistä, reilut 2 vuotta. Eikö ainahi venlafaksiini oo vähän "kulmikas". Yks kolmekymppinen tuttu mies sano syöväsä semmosia ja alunperi kai siksi alotti ku marraskuun tienoolla tapasi olla veto niin poisa aina ja masentaa. Uniongelmiasta tais mainita ja todentuntusista painajaisista. joistai instakuvista kyllä oon katellu että vähän ku ois joteki turvonnu naamanseutu hällä ja raskas ilme, tulleneeko sitte venlasta...
Mitä meinaat "lopettaisi olemasta masentunut"? Sen voin minä tulkita ainahi kahella tavalla; joko niin että päättäisit jostain tyhjästä nyppästä annoksen ihme-tsemppiä ja vaikka vain päättää että kun halaan puuta, niin ei tarvi muuta ja akikki on taas mallillaan, tai sitten se että tekisit jotain karmeaa itsellesi.
Tarkotan sitä että ku itsekään ei oikein myönnä tätä sairaudeksi. Välillä miettii siis sillain että vähän niinkuin puhuisi ittelleen että ääh lopeta nyt se masistelu, sulla on kaikki perusasiat hyvin elämässä, mitä vikiset. On ihmisiä joilla on oikeita sairauksia, syöpää yms.
Tosi vaikee selittää mitä tarkoitan.ap
Puol tuntia sitten otin tarvittaessa otettavat lääkkeet. Siinä hetken mietin että otanko kourallisen. En ottanut. Kävin röökillä..mietin että hyppäänkö alas. En hypännyt. Osa musta ajattelee että en pysty edes siihen. Osa taas sanoo että idiootti, et sä mitään sellasta vois ikinä tehdä sun lapsilles. Näiden ajatusten kanssa oon välillä ihan pulassa. Onko nää vaan pakkoajatuksia vai haluanko mä sitä oikeesti
Ehkä todennäköisemmin niin että joku sinulle sellaista ajatusta. Kuka kannustaisi itsemurhaan, ellet sinä itse eikä kukaan tuntemasi ihminenkään? Kuka taas tahtoisi sinun jatkavan elämää. Luulisin että Jumala ja Saatana käyvät taistelua sinusta ja sielustasi, kuten varmasti monienki kohalla tänäänkin.
Pakkoajatuskia oli itelläni n 24 v sitten mutta nei olleet mitään semmosia jokka ois itsetuhontaan viekotelleet. oli jsut loppunu yks hankala kaverisuhde, joka oli semmone et kouluumme oli tullu uus oppilapsi jolla oli uusperhe, (äiti ja veli asu mujala). Sit se otti mut "kaverikseen" ja jynnäs matkassa kaksoluokasta viienne puolvälii. Kilttinä mä elin siinä epätyytyttävässä kaverisuhteessa. En kyllä enää oikein musita mikä siinä eniten silloin risoi ja etoi mutta kuitennituli pakko-ajatuskausi sekä pakkoliikekitä ja jotain apkkotekoja sen irtipääsyn jälkeen. Kesti niitä ehkä vuoden pari...
Nii, itsehän niitä ajattelen. Sen takia kun tuntuu vaan että ei jaksa enään elää tätä ahdistunutta elämää. Ja kun ei tiedä mistä se ahdistus johtuu. Oon käynyt siis joku aika sitten niin syvällä että mietin jo että lapsienkin on parempi ilman mua. Tiedättekö miltä tuntuu tavata lapsiaan hullujen huoneen pihalla. Ei hyvältä, enkä sitä enään haluaisi. Siks tuntuu että olen umpikujassa.ap
Minuna minä en kyllä lähtisi itseäni murhaamaan koska en usko että se maksaisi vaivaa.. kuitenkaan. Tai täytyisi ensin ainakin varmistaa että ei joudu kuoltuaan...sinne vaivaan. Meinaan Tuonelaan, joka on (uskon näin) oikeastaan helvetin odotushuone. Paree ois päästä Paratiisiin tai miksi aaprahamin helmaksikin sitä sanotaan, sois niiku Taivaan osotushuone.
Toki jos ei usko näihin asioihi ( tai "uskookin" muttei halua hyväksyä niitä) eli iankaikkiseen sieluun ja tietoisuuden katoamattomuuden "lakiin" niin itsari voi tuntua helpotukselta. Tai voihan moni myös aatella että kuoltuaan kaikki automaattisesti muttuvat pulleiksi enkeleiksi jotka liihottaat milloin missäkin ja onnellsiina alati.
No jaa, kun ei itellä ole sillaan umpikuja-olo kuitenkaan niin nää voi ny vähä kurjilta sanoilta tuntua enkä tiiä yhtään miten ajattelisin jos oisin sinun tilassa. Myöskinhän on tämä aika avutonta rinnallakulkua kun ei ole välillämme mitään nonverpaalia viestintää joka inhimillisyyttä loisi tähänkin tiedonvälitykseen. mutta tulipa ny kirjotettua kaartelemati ku kerta kirjottaminen multa käyttää, toisin ku puhuminen
Nii🤔 kyllä mä siis uskon että hyvä on olemassa koska tiedän että on pahakin(siitä ei sen enempää), mutta en usko ehkä samalla tavalla kuin "oikeaoppinen" uskovainen. En usko siihen että teen syntiä esim juomalla alkoholia tai polttamalla tupakkaa. Tai muutenkaan että ihmisten pitäisi rukoilla syntejään anteeksi.
Nyt mä koitan laittaa silmät kiinni jos uni tulis(tuskin tulee. Kiitos teille jotka kommentoitte❤️ap
En minä täälä kyllä muita ole havainnut kuin miedät kaksi. Toivottavasti saadaan jostain lisäkäsiä ja - mielipiteitä
No, ihminenhän ei toista ihmistä voi saada uskomaan, mutta toisinaan voi tulla, Jumalalta itseltään,etsikonaikoja jotka voivat ilmetä helvetinpelkona tai miten kelläki. Monesti ja monilla nuo olot (olipa huumemainen rinnastus) kuitenkin menevät ohitse kerta toisensa jälkeen kun pelastuksen syöttiin tarttuminen pelottaa enemmän kuin oman sielun kohtalo.
jonnillaine helvetinpelko tais tulla mulle ekaa kertaa sillon ko olin n 17-v lukenut Yksi ainoa elämän ja toivoskelin siinä että empä ois lukassukkaan.
En nyt itekkään oo varma oonko uskossa mutta ymmärrän että ainaha se parempi ois. Sitten jos ei enää ollenkaan huoleta pitkiin aikoihin että mikä se lienee sieluni loppusijoituspaikka, tai kumpi niistä kahesta mahollisesta, eli sillon juuri kun on täysin huoleton olo, niin osiskin syytä huolestua pahemman kerran.
Joten, niin kauan ku on jonkinlaista huolta peffassa sielun kohtalon suhteen, on toivoa että vielä on valinnanmahollisuuksia, valita minne on menevä kuoltuaan.
Mahotonha niistä uskonasioista on itse kiinnostua, minunkaan. Ei niihi tee mieli syvenyä kuin vasta kuin jonkin pakon edessä.
no mutta ei se auta, nukkumaan sitä on mentävä vain, vaikka inha huomen ankeine tehtävineen tuleekin sitten nopeammin. Näin kesällä tullu montahi yätä valvottua netissä, millon kahteen, millon kuuteen asti. Paljon on kertyny univelkoja, jotka ei tosin ilmene niinkään paljon väsymyskahtauksina iltapäivisin, kuin lyhytpinnaisuutena ja niin että kovat äänet riepoo (aina pitää olla tupot korvisa)