Olen nuori vammainen lesbo, mua vältellään kuin mitäkin hiv:tä. Miksi näin? Vammani ei tartu, vaikka pyörätuolissa olenkin, ja puheestani saa kyllä selvää jos vain hetken jaksaa kuunnella. En halua että minua säälitään - sitäkin enemmän toivoisin että minua rakastetaan!!
Miks vammaista lesboa katsotaan niin kieroon?
Elisabet
122600
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Vammaiset pyörätuolilesbot pois silmistä
meeppäs johonkin kasvamaan ja ettimään uutta asennetta, ajattele asia omalle kohdalle, tuntuis varmaan mukavalle..
on tämä maailma pullollaan-valitettavasti, mutta yhtä vaikeaa on varmaan myös vammaisilla heteroilla. mutta usko pois, kyllä tästä maailmasta löytyy mukaviakin ihmisiä, jotka eivät arvostele ihmistä vamman takia.
On uskomatonta, kuinka paljon ennakkoluuloisuutta vielä 2000-luvulla liikkuu.
Toimin avustajana 11 vuotta. Kun kävin ystäväni kanssa kaupassa, minulta kysyttiin "Mitä hänelle saisi olla?" Avustettavallani toimi päänuppi täydellisesti, ainoa ongelma oli liikkuminen. Hänellä on yliopistotutkintokin tätänykyä. Hän kertoili turhautuneena kuinka ihmiset automaattisesti olettavat puhetaidottomaksi, tyhmäksi, vajaamieliseksi ja vaikka miksi kun istuu pyörätuolissa tai sähköisessä sellaisessa ja varsinkin kun joutuu lihasheikkouden takia ottamaan avustajan mukaan.
Ystäväni asuu tätänykyä Saksassa miehensä kanssa (joka on liikuntarajoitteeton - kamalaa, että tällainenkin asia pitää varmuuden vuoksi ottaa esille, mutta sellaista se vain on).
Ystäväni rikkoi rajoja olemalla itse aloitteellinen. Hän lähestyi ihmisiä, aloitti aina keskusteluja --- näin kenenkään ei tarvinnut miettiä, onko päässäkin vikaa. Hän hetti asian huumoriksi.
Me suomalaiset olemme legendaarisen ujoja lähestymään ihmisiä. Ei siihen kyräilyyn ja katseluun edes pyörätuolia tarvita. Kukaan ei uskalla mennä juttelemaan vieraalle! Siksi sitä uutena saa naistenillassakin seista avuttoman näköisenä ypöyksin vaikka kaikki illat jollei itse mene ja puhu ihmisille!
se on sitä kun ihminen pelkää kaikkea vierasta ja erilaista ja hämmentyy eikä osaa suhtautua, pelkää munaavansa itsensä tyhmillä kommenteilla,tai kysymyksillä tai millä lie, epävarmuus on helppo kätkeä välinpitämättömyyden tai ylimielisyyden taakse,mutta harva sitä tahallaan tekee. siksipä se on meidän erilaisten tehtävä olla avoimia ja sosiaalisia ja osoittaa, että mitään pelättävää ei ole ja ihan ihmisiä ollaan, voihan se tuntua epäreilulta,mutta kun ihmisluonto on tälläinen ja täydelliseen erilaisuuden hyväksyntään on tässä evoluutiossa vielä piiiitkä matka. :)
sellaisia mörriköitä. En minä ainakaan sääli ketään pyörätuolissa olevaa, vaikka ei kai heillä helppoa ole selviytyä tässä yhteiskunnassa. Ihmisistä on tullut kovia ja piittaamattomia, kaikilla on (olevinaan) kiire. Ei ennätetä kunnolla edes kuulumisia vaihtamaan tuttujenkaan kanssa, kun jo pitää olla menossa seuraavaan paikkaan. Jos tuttu tulee kadulla vastaan, hyvä jos ennätetään pysähtymään toisen kohdalla. Onneksi on olemassa toisenlaisiakin ihmisiä, niitä, jotka ovat kiinnostuneita siitä, mitä ihminen ajattelee ja tuntee, ja osaavat arvostaa toista ihmistä omana itsenään. Sellainen välittäminen on minusta jonkinlaista rakkautta, josta on tullut harvinaista. Monen ihmisen elämä on niin pinnallista. Tunteista ei osata puhua. Pääosassa ovat menemiset ja tekemiset, suorittaminen. Elämäkin on kuin elokuvaa, jossa pitäisi tapahtua koko ajan tosi paljon, että se olisi elämisen arvoista. Jos joku tuntee, että haluaisi sanoa enemmän toiselle ihmiselle, tai haluaisi kertoa itsestään, avautua toiselle, tulee mieleen, että pitäisi mennä terapiaan, ettei kenellekään ole aikaa ja mielenkiintoa kuunnella. Pitäisi aina olla niin kuin muutkin. Mahdoton vaatimus!
annan suukon jos tapaamme jossakin
Tämä on hyvä kysymys. Ja vielä vaikeampi varmaan aika monelle vastata.
Siskoni toimi useita vuosia erityisopettajana monella tavalla vammautuneille ihmisille. Hän perheineen toimi sijaisperheenä ja viikonloppuhuoltajina useille vaikeastikin vammaisille lapsille ja nuorille. Tätä kautta minäkin pääsin lähemmäs vammaisuutta, sen arkea ja problematiikkaa. Myös tutkiskelemaan itseäni sen suhteen.
Voin vilpittömästi sanoa, että minusta vammainen henkilö on kaikin puolin tasan yhtä ihmisarvoinen kuin ns. tervekin. Haluaisin, että tämä yhteiskunta kykenisi suhtautumaan tähän asiaan terveemmin ja tasa-arvoisemmin nimenomaan asenteellisesti. Tiedän, että puheestasi saa selvää kun kuuntelee, että kaipaat tunteita siinä missä jokainen nainen, että ei-niin-toimivan vartalon sisällä on sielu, terävät aivot, yhtä kimurantti ihmiselo kuin kaikilla muillakin. Ei edes kauneus ole kiinni siitä, oletko pyörätuolissa vaiko et.
Haluaisin itse olla rohkeampi ja vahvempi tässä asiassa. Olin ja olen yhä jotenkin hämmentynyt vammaisuuden edessä. Ajatus vammaisen kanssa seurustelusta tuntuu minustakin vaikealta. Se tuntuu aivan hirmuiselta tunnustaa mutta se on totuus!
Olen miettinyt miksi. En osaa sanoa. Onko se vain sitä, että fyysisesti terveen naisen kanssa elämä on helppoa ja mutkatonta? Pidän liikkumisesta, metsässä kulkemisesta, tanssimisesta - ahdistunko ajatuksesta, etten voisi tehdä sitä kevyesti rakkaani kanssa? En todella tiedä. Vai onko taustalla jokin oksettava piiloasenne, joka ihannoi fyysistä terveyttä ja tehokkuutta? En haluaisi ainakaan!
on vieläkin valitettavan paljon suvaitsemattomuutta..en minä ainakaan kato ketään "vammaista" kieroon. ihmisten pitäis ajatella,et itsekkin voi joutua pyörätuoliin koska tahansa,ja muutenki asettua "vammaisten"(en tykkää sanasta) ihmisten asemaan ja miettiä miltä tuntuu kun jotkut katsovat kuin ufoa. Ite en ole pyörätuolissa,mut mulla on vaikea kuulovamma.. vieläkin jotkut pitävät vähä-älyisenä vaikka kyse on vain huonosta kuulosta.. ihmiset vaan on tietämättömiä ja me annetaan aina tietty kuva.. Mäkin pyrin näyttämään et oon ihan normaali ihminen vaikka kuulisinkin huonosti.ja eikä se tee musta tyhmää. Ja vaikka vaikeaa välillä olisikin,mielestäni silti pitäisi vain yrittää nauttia elämästä,ja olla ajattelematta (jos voi) "vammaa"...
iloita siitä mitä on, eikä surra sitä, mitä ei ole, niin monen elämä olisi onnellisempaa. Terveys on kallisarvoinen lahja, mutta myös sairaudella voi olla ihmiselle annettavaa. Ihminen ei ole kone. Meitä kaikkia ei ole valettu yhteen ja samaan muottiin. Jokainen on sairastanut joskus, kuka mitäkin. Me kaikki vanhenemme ja kuolemme joskus, ilman vammautumista tai sairauttakin. Mikään täällä ei ole pysyvää.
Ollaan kiitollisia siitä, että meillä on jokaisella tämä oma aikamme ja paikkamme täällä maan päällä. Toivon, että tuntevia, rakastavia ihmisiä tulee jokaisen kohdalle, sillä ilman niitä elämä olisi liian synkkää. Jos voi itse rakastaa, vaikka ei vastarakkautta saisikaan - vaikeaa mutta ei mahdotonta. Hyvä tavoite, pyyteetön rakkaus. Sitä minultakin vaaditaan. Henkilökohtaisen onnen tavoittelu ei riitä. Antaessaan saa, uskon.
Ja haaveita, unelmia pitää olla ja rohkeutta ja uskallusta yrittää toteuttaa edes osa niistä! Se vie elämää eteen päin. Jokaisella ihmisellä on oikeus ja velvollisuus ajatella myös omaa etuaan, omaa onneaan, eikä se ole keneltäkään toiselta pois. Onnellisuus lisääntyy, kun sitä jakaa. Pienetkin ilot ovat tärkeitä, sillä niistä rakentuu tyytyväisyys elämään.
Itsensä eteen joutuu joskus tekemään töitä. Eihän täällä maailmassa oikein mitään ilmaiseksi saa, jos ei yritä. Joskus joutuu pyytämään apua kaverilta ja onni, jos nyt sellaisen sattuu omistamaan ja apuakin vielä saamaan. Siitä pitää osata olla kiitollinen, että vielä on olemassa niitä ihmisiä, jotka välittävät muistakin kuin itsestään.
Välittäminen alkaa aina itsestä. Pitäisi ensin kyetä rakastamaan ja kunnioittamaan itseään, että voisi rakastaa ja kunnioittaa myös toisia terveesti. Kukapa tähän täysin pystyy? Jokainen meistä on tavallaan vammainen tässä suhteessa. Elämästä ei selviä ilman pettymyksiä kukaan, jokaisen sydän on särkyy joskus. Ihmisestä voi tulla katkera, pettynyt, varovainen, luottamus toiseen ja itseen menee, jos sitä on joskus ollut.
Ehkä niin käy siksi, että oppisimme jotakin siitä, miltä tuntuu, kun elää ilman rakkautta ja jää yksin, että voisimme ymmärtää niitä, joilla on sydänsuruja. Niitä riittää jokaiselle jaettavaksi asti. Toivon, ettei meistä naisista tule liian kovia ja tunteettomia, sillä naisten vahvuus on juuri välittäminen ja huolenpito toisesta ihmisestä. Se on naisille luontaista ja rakkaudessa se korostuu joskus ylihuolehtivuuteen asti.
Mutta ei vaaraa, en usko, että ihminen voi rakastaa liikaa, ellei sitten... voi.
En tiedä, onko tästä apua, mutta toivotaan.
Uskon, että ihmiset käyttäytyvät aivan yhtä alkeellisesti, oli kyseessä sitten vammainen lesbo, ei-vammainen lesbo, vammainen ei-lesbo tai jopa ei-vammainen ei-lesbo, joka puhuu ääneen siitä, mitä ajattelee :)
Elämme säälittävässä maailmassa. Yksi pienikin asia voi saada aikaan käsittämättömän paljon pelkoa. Tuo "Mitäs hänelle saisi olla" on hyvin tuttu lause. Tuntuu, että ihmiset voivat herättää toisissa valtavasti ahdistusta pelkästään olemalla oma itsensä. Se on taatusti raskasta, mutta itseään ei silti pidä kiltteyden nimissä uhrata toisten miellyttämisen alttarille.
Ja edelleen, koskaan ei kannata luovuttaa, koska tällä tavoin ainoastaan antaisit ylivallan Sinua ylenkatsoville ihmisille. Et ole yksin.
täälläpä on kanssa yksi pyörätuolia ja sähkäriä käyttävä bi?(naisiin päin oleva) nainen.se on monesti tuskastuttavaa mutta kyllä se rakas joka näkee sinut eikä tuoliasi löytyy jostain joskus.Pidä vain silmät auki ja lippu korkealla.