Silloin tällöin, suunnilleen 10-15 kertaa vuodessa, minulla "outo, ahdistava päivä".
Niinä päivinä tuntemattomat ihmiset kaupungin kaduilla tuntuvat tuijottavan minua ilkeästi tai halveksivasti, saatan jopa kuulla että joku huutaisi minulle vaikapa kadun toiselta puolelta jotain ilkeää. Niinä päivinä olen taipuvainen tulkitsemaan havaintoja ja toisten aikeita negatiivisesti, jopa paranoidisti.
Niinä päivinä olen stressaantunut ja itkuherkkä, hajamielinen, mokailen paljon, muistan asioita väärin, kulkiessani johonkin vieraampaan paikkaan en löydä perille, hermostun tavallista herkemmin ja minun on vaikeampaa ilmaista ajatuksiani ja kertoa miltä minusta tuntuu tai eritellä menneisyyden kokemuksiani.
Niinä päivinä minulla on epätavanomainen kokemus ympäröivästä maailmasta. Tätä on vaikea selittää. Aivan kuin ympäröivä todellisuus olisi toisinto eräästä tietystä menneisyyden päivästä ja hetkestä, jonka muistan hämärästi, tai niin kuin ainakin häivähdys sitä menneisyyteen kuuluvaa päivää olisi sekoittunut läsnäolevaan hetkeen. Kokemustani niinä päivinä voisi dramaattisesti kuvailla lauseella "Taas olen joutunut tähän todellisuuden versioon!"
Siinä versiossa on kuin katsoisi kaikkea kyynelten läpi kirkkaassa auringonvalossa. Niinä päivinä todellisuus on kirkas ja ihmiset pelottavia, ja silti minun on oltava siinä. En tunne itse olevani muuttunut /epätavallinen, vaan koen ympäristön muuttuneen niinä outoina, ahdistavina päivinä.
Niinä päivinä tuntemattomat ihmiset kaupungin kaduilla tuntuvat tuijottavan minua ilkeästi tai halveksivasti, saatan jopa kuulla että joku huutaisi minulle vaikapa kadun toiselta puolelta jotain ilkeää. Niinä päivinä olen taipuvainen tulkitsemaan havaintoja ja toisten aikeita negatiivisesti, jopa paranoidisti.
Niinä päivinä olen stressaantunut ja itkuherkkä, hajamielinen, mokailen paljon, muistan asioita väärin, kulkiessani johonkin vieraampaan paikkaan en löydä perille, hermostun tavallista herkemmin ja minun on vaikeampaa ilmaista ajatuksiani ja kertoa miltä minusta tuntuu tai eritellä menneisyyden kokemuksiani.
Niinä päivinä minulla on epätavanomainen kokemus ympäröivästä maailmasta. Tätä on vaikea selittää. Aivan kuin ympäröivä todellisuus olisi toisinto eräästä tietystä menneisyyden päivästä ja hetkestä, jonka muistan hämärästi, tai niin kuin ainakin häivähdys sitä menneisyyteen kuuluvaa päivää olisi sekoittunut läsnäolevaan hetkeen. Kokemustani niinä päivinä voisi dramaattisesti kuvailla lauseella "Taas olen joutunut tähän todellisuuden versioon!"
Siinä versiossa on kuin katsoisi kaikkea kyynelten läpi kirkkaassa auringonvalossa. Niinä päivinä todellisuus on kirkas ja ihmiset pelottavia, ja silti minun on oltava siinä. En tunne itse olevani muuttunut /epätavallinen, vaan koen ympäristön muuttuneen niinä outoina, ahdistavina päivinä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minä olen miettinyt, että voiko tämä olla dissosiiatiota. Yritin asiasta kysellä polilla, mutta hoitsu ei ollut kirjoittanut siitä mitään kantaan, jotta olisi tullut lääkärille esiin. Vähän samalainen muutama olo on ollut, mutta ei noin usein.
Alussa kyllä yhdistin sen olon mirtazapiinin ottoon. Esim. suojatiellä yms. saatoin erehtyä ihmisten puhuvan minulle ja tästä tuli kummallisia tilanteita, kun puhuivatkin puhelimessa. Tätä ei myöhemmin ole ollut, mutta mielestäni mirtazapinin tekee vähän epäluuloiseksi. On mulla nukahtamiseen enkä ole sitä sitten syönyt loman aikana, kun lihoin 10 kg psyykosi ja masislääkkeillä puolessa vuodessa. Kaikkiaan paino on tullut enemmän, kun ennen sairaalaan menoa en enää pystynyt syömään.
Kiitos vastauksestasi. Olen itsekin miettinyt, että kyse voisi olla dissosiatiivisesta oireesta, lähinnä derealisaatiosta. Minulla on diagnosoitu joskus nuorena PTSD, ja siihen usein liittyy dissosiatiiviisia oireita. Nuorena noita päiviä oli minulla enemmän, mutta en silloin tiedostanut niitä yhtä hyvin. Nyt päiviä on harvemmin ja osaan kuvailla niitä joten kuten.
t. aloittaja