Mä olen aina ollu hirveen ujo ja pelänny koulussa mm. esitelmien pitoa luokan edessä jne. Pelkäsin mokaavani kunnolla niin että kaikki alkavat nauramaan ja saan kuulla mokasta sitten nälvimisenä pitkän aikaa.
Nyt on 10 vuotta koulua takana ja pari vielä jäljellä. Tähän mennessä on siis ollut hikoilua, sydämen tykytystä, tärinää ja änkytystä jne. sosiaalisissa tilanteissa. Nyt kun on mennyt näin paljon vuosia ja pahimmat pelkoni ovat käyneet toteen (useammin kuin haluan muistaa) ja itsetuntoni on runnottu riman alle niin olenkin yhtäkkiä paljon rohkeampi.
En tiedä mistä tämä johtuu mutta mikään ei enää pelota. Voin pitää esitelmän toisensa jalkeen luokan edessä ilman mitään ahdistuneisuutta. Arvelen itse että tämä äkillinen suunnan muutos johtuu siitä että minulla ei ole enää mitään menetettävää. Ei ole mitään väliä jos mokaan ja toiset nauravat tai nälvivät. Olenhan tähänkin asti ollut ilman heidän tukeaan.
Kävin siis niin pohjalla että ainoa suunta oli enää ylös. Olenkin kiitollinen että putosin aivan pohjalle enkä jäänyt välimaastoon.
Ymmärrän että monilla on menetettävää mm. maineensa jollei muuta ja pelkäävät siksi sosiaalisia tilanteita. Mutta minulla ei ollut sitäkään enää ja rohkasituin siksi. Nyt kuitenkin tuntuu hieman että millään ei ole enää väliä. Rakastan kuitenkin elämää enkä koskaa edes ole enkä tule harkitsemaan itsaria. Toivon vaan että tämä hälläväliä toimintani ei tule leviämään koko elämääni.
Nyt on 10 vuotta koulua takana ja pari vielä jäljellä. Tähän mennessä on siis ollut hikoilua, sydämen tykytystä, tärinää ja änkytystä jne. sosiaalisissa tilanteissa. Nyt kun on mennyt näin paljon vuosia ja pahimmat pelkoni ovat käyneet toteen (useammin kuin haluan muistaa) ja itsetuntoni on runnottu riman alle niin olenkin yhtäkkiä paljon rohkeampi.
En tiedä mistä tämä johtuu mutta mikään ei enää pelota. Voin pitää esitelmän toisensa jalkeen luokan edessä ilman mitään ahdistuneisuutta. Arvelen itse että tämä äkillinen suunnan muutos johtuu siitä että minulla ei ole enää mitään menetettävää. Ei ole mitään väliä jos mokaan ja toiset nauravat tai nälvivät. Olenhan tähänkin asti ollut ilman heidän tukeaan.
Kävin siis niin pohjalla että ainoa suunta oli enää ylös. Olenkin kiitollinen että putosin aivan pohjalle enkä jäänyt välimaastoon.
Ymmärrän että monilla on menetettävää mm. maineensa jollei muuta ja pelkäävät siksi sosiaalisia tilanteita. Mutta minulla ei ollut sitäkään enää ja rohkasituin siksi. Nyt kuitenkin tuntuu hieman että millään ei ole enää väliä. Rakastan kuitenkin elämää enkä koskaa edes ole enkä tule harkitsemaan itsaria. Toivon vaan että tämä hälläväliä toimintani ei tule leviämään koko elämääni.
Vastaukset 2
Vanhimmat
ihmeelliselle noin totaalinen muutos.Olet jotenkin saanut ajattelutapasi muutettua.Olet muuttanut sisäisen puheesi myönteiseksi.
"Ymmärrän että monilla on menetettävää mm. maineensa jollei muuta ja pelkäävät siksi sosiaalisia tilanteita. Mutta minulla ei ollut sitäkään enää ja rohkasituin siksi."
Sehän se on jännittäjien pahin pelko, että maine menee. Ei vapina, punastuminen, hikoilu, äänen vapina ym. ym. jännityksen oireet ole niitä mitä todella pelätään, vaan sitä MITÄ IHMISET AJATTELEVAT KUN OLEN TÄLLAINEN. Vaikka tämän itse tiedostaisikin, silti sen ajatuksen muuttaminen toiseksi on todella hankalaa. Siinä voi kyllä onnistua, kuten sinullekin on käynyt. Kun ei ole mitään menetettävää, ei ole enää mitään, minkä vuoksi olisi oltava varuillaan.
Jännittämisen paradoksi onkin, että jos sen uskaltaa sallia itselleen, se loppuu. Yksinkeratista, mutta käytännössä useimmille todella vaikeaa. Kasvoja ei haluta menettää.