Onko buddhalaisuudessa todella sellainen näkemys että kun karma päättyy ja reinkarnaatiot päättyvät, se joka niitä inkarnaatioita katoaa, koska ei ollut mitään kokijaa, oikeasti?
Ihmettelen tätä sen vuoksi, että ihmetyttää minkä vuoksi sitten kaikki yleensä on "tullut" olemassaoloon. Jos ainoastaan karma ylläpitää olemassaoloa, niin mitä karmaa silloin on voinut olla kun maailmankaikkeus tuli esiin? Edellisen maailmankaikkeuden karma vai? Mutta tämä vain siirtää olemassaolon ongelman kauemmaksi.
New Age -puolelta ja teosofiasta kaiketi keskeisen reinkarnaation liittyvän matskuni ammentaneena olen siinä käsityksessä että on olemassa Itse, joka näitä inkarnaatioita kokee, koska se on halunnut niin. On kaiken Itse, siis koko maailmankaikkeuden Itse (jumala???) ja on pikku-Itsejä jollainen löytyy tietysti jokaista elävää olentoa kohti.
En puhu sielusta. Sielun käsitän persoonallisuutena, tunteiden ja mielen yhdistelmänä, joka ei pidemmän päälle säily, ei ainakaan muuttumattomana. Puhun siitä mikä on ollut olemassa ennenkuin tällä fyysisellä tasolla viiksikarvakaan värähti.
Mitä sanoo buddhalaisuus? (Ja riittääköhän minulta älli sen ymmärtämiseen...)
Ihmettelen tätä sen vuoksi, että ihmetyttää minkä vuoksi sitten kaikki yleensä on "tullut" olemassaoloon. Jos ainoastaan karma ylläpitää olemassaoloa, niin mitä karmaa silloin on voinut olla kun maailmankaikkeus tuli esiin? Edellisen maailmankaikkeuden karma vai? Mutta tämä vain siirtää olemassaolon ongelman kauemmaksi.
New Age -puolelta ja teosofiasta kaiketi keskeisen reinkarnaation liittyvän matskuni ammentaneena olen siinä käsityksessä että on olemassa Itse, joka näitä inkarnaatioita kokee, koska se on halunnut niin. On kaiken Itse, siis koko maailmankaikkeuden Itse (jumala???) ja on pikku-Itsejä jollainen löytyy tietysti jokaista elävää olentoa kohti.
En puhu sielusta. Sielun käsitän persoonallisuutena, tunteiden ja mielen yhdistelmänä, joka ei pidemmän päälle säily, ei ainakaan muuttumattomana. Puhun siitä mikä on ollut olemassa ennenkuin tällä fyysisellä tasolla viiksikarvakaan värähti.
Mitä sanoo buddhalaisuus? (Ja riittääköhän minulta älli sen ymmärtämiseen...)
Vastaukset 27
Vanhimmat
Kyselin taannoin samaa tällä palstalla ja syntyi seuraavanlainen, ihan hedelmällinen vuoropuhelu:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=4500000000000219&posting=22000000005107921
Ei ole jälleensyntyvää minää. Teosofien ja new-agen reinkarnaatio-oppi on kuolemanpelosta ja itserakkaudesta syntynyt moninkertaistettu minäharha eikä sillä ole mitään tekemistä buddhalaisuuden kanssa.
Olen itsekin sitä mieltä että ei ole mitään jälleensyntyvää minää, mutta jos on vielä niinkin ettei ole edes mitään Itseä joka imee maailmasta vaikutteita inkarnaatioiden kautta - niin sittenhän on aivan yksi lysti miten elämänsä elää, vaikka sikana pellossa...
Ihmetyttää minkä vuoksi buddhalaisuus pyrkii elämänpyörän pysäyttämiseen, koska mitään pyörää ei ole koskaan ollutkaan. Miten lopettaa sellainen mikä ei jatku? Miksi tavoitella fyysiseltä tasolta pois, kun kuitenkin se poistuminen tapahtuu luonnollisesti fyysisen kehon kuollessa, ja ei ole lainkaan pelkoa siitä että joutuu tänne vielä takaisinkin?
Kun itse kuulin reinkarnaatiosta joskus 10-vuotiaana, 1. reaktioni oli että täytyykö kuolla useita kertoja. Se oli minusta kammottava ajatus. Ei reinkarnaatio-oppi mitään lohtua tuo, päinvastoin. Jos tietää jo miten tuskallista yksi elämä voi olla, niin huvittaako sitten elää useita elämiä?
Mutta ilmeisesti buddhalaisen uskon mukaan eletään vain yksi elämä. Tämä oli kyllä minulle uutta!
Tätähän se buddhalaisuus on:D Ainakin zen buddhalaisuus herättää vain lisää kysymyksiä vastaukseksi.
Tässä vaiheessa lienee oleellisinta kysyä että mikä on 'minä'?
Yksi tuttavani määritteli sen opitun ja koetun summaksi. 'Minä' ei voi valaistua koska se elää aina menneessä ja muodostuu menneisyydestä.
Jos nyt aikuisena mietimme, millaisia olimme kun olimme viisi vuotiaita lapsia, niin huomaamme että olimme hyvin erilaisia. Onko tuota viisivuotiasta enää olemassa?
>>
Jos tietää jo miten tuskallista yksi elämä voi olla, niin huvittaako sitten elää useita elämiä?
>>
Käsittääkseni buddhalaisuus perustuu juuri tähän. Elämän ja kärsimyksen kierrosta ei pääse pois ennenkuin 'valaistuu'.
Vaikka emme uskoisi edes jälleensyntymään, niin ymmärrämme sen että elämässä ylipäänsä on syy ja seuraus suhde. Pääsääntöisesti niin makaamme, kuin petaamme.
olet varmaan kuullut useasti tämän vertauksen jälleensyntymisestä; kun kynttilän liekillä sytyttää toisen kynttilän, liekki joka on tarttunut toiseen kynttilään, ei ole sama liekki kuin sytyttäneessä kynttilässä, muttei se voi olla eri liekkikään...
samsariset olennot syntyvät näin, vieläpä täysin hallitsemattomasti ts. eivät voi päättää, mihin sen "liekin" tartuttavat "kuollessaan". oma luuloni on että juuri tähän ei-sama / ei-eri -kuvioon perustuu jälleensyntymien tunnistaminen tiibetinbuddhalaisuudessa. yksi suurista Buddhan oivalluksista on eittämättä se, että kuolema on mielentila. näin ollen, se on koko ajan läsnä, kaivettavissa esiin ja siten siihen voi tutustua, jopa "ottaa haltuun", kuten mielensä taltuttamisessa tehdään muillekkin ilmiöille. lähes valaistuneet mestarit tähän perustuen pystyvät ilmentymään sinne, missä heistä on eniten apua. luulisin että nekin mestarit, jotka eivät aivan kyseisellä tasolla ole, tuntevat/näkevät karmansa tarpeeksi selvästi, tietääkseen seuraavan jälleensyntymänsä, vaikkakaan eivät välttämättä sitä voi vielä "valita".
tälläinen puheenvuoro tällä kertaa. kiitos.
Onhan se vissiin joskus tullut kuultua se liekkijuttu.
Täytyy kyllä sanoa että buddhalaisuus on pirun vaikea uskonto, mutta siksi se kai kiehtookin kun ainakin mieli saa töitä. Ettei mene vaan sydämen tasolla tapahtuvaksi romanttiseksi rakastumiseksi kuten kristinuskossa tuppaa tapahtua (mutta viis nyt siitä).
Aika merkilliseltä se tuntuu se kärsimyksen loppumisen hakeminen (jos reinkarnaatiota EI ole), olisiko sitten niin että buddhalainen hakee kärsimyksen-noin-yleensä vähentämistä, ei suinkaan HENKILÖKOHTAISEN kärsimyksen vähentämistä...? Ainoastaan tuolla henk.koht. tasollahan on merkitystä sillä jatkuuko oma tietoisuus vai ei.
Kyllä minussa on vielä olemassa se 5-vuotias, mutta koska 5-vuotias ei ole todellisuutta tässä nykyhetkessä, se ei päätä asioistani. Taustalta se kuitenkin vaikuttaa.
Näin minä näen ne menneet elämätkin tietoisuuden/informaation jatkumisen kannalta. Ne ovat minussa, mutta ne voivat vaikuttaa vain epäsuorasti. En muutu toiseksi ihmiseksi vaikka menneestä alkunsa saanut energia aktivoituisikin ja aiheuttaisi laineiden liplatusta sen vuoksi että aikoinani olen nakannut kiven jorpakkoon. (En siis kuitenkin minä, vaan se joka kuuluu samaan jatkumoon kuin tämä nyky-minäni.)
Sanoin jossain tuolla etten usko jälleensyntymään, ja minulle se tarkoittaa sitä että Kalle ei ole Ville, vaikka Kalle syntyisi samaan jatkumoon missä aiemmin on ollut Ville. Mutta uskon kumminkin reinkarnaatioon, sen perusteella mitä itse pidän loogisena ja sen mitä olen omissa näyissäni nähnyt ja fiilistellyt. Sikäli tuntuu mahdottomalta luopua kokonaan jatkumisen ajatuksesta, vaikka kuinka tiedostaisi että ei ole mitään takeita siitä että minkäänlaista välittävää tekijää yhden minän ja toisen minän välillä on olemassa.
Kärsimys on harhaanjohtava sana. Kuvaavampi käsite on turhautuminen. Ajattele fyysistä kipua. Se on toki kärsimystä äärimmillään. Mutta varsinaisesti kärsimys syntyy siitä, että kipu on niin totaalinen ja vaikeasti hallittava tai syrjäytettävissä oleva tuntemus. Kipu myös koetaan tarpeettomaksi. Se vain on ja jatkuu täysin hyödyttömänä ja kaiken muun syrjäyttävänä. Et voi kääntäää kipua noin vain pois päältä. Etkä toisaalta löydä kivulle minkäänlaista mielekästä selitystäkään miksi sinun kannattaa tuntea kipua. Ja jos voitatkin kivun tunnet että teit sen ponnistuksen avulla, et luonnollisen vaivattomasti. Varsinaista kärsimystä on turhautuneisuus. Mieti mitä tahansa kuviteltavissa olevaa kärsimystä mitättömimmästä mahdollisesta kaikkeen suurimpaan kuviteltavissa olevaan. Ja löydät yhden yhdistävän tekijän: turhauttavuuden. Löydä buddhalaisuus tältä pohjalta. Mieti mikä saa sinut turhautumaan hetkestä toiseen. Ja lopulta huomaat, että turhautuneisuus eri tavoin eri tilanteissa liittyy aina Minään tavalla tai toisella. Suurin ja kestävin turhautuneisuuden aihe on kuoleman ajatus. Minän kuoleman ajatus. Ajatus että yksilöllinen minä lakkaa olemasta kuoleman hetkellä. Ja silti kuoleman ajattelusta ei ole mitään hyötyä itse kuolemaa vastaan.Buddhalainen ikään kuin elää ennakolta tuon Minän kuoleman ajatuksen. Ja sitä kautta hän vapautuu toimimaan. Hän huomaa, että ihminen voi elää ja toimia ilman että hän koko ajan muistuttaa itselleen että tässä toimii tämä minä. Ja kun hän elää vaalimatta tätä tarpeetonta minäharhaa kaiken aikaa myös kuoleman painostavuus alkaa kadota. Ei tarvitse koko ajan rakentaa minää mielessään menneitten asioiden varaan, ei tarvitse kaiken aikaa suunnitella jokaista elettään, arvioida jokaista tekoaan ja ajatustaan, ponnistella johonkin päämäärään, arvioida menestystään tämän päämäärän valossa - lyhyesti: turhauttaa itseään tuhansin tavoin. Kun lakkaat huolehtimasta Minän erityisestä ylläpitämisestä huomaat että osaat ottaa asiat kevyemmin, alat nähdä miksi turhaudut, turhaudut harvemmin - ja pian huomaat että juuri jatkuvat pienet turhautumiset synnyttävät koko ajatuksen erityisestä Minästä.
Ei buudhalaisuudessa ole mitään filosofisesti tai muuten vaikeaa. Ainoa vaikeus on siinä, että Minä haluaa piehtaroida omassa buddhalaisuudessaan. Alkaa kaivata ulkonaisia menoja, mysteereitä, eksoottisia intialaisia sanoja, suitsukkeen hajua, guruja, temppeleitä. Unohda kaikki sellainen.
Älä kiinnostu buddhalaisuudesta kiillottaaksesi Minääsi.
Yksi ohje pätee aina ja kaikissa tilanteissa: vähennä Minään kohdistuvaa mielenkiintoa.
Silläkin uhalla että sillä vain kiillotan minääni, sanon että ei minua ne ulkoiset menot ole oikein ikinä jaksaneet kiinnostaa. Enkä ole valitsemassa mitään uskontoa itselleni, kunhan vain tutkailen kaikkia uskontoja kuten olen näillä palstoilla jo muutenkin, ehkä liian kauan, jo tehnyt.
Mutta tuo sana "turhautuneisuus" - sen kanssa eläminen todellakin taitaa olla suurin kärsimys Maan päällä. Ainakin minua henk.koht. rassaa juuri ikävystyminen, kyllästyminen ja elämän yleinen pitkäpiimäisyys. Ehkäpä kuitenkaan ne eivät rassaisi, jos minää ei olisi ahdistumassa yksitoikkoisuudesta; siis KEKSIMÄSSÄ yksitoikkoisuuden ideaa itselleen ahdistuttavaksi...
Turhautuneisuus on kai tuttu tunne meille kaikille, ainakin silloin tällöin. Omaan suhtautumiseeni, ja nykyiseen onnellisuuden, tyyneyden ja tyytyväisyyden tunteeseeni on vaikuttanut paljon tiibetinbuddhalaisuuden bodhisatva-ajattelu. Ehkä tästä ajattelusta on hyötyä jollekulle toisellekin...ja mikäli se on tuttu niin kertaus ei varmaan ole pahasta.
Mahayana- ja tiibetinbuddhalaisuudessahan ajatellaan että valaistuminen vain omaksi iloksi on sinänsä ok, mutta maailman tilannetta se ei juuri muuta tai auta. Bodhisatva-ajatushan on sitä että lähdetään Buddhan viitoittamalle henkisen eheytymisen polulle oman itsen ja kaikkien muiden olentojen takia. Eheytetään ensin omaa itseä - eheytyminen johtaa vääjäämättä siihen ettei enää aiheuta toiminnallaan niin paljon kärsimystä itselle tai muille. Mikäli saavuttaa tason, jolloin oman toiminnan motiivina on puhdas myötätunto ja viisaus, eikä esim. omien itsekkäiden tarpeiden tyydyttäminen, lähtee eheytymisprosessi käyntiin myös ympärillä - muut olennot hyötyvät ja maailmasta tulee ainakin vähän parempi paikka.
Bodhisatvatasojahan on monia, on arkityyppisiä bodhisatvoja kuten Avalokiteshvara,Tara tai Manjushri - bodhisatvan korkeinpia ja täydellisimpiä muotoja. Sitten on harjoittajia, jotka ovat lähes tulkoon valaistuneita, mutta valitsevat jälleensyntymisen auttaakseen kaikkia kärsiviä olentoja, niin kauan kuin olentoja on olemassa. Dalai lamaa pidetään tällaisenna myötätunnon valtamerenä. Seuraavaksi on virtaan astuneiden harjoittajien taso, joogien ja jogiinien taso, olentojen jotka ovat pitkällä omassa eheytymis- (lue: valaistumis-) prosessissaan. Ja sitten on vielä se alin taso, meidän tavallisten tallaajien taso. Jokaista, joka ottaa päämääräkseen bodhisatvaperiaatteen toteuttamisen elämässään voidaan kutsua bodhisatvaksi, vaikkei kovin pitkällä vielä omassa prosessissaan olisikaan.
Bodhisatvan ohjenuoriin kuuluu minua paljon auttanut kehoitus: olla tyytyväinen siihen mitä itsellä on, tässä ja nyt. Olla tyytyväinen omaan tilanteeseensa, sillä tyytymättömyys vie paljon energiaa ja voimaa. Vaikka tilanteeni olisi paha, on maailmassa miljoonia olentoja jotka joutuvat kestämään vielä enemmän vaikeuksia. Se että keskityn omaan surkeuteeni vähentää kykyäni auttaa itseäni sekä muita. Viisas valinta on olla tyytyväinen, tätä kautta löytyy myös kyky ja voima muutokseen, mikäli sellaista tarvitaan. Voima lähteä kehittämään tilannetta parempaan suuntaan, niistä lähtökohdista käsin joita sinulla on. Dalai lamahan menetti muiden tiibetiläisten tavoin kaiken, siltä hän kirjoittaa ja opettaa "vapaudesta" maanpaossa. Moni tiibetiläien harjoittaja on selvinnyt vankeudesa, kidutuksesta ja pitkistä eristysjaksoista juuri tämän ajattelun voimalla. Minulla tämä ajatus on tuonut mielenrauhan ja sisäisen onnen tunteen. Kyvyn elää tässä ja nyt, pienistä asioista iloiten.
Tyytymättömyys voi itseasiassakäynnistää kierrettä joka johtaa syvempään tyytymättömyyteen.
Oho, tuli vähän liian monta huolimattomuus kirjoitusvirhettä tuohon edelliseen vuodatukseen, mutta ehkä kestätte sen.
So sorry, I´ll try to be more careful in the future.
Ja ihan intresanttia juttua. Osittain tuttua, mutta kertaus on aina hyväksi. Pääsee unohtumaan monta järkevää pointtia kun tarpeeksi syvälle uppoaa turhautumiseen.
Yhteiskunta ympärillämme tietenkin tekee kaikkensa ylläpitääkseen ihmisten tyytymättömyyttä ja kuvitelmaa että jatkuvasti pitäisi saada vielä lisää sitä ja tätä, koska muutenhan kulutuksen ja rahaliikenteen rattaat eivät pyörisi...
Ja sitten kun kaikki materia osoittautuu yhdentekeväksi, sitten lähdetään hankkimaan mieleen varaosia. Hypätään läpi kaikenlaiset kurssit, leirit ja vaikka mitkä, ja taas palaa rahaa. Vaikka ei kukaan voi antaa ihmiselle sitä minkä hän voi löytää vain itsestään. Rauhaa.
>>>Tätähän se buddhalaisuus on:D Ainakin zen buddhalaisuus herättää vain lisää kysymyksiä vastaukseksi.
samsarasta vapautuminen edellyttää syvää turhautumista samsaraa kohtaan..
moni seikka voi olla toiselle ulkokultaista, kuten suitsukkeet ja rituaalit, mutta toisille ne voivat olla harjoituksen tuki, muistutus. opettajan merkitystä ei voi olla korostamatta sillä sanotaan ettei kukaan tämän kalpan buddhista valaistu ilman opettajaa. Gautamakin seurasi aikansa henkisiä oppaita, kunnes saavutti näiden tason ja näki ettei kenelläkään ollut enää opetettavaa hänelle. Tällöin hän otti opettajakseen oman viisausmielensä, valaistuneen luontonsa. Eikä buddhalaisuuden historia tunne kovin montaa mestaria, joka olisi pystynyt pelkästään luottamaan omaan viisausmieleensä; itselläni tulee mieleen vain Tilopa tiibetinbuddhalaisuuden Kagyu -linjasta. Kaikki muut ovat tarvinneet ihmisenä ilmentyneen opettajan.
Muistettava on, että millainen turvautumisen kohde, sellainen on siunaus ja tuloskin. Jos turvaudut ihmiseen, saat ihmisen siunauksen. Jos turvaudut buddhaan, saat buddhan siunauksen.
Opettajat eivät voi saattaa oppilaitaan itseään korkeammalle tasolle, sillä mitä muuta he olisivat kuin tien näyttäjiä..
"Älä kiinnostu buddhalaisuudesta kiillottaaksesi Minääsi.
Yksi ohje pätee aina ja kaikissa tilanteissa: vähennä Minään kohdistuvaa mielenkiintoa."
--> todella tärkeitä pointteja joiden pohtimiseen kannattaa palata omassa harjoituksessaan koko ajan..
"moni seikka voi olla toiselle ulkokultaista, kuten suitsukkeet ja rituaalit, mutta toisille ne voivat olla harjoituksen tuki, muistutus."
Rituaali on tärkeä harjoitukselle. Mutta on kömpelöä opettaa itsensä rituaaleihin, joita ei voi harjoittaa missä tahansa ja milloin tahansa. Kun auto on syöksymässä päin seinää ei ehdi enää sytyttää suitsuketta tai lausua turvautumisia.
Itse olen havainnut soveliaaksi rituaaliksi sisään- ja uloshengityksen. Se ei vaadi valmisteluja. Se tulee suoritetuksi itsestään. Sitä on vaikea eritellä. Siitä ei ylpisty. Se tuntuu aina yhtä hyvältä ja oikealta. Siitä ei löydy paljoa kiitettävää eikä moitittavaa. Sitä voi tehdä hitaasti tai nopeasti. Se on käynnissä jo herätessä ja siihen on hyvä nukahtaa.
Kyse ei ole ulkokultaisuudesta tai sen puutteesta.
Mitä vaikeampien ja erikoisempien rituaalien kautta opettelemme löytämään kosketuksen buddha-luontoomme, sitä helpommin menetämme sen kun joudumme arkisten asioiden pariin.
Hyvä rituaali on jokin sellainen jonka tekisit joka tapauksessa. Hyvä opettaja opastaa löytämään rituaalin vain jotta tavoittaisit buddha-luontosi. Kaikki muu on lopultakin tarpeetonta.
"opettajan merkitystä ei voi olla korostamatta sillä sanotaan ettei kukaan tämän kalpan buddhista valaistu ilman opettajaa."
Älä usko mitä sanotaan. Katso mitä tapahtuu. Mitä Mahakashyapalle tapahtui.
Kysy itseltäsi lujasti: "Kuka estää minua valaistumasta vaikka nyt heti! Miten kukaan Buddhakaan voisi estää minua valaistumasta".
Kysy vain. Älä vastaa mitään. Unohda koko valaistuminen. Hengitä vain. Uhraamatta ajatustakaan Minälle tai Buddhalle.
kun auto syöksyy päin seinää, ehtii hyvin muistaa opettajansa ja sulautua tämän viisausmieleen joka on yhtäläinen oman buddhaluonnon kanssa ;D
hengittämisen harjoittamista ei voi väheksyä, siihen perustuu miltei jokainen harjoitus. hengittää sisään muiden kärsimystä ja hengittää ulos syvintä omaa onnellisuutta kärsiville olennoille.
elämä samsarassa on kuitenkin jatkuvaa kärsimystä jossa onnikin näyttää onnelta mutta on vain pienentynyttä kärsimystä.
If as meditators we have the limited intention to only express silent forms
within the limits of our breathing , which we inhale and exhale through our
limited karmic body´s obscured nostrils, then it is allright for us to be
bound by the limited space of our traditional cushions and to be reborn as
nearly silent cows, except for an occasional moo. If we have the vast
intension to be sublime meditators, we must release our mind from concent-
ration and relax in infinite natural clear awareness spaceless space. Whatever
conceptions of existence and non-existence arise, we can release them until
our thoughts, like self-liberated cloudknots, become light ornaments of
traditionless display.
-Thinley Norbu, Macig dance
..koen vaan tämän pienen pätkän mullistaneen aikanaan
omaa kokemustani ja tähän/tänne laitan tämän kun hengittämisestä on ollut kirjoitusta...
ylpeys voi livahtaa sisään tilanteessa kuin tilanteessa eikä vähiten hengittäessä. Ylpeys on paha vihollinen koska hän on niin vaikea tunnistaa.
Ei ole kovin vaikeata istua ylpeänä meditomassa sisään ja ulos. minun mielestä siis.
Mun mielestä ne voivat tehdä joskus niin turhauttavalta ja tylsältä tuntuvan elämän vähän mielenkiintoisemmaksi kuin se ehkä todellisuusessa on.Ainakin ulkoinen ilmentymäni kaipaa joskus jotain muutakin toimintaa kuin hengittämistä.Valitettavasti.
tätä ydinkysymystä on tullut itsekkin pohdittua; mistä se ego nousee ja miksi/miten/häh? se alunperin ihan alunalkaen sai kipinän syntyä ? itse palaan näiden eittämättä tärkeiden mutta ah
niin käsitteellisten pohdintojen jälkeen pisteeseen, jossa muistan Buddhan kieltäytyneen vastaamasta kysymyksiin maailmankaikkeuden alusta, koosta jne sillä nämä kysymykset ainoastaan jähmettävät kokemustamme entistä enemmän ts. oikeasti hyödyllistä on taltuttaa mielensä..
Chögyam Trungpa Rinpoche on kirjoittanut kirjan nimeltä
"Cutting through spiritual materialism" jossa kyllä selostetaan tämä egon syntyprosessi melko tarkkaan ja loogisesti, tosin sen verran korkealla mennään ettei mulla o mitään jakoja alkaa sitä muistelemaan tässä vaikka sen olenkin lukaissut. Kirjaa on kyllä ihan hyvin saatavilla.
Tämä on nyt tällainen aivan hullu teoria, mutta kerrompa yhden ajatuksen mitä tulee mieleen olemassa olomme tarkoituksesta.
Tämä teoria lähtee liikkeelle ei-buddhalaisesta ajatuksesta että on Jumala, mistä henkemme on lähtöisin. Toki buddhalaiseenkin filosofiaan kuuluu että "aikojen alussa olimme kaikki buddhia, kunnes harhaannuimme." (en muista mistä tuo lause on peräisin.)
Koska Jumalan voi ajatella olevan henki, joka on itsestään 'puhaltanut' meihin elävän henkemme, niin tämän maallisen elämän yksi tarkoitus voisi olla puhdistautua ja palata puhtaana henkenä osaksi Jumalaa. Kuollessaan ihminen palaisi osaksi Jumalaa, mutta ne osat jotka meistä eivät kelpaisikaan osaksi Jumalaa, lähtisivät "uusintakierrokselle"... Tämä vastaisi buddhalaisittain sitä "möykkyä", joka sielun sijaan uudelleensyntyy...
Tämä materialistinen maailma olisikin siis jonkinlainen 'maksaa' vastaava Jumalan 'puhdistuselin'.
Muistelisin että Platonin poppoo Kreikassa (korjatkoon joku jos olen väärässä) oli juuri tuota mieltä: sielut alunperin ovat puhtaita, mutta jonkin lankeemuksen ne suorittavat ja päätyvät tänne maailmaan. Täällä pitää sitten puhdistautua ja päästä takaisin henkeen, mutta jos se ei kerralla onnistu, niin sitten pitää vaan tehdä useita kiertokäyntejä tänne.
Se olisi tietysti kiva tietää että miksi sellainen harhaantuminen on tapahtunut. Toiselta puolelta katsoen harha kenties on juuri siinä että kuvittelee olevansa minä, erillinen ego, ja haluaa säilyttää erillisyytensä ja nautiskella tämän fyysisen tason antimista. Toiselta puolelta katsoen (New Ageistinen näkemys) Tao/Jumala/Henki on halunnut kaiken tämän tapahtuvan jotta se saisi jotain ajankulua... Ja kokemuksia. Itse hyväksyn nämä molemmat näkemykset.
Buddhalaisena en mieti minkäänlaisia sielullisia asioita. En mieti myöskään minkäänlaisia karmaan liittyviä kysymyksiä. Karmallinen vaikutus on ennen kaikkea välitön. Kaikki käy hetkessä: minäharha/turhautuminen/taitamattomuus/turhautuminen/minäharha jne. Karmallisuus on juuri sitä että jatkuva minäharha pitää yllä jatkuvaa turhaumasta toiseen siirtymistä joka saa elämään jatkuvasti kömpelön taitamattomasti joka taas ei jää minältä huomaamatta mikä taas turhauttaa jne. Tämä on karma. Tämä on samsara.
Vähennä minään kohdistuvaa mielenkiintoa. Älä kiitä tai moiti sitä. Älä palkitse tai rankaise sitä. Unohda koko juttu. Silloin unohdat ajan myötä myös karman ja samsaran - ja nirvanan tavoittelun. Ja ehkä se sitten jonakin hetkenä on siinä. Ja piste. Ei siitä sen enempää. Sitten vain jatkat matkaa.
jumala vois olla pieru:kaikki on kuullu siitä,kukaan ei ole nähnyt sitä mutta on usein haistanut sen
Ihmisen tarkoitus maapallolla on hengittää paskaa
sisään ja puhdasta ilmaa ulos,niin kuin mato mullassa.Ei siis mitenkään turhaa hommaa vai mitä?
"Jumalan"olemus kehä,jonka keskus on kaikkialla eikä laitoja ole missään.
Me buddhalaiset emme usko minkäänlaiseen jumalaan, emmekä niin muodoin jumalan olemukseenkaan. Joten mistään sellaisesta on turha keskustella.
Ihmettelin itsekin mitä se tekee zen-oppaassa.