Minä istun taas juna-asemalla. Asemalla on tungosta ja kahvilan pöydät on ahdettu vieriviereen. Juon kahvini mustana, yhdellä sokerilla ja hitaasti. Minulla ei ole kiirettä.
Joka puolella on ihmisiä. He aikovat matkustaa läheistensä luo. Ihmisillä näkyy olevan kova kiire. He kävelevät ja juoksevat milloin mihinkin junaan. Junat vievät heidät sukulaistensa, työtuttaviensa tai jopa aivan uusien ystävien luo. Minun ystäväni on erityislaatuinen. Hän ei ole vielä saapunut.
”Kaksi kahvia, kaksi kanasämpylää ja kaksi suklaamuffinia, kiitos”, kuuluu kirkas ääni selkäni takaa. Käännyn ympäri ja hymyilen.
”Saako olla muuta?” kysyn kohteliaimmalla äänensävylläni.
”Ei kiitos”, pieni punatakkinen nainen vastaa.
”Kymmenen euroa tasan… kiitos. Hyvää päivänjatkoa!” sanon nopeasti ja menen takaisin tuolilleni.
Tuolini on juuri oikealla kohdalla, tästä näkee koko aseman. Pidän ihmisten tarkkailemisesta, mutta en silti missään tapauksessa ole mikään tirkistelijä. On vain hauska yrittää arvailla, minne asemalla kiirehtivät ihmiset ovat menossa ja mistä tulossa, ketä he odottavat ja kenen perään luovat haikeita katseita. Minä olen vähän yksinäinen, mutta se ei oikeastaan haittaa. Olen kyllästynyt hankkimaan uusia ystäviä ja olemaan muka kiinnostunut heidän elämästään. Olen kyllästynyt utelemaan ihmisten syntymäpäiviä vain muistaakseni heitä kortilla, jossa on sydämiä ja kukkia. Onneksi minulla on jo ystävä. Hän on ainutlaatuinen, hän ei ikinä pettäisi luottamustani. Nyt hän on tulossa käymään ja olen iloinen siitä, että näen hänet taas.
Matala ja asiallinen naisääni kuuluttaa: ”Pikajuna 311 saapuu kymmenen minuuttia myöhässä.”
Ystäväni on siinä junassa, varmasti on. Pian hän taas vilkuttaa minulle kolmoslaiturilta.
Muistan selvästi, kun hän lähti. Hän vilkutti junan ikkunasta haikean mutta myös onnellisen näköisenä. Innokkaana kohtaamaan uusia haasteita ja näkemään uusia paikkoja. Siihen minä jäin, laiturille numero kolme, heiluttamaan kättäni kyyneleen valuessa silmäkulmastani. Se oli surullinen hetki, mutta minua lohdutti se, että hän lupasi tulla takaisin viikon kuluessa.
Vanhan miehen ääni huhuilee takanani, kun käännyn kostein silmin puhujaa kohti vetäen kasvoni typerään, keinotekoisen iloiseen virneeseen. Mieleni tekee itkeä ja nauraa, niin paljon minä ystävääni odotan.
”Saisinko yhden kahvin, kiitos… hyvä luoja! Oletteko kunnossa?” vanha mies alkaa udella hämmästynyt ilme kasvoillaan.
”Olen aivan kunnossa, kiitos kysymästä”, sanon nopeasti yrittäen näyttää normaalilta mutta tajuten, että näytän vielä kummallisemmalta miehen silmissä.
”Saako olla muuta?”
”E-ei kiitos.”
”Euro ja kaksikymmentä. Kiitos” sanon virnistäen vielä yhden onnettoman yrityksen. Mies kävelee pois kantaen kuppiaan vasemmassa kädessä ja minua hävettää.
Onneksi vuoroni loppui. Seisoskelen kolmoslaiturilla, kun pikajuna 311 saapuu ja ihmiset kohtaavat läheisiään onnellisin kasvoin. Kohta ystäväni astuu hymyillen ulos junan ovesta. Kohta hän kiirehtii luokseni ja halaamme aivan kuin ennenkin.
Asemalla on hiljaista. Pikajuna 311 tuli ja meni. Ystäväni ei tullut. Otan kalenterin esiin ja selailen sitä hetken. Sitten merkkaan pienen rastin sivun reunaan loppuun kuluneella lyijykynällä, aivan kuin jokaisena muunakin päivänä, kun olen seissyt tyhjällä asemalla pikajuna 311:n lähdettyä, ilman että sain nähdä ystäväni tuttuja kasvoja. Hämmästyn. 1273 päivää! Sehän on melkein.. melkein kolme ja puoli vuotta. Kylläpä aika kuluu nopeaan. Ja vielä sanotaan, että odottavan aika on pitkä! Vielä mitä.
Lähden kävelemään pettyneenä kohti kotiani, joka sijaitsee aseman lähellä. Yhtäkkiä mieleni kirkastuu ja uusi toivo syttyy sisälläni. Huomenna hän varmasti tulee.
Joka puolella on ihmisiä. He aikovat matkustaa läheistensä luo. Ihmisillä näkyy olevan kova kiire. He kävelevät ja juoksevat milloin mihinkin junaan. Junat vievät heidät sukulaistensa, työtuttaviensa tai jopa aivan uusien ystävien luo. Minun ystäväni on erityislaatuinen. Hän ei ole vielä saapunut.
”Kaksi kahvia, kaksi kanasämpylää ja kaksi suklaamuffinia, kiitos”, kuuluu kirkas ääni selkäni takaa. Käännyn ympäri ja hymyilen.
”Saako olla muuta?” kysyn kohteliaimmalla äänensävylläni.
”Ei kiitos”, pieni punatakkinen nainen vastaa.
”Kymmenen euroa tasan… kiitos. Hyvää päivänjatkoa!” sanon nopeasti ja menen takaisin tuolilleni.
Tuolini on juuri oikealla kohdalla, tästä näkee koko aseman. Pidän ihmisten tarkkailemisesta, mutta en silti missään tapauksessa ole mikään tirkistelijä. On vain hauska yrittää arvailla, minne asemalla kiirehtivät ihmiset ovat menossa ja mistä tulossa, ketä he odottavat ja kenen perään luovat haikeita katseita. Minä olen vähän yksinäinen, mutta se ei oikeastaan haittaa. Olen kyllästynyt hankkimaan uusia ystäviä ja olemaan muka kiinnostunut heidän elämästään. Olen kyllästynyt utelemaan ihmisten syntymäpäiviä vain muistaakseni heitä kortilla, jossa on sydämiä ja kukkia. Onneksi minulla on jo ystävä. Hän on ainutlaatuinen, hän ei ikinä pettäisi luottamustani. Nyt hän on tulossa käymään ja olen iloinen siitä, että näen hänet taas.
Matala ja asiallinen naisääni kuuluttaa: ”Pikajuna 311 saapuu kymmenen minuuttia myöhässä.”
Ystäväni on siinä junassa, varmasti on. Pian hän taas vilkuttaa minulle kolmoslaiturilta.
Muistan selvästi, kun hän lähti. Hän vilkutti junan ikkunasta haikean mutta myös onnellisen näköisenä. Innokkaana kohtaamaan uusia haasteita ja näkemään uusia paikkoja. Siihen minä jäin, laiturille numero kolme, heiluttamaan kättäni kyyneleen valuessa silmäkulmastani. Se oli surullinen hetki, mutta minua lohdutti se, että hän lupasi tulla takaisin viikon kuluessa.
Vanhan miehen ääni huhuilee takanani, kun käännyn kostein silmin puhujaa kohti vetäen kasvoni typerään, keinotekoisen iloiseen virneeseen. Mieleni tekee itkeä ja nauraa, niin paljon minä ystävääni odotan.
”Saisinko yhden kahvin, kiitos… hyvä luoja! Oletteko kunnossa?” vanha mies alkaa udella hämmästynyt ilme kasvoillaan.
”Olen aivan kunnossa, kiitos kysymästä”, sanon nopeasti yrittäen näyttää normaalilta mutta tajuten, että näytän vielä kummallisemmalta miehen silmissä.
”Saako olla muuta?”
”E-ei kiitos.”
”Euro ja kaksikymmentä. Kiitos” sanon virnistäen vielä yhden onnettoman yrityksen. Mies kävelee pois kantaen kuppiaan vasemmassa kädessä ja minua hävettää.
Onneksi vuoroni loppui. Seisoskelen kolmoslaiturilla, kun pikajuna 311 saapuu ja ihmiset kohtaavat läheisiään onnellisin kasvoin. Kohta ystäväni astuu hymyillen ulos junan ovesta. Kohta hän kiirehtii luokseni ja halaamme aivan kuin ennenkin.
Asemalla on hiljaista. Pikajuna 311 tuli ja meni. Ystäväni ei tullut. Otan kalenterin esiin ja selailen sitä hetken. Sitten merkkaan pienen rastin sivun reunaan loppuun kuluneella lyijykynällä, aivan kuin jokaisena muunakin päivänä, kun olen seissyt tyhjällä asemalla pikajuna 311:n lähdettyä, ilman että sain nähdä ystäväni tuttuja kasvoja. Hämmästyn. 1273 päivää! Sehän on melkein.. melkein kolme ja puoli vuotta. Kylläpä aika kuluu nopeaan. Ja vielä sanotaan, että odottavan aika on pitkä! Vielä mitä.
Lähden kävelemään pettyneenä kohti kotiani, joka sijaitsee aseman lähellä. Yhtäkkiä mieleni kirkastuu ja uusi toivo syttyy sisälläni. Huomenna hän varmasti tulee.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Niin ja olisin kiitollinen asiallisesta palautteesta ja vinkeistä ym..(:
Minun mielestäni tarina saisi olla hieman 'munakkaampi.'
Löysin sisälmyksistä ikävää ja myötätuntoa, empatiaa ja iloa. Saattaisihan sitä olla kiva vähän revitellä ja panna haisemaan. Tekstistä nousee tuo "kiltteys" niin kovin turtana esiin, ettei minua siten kiinnostanut lönkyttää ajatuksien perässä.
On luultavasti virhe kyetä minä-muodossa tietämään mihin jokin etäinen tyyppi on matkalla ja mihin ei, se vain ei toimi.
Mutta!
Tämä tekstin mielenkiintoinen puoli oli hieman toisaalla. Siinähän kahvilanmyyjätär (?) odottaa ystäväänsä jota ei ole edes olemassa. Mulle tuli mieleen että kahvinmyyjä hyppää junasta ulos itse (muuttuneena ja maailmaa nähneenä).
'Täydellinen ystävä.' Tästä olisi voinut karata homma ihan minne mielikuvituksellisuuteen vain.
"Huomenna hän tulee." Beckett tuskin kääntyy tuosta haudassaan.
Loppu oli arvattavissa liian helposti.Kahvin myyminen välissä oli turhaa pitkittämistä. Hieman lisää mielikuvitusta.
Minä pidin.
En oikeastaan osaa sanoa miksi - aika tavanomainenhan tämä on, loppu tosiaan arvattavissa ja niin päin pois.
Mutta siinähän kritisoitte. Minusta tässä oli jotain, joka erosi valtavirrasta. Jäi mieleen hyvällä tavalla.
Tuo "Huomenna hän tulee", oliko se tahallinen viite vai eikö?
Olen kyllä sen verran sivistymätön, että taisin tehdä tuon lainauksen aivan tietämättömyyttäni.
Kiinnitin huomiota siihen, että sanottiin kiltteyden paistavan läpi(anteeksi jos lainasin väärin)tekstistä.. Olen nimittäin samaa mieltä. Tuo kiltteys tulee melko varmasti ihan suoraan minusta, olen aina ollut sellainen. Enkä itsekään liiemmin pidä siitä.
Kiitos kaikista kommenteista! Ja lisääkin saa tottakai laittaa.