Oli hoidossa kaksi koiraa, joiden kanssa piti olla ihan helppoa. Ensimmäinen kertani ikinä ja omistaja oli tietoinen asiasta. Heti kun koirat saapuivat, tuli paniikki. Nyt se sitten alkaisi.
Oli kamalaa huomata, ettei minulla ollut oikein mitään tuntemuksia koiria kohtaan (veikkaan syypääksi lääkitystä, joka vie tunteet muillakin osa-alueilla.)
Koko yön valvottuani nukahdin jossain vaiheessa pieneksi hetkeksi, kunnes havahduin ja koira katsoi minua lasioven takaa. Tuntui kuin olisin herännyt painajaiseen. Laskin jatkuvasti tunteja seuraavaan lenkkiin (toisella koiralla kauhean monimutkainen systeemi hihnassa.) Ulkona pakahduttavan kuuma, sisällä tuulettimesta huolimatta pakahduttavan kuuma. Ovet piti pitää visusti kiinni, koska muuten koirat katkaisivat. Paniikki kasvoi kasvamistaan, tiesin etten kykene tähän. Läkähdyn kuoliaaksi, pää sumussa väsymyksestä, nälkä, ahdistus kun tiesin seuraavan lenkin lähestyvän. Aloin itkemään, kun en osannut olla lempeä ja söpöilevä koiria kohtaan enkä tiennyt miten päin olla. Itku vain yltyi ja panikoin. Tiesin etten vain pysty. En osaa, minulla ei ole kokemusta enkä tunne kyseisiä koiria tippaakaan. Ihan hirveä paniikki.
Luojan kiitos lopulta eräs henkilö x pääsi lyhyellä varoitusajalla hakemaan koirat. Valtava taakka putosi hartioiltani ja itkin puhelimessakin, kun olin niin pettynyt ja nolostunut, mutta samalla niin helpottunut.
Viimeisen puolisen tuntia nautin täysillä koirien seurasta ja näin ne aivan eri valossa kuin aiemmin. Mutta olen ikuisesti kiitollinen henkilölle, joka haki ne parempaan hoitoon. Koirat eivät näköjään sovi minulle, nyt se on todistettu. Aika masentavaa, mutta minkäs teet...
Oli kamalaa huomata, ettei minulla ollut oikein mitään tuntemuksia koiria kohtaan (veikkaan syypääksi lääkitystä, joka vie tunteet muillakin osa-alueilla.)
Koko yön valvottuani nukahdin jossain vaiheessa pieneksi hetkeksi, kunnes havahduin ja koira katsoi minua lasioven takaa. Tuntui kuin olisin herännyt painajaiseen. Laskin jatkuvasti tunteja seuraavaan lenkkiin (toisella koiralla kauhean monimutkainen systeemi hihnassa.) Ulkona pakahduttavan kuuma, sisällä tuulettimesta huolimatta pakahduttavan kuuma. Ovet piti pitää visusti kiinni, koska muuten koirat katkaisivat. Paniikki kasvoi kasvamistaan, tiesin etten kykene tähän. Läkähdyn kuoliaaksi, pää sumussa väsymyksestä, nälkä, ahdistus kun tiesin seuraavan lenkin lähestyvän. Aloin itkemään, kun en osannut olla lempeä ja söpöilevä koiria kohtaan enkä tiennyt miten päin olla. Itku vain yltyi ja panikoin. Tiesin etten vain pysty. En osaa, minulla ei ole kokemusta enkä tunne kyseisiä koiria tippaakaan. Ihan hirveä paniikki.
Luojan kiitos lopulta eräs henkilö x pääsi lyhyellä varoitusajalla hakemaan koirat. Valtava taakka putosi hartioiltani ja itkin puhelimessakin, kun olin niin pettynyt ja nolostunut, mutta samalla niin helpottunut.
Viimeisen puolisen tuntia nautin täysillä koirien seurasta ja näin ne aivan eri valossa kuin aiemmin. Mutta olen ikuisesti kiitollinen henkilölle, joka haki ne parempaan hoitoon. Koirat eivät näköjään sovi minulle, nyt se on todistettu. Aika masentavaa, mutta minkäs teet...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.