Olen raskaana viikolla 37 ja kaik on menny hyvin tähän mennessa. olen iloinnut tulevasta ja ollut tyytyväinen ja onnellinen. Nyt onkin alkanu tuntuu et voi ei mihin liemeen itteni oon laittanu... miten mä kestän tän elämänmuutoksen? Yhtäkkiä on koko itsetunto nollassa ja en kehtaa kellekään tästä puhua kun oon ollu niin varma ja tyytyväinen tähän asti. funtsin omaa kroppaani miltä se sit näyttää myöhemmin, mitä jos vauva onkin poikkeava, mitä jos mun kaverit "hylkää"... oon tosi allapäin enkä oikein tiedä mitä tehdä... haluaisin nyt kerätä voimia ja latautua tulevaan synnytykseen ja ottaa sen seikkailuna mut olo on vaan niin alakulioinen. Onko kellään muulla tullu tällasta?
ADHISTAA, RYYDYTTÄÄ
massukka
4464
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Piti minun totuttautua tällaiseen uuteen muutokseen elämässä ilman tuloja, kaikkien muiden suurten muutosten keskellä. Jo pelkkä pätkätyöläisen elämä on jännittävää, niinhän sitä sanotaan.
Odotus on ahdistanut ja valvottanut vaivoineen, epäröin koko ajan kroppani ja jaksamisen suhteen, pelkään hirveän tuskallista synnytystä uudelleen ja kaiken sen kertaamista, mikä oli ikävintä koko äitiydessä. Niitä oli paljon ensimmäisen kanssa, köyhyys ja valvominen puoli vuotta huutavan lapsen kanssa, pettävä, kylmä ja sairaalloinen vv-mies ja vaikea avioero sekä pitkä synnytyksen jälkeinen masennus.
Pelottaa enemmän kuin ilahduttaa. Ekan lapsen kanssa oli toisin, kun ei tiennyt mihin on joutumassa. Silloin tunsi oikeasti olevansa siunatussa tilassa, mutta nyt tekisi mieli lähinnä esim. hakea haulikko ja ampua kaikki naapurit jotka valittavat esikoiseni musiikkiharrastuksesta. Kun en itsekään ole mahtanut millekään ongelmalle mitään..en ole enää niin sinisilmäinen ja suureellinen enkeliäiti..siperia opettaa.
Jotain järkevää naispuolisen tukea tässä kaipaisi. Mutta minulla on ollut tämä jonkin sortin erakkolinja jo vuosia, joten ei sovi tyyliini lähteä mihinkään "piireihin" kahvia juomaan ja juoruilemaan.
Yritän pitää pään pystyssä, mutta jos mies juo joskus monta päivää, ei siinä oikein pysy maltti kurissa. Jaksaminen on kortilla, mutta onneksi mies on tavallisimmillaan mielialaa nostava, ymmärtäväinen ja kuuntelee mitä on sydämelläni.
Enkä tiedä mitä pitäis tehdä? kertoa neuvolassa vai ei? Mun masennus alko ku pakotettiin pitkälle saikulle (5kk) todellista syytä ei ollu raskaus on edenny hienosti eikä saikun syy olekkaan rasakus vaan lykkäytynyt leikkaus, työn joht kyllä myönsi että myös henk koht elämä vaikuttaa saikkun miten sitä en tiedä.
Nyt siis riudun vaan kotona ja kotona, tulot laski 700e/kk ni et mihinkään ei oo varaa hyvä et ruoka saadaan autostakin pitäis kai luopua.
Tänään ihan pelästyin kun huomasin miettiväni et en taida halutakkaan tätä lasta niin paljon harmia tästä on koitunu. Kuinkahan mahtaa käydä kun tää syntyy?
..harmia koitunu ja autokin pitäisi myydä.. ihan samat surut mulla. Lapsen pitäisi tuoda leipä tullessaan, mutta kyllä epäilyttää, kun joutuu sitä leipää kerjäämään sossusta ja vanhemmilta..elämme miehen arvaamattomien pätkätöiden varassa, muulloin eletään kädestä suuhun. Olisiko syytä karsia vakuutuksistakin auton ja elämisen lisäksi? Netistä ja sanomalehdestä en kuitenkaan luovu, ne ovat ainoat harrastukseni, joihin menee rahaa.
Tiedän asioita ois pitäny miettiä ennen ku lapsen tekoo alko, mut mistäs tiedät et työn ant heittää sut suurinpiirtein pihalle ku tuut raskaaksi.Mulla on kai sentään vakkari työ jossa oon ollu jo 4v. Toi et lapsen pitäis tuoda leipä ei pidä paikkansa, mulla ku on 4 suuta ruokittavana ennestään tää siis viides.