Tänään sinä, esikoiseni täytät 14 vuotta-onnea siitä meille molemmille! Olemme hienosti onnistuneet yhdessä tässä elämän taipaleella, ilman suurempia ongelmia. Vaikka kaikki tutkimukset meitä vastaan puhuvatkin; olenhan ollut melkein teini sinut saadessani ja jäänyt yksinhuoltajaksi melkein heti syntymäsi jälkeen.
Tänään, kun katsoin vanhoja valokuviasi, huomasin, kuinka vuodet ovat vierineet. Kuinka sinä olet kasvanut ja minä siinä sivussa vanhentunut. Tänään tajusin, ettei paluuta ole menneisyyteen, aikaan, jolloin vielä olit pieni lapsi, joka kaipasi syliin. On vaikea luopua tuosta ajasta ja ottaa vastaan tämän päivän haasteet. On vaikea ymmärtää mitä tapahtui pellavapäälleni, joiden kaverisuhteet ajoivat ohi perhesuhteiden.
Kysynkin teiltä muilta vanhemmilta, jotka olette te kokeneet saman, kuinka selvisitte tästä, luopumisen tuskasta. Ymmärrän, että aika kulkee eteenpäin ja tämä oli väistämätön, elämän normaaliin kehittymiseen kuuluva vaihde, en vain osannut odottaa, että se tulisi nyt ja näin vahvasti.
Luopumisen tuskan ja haikeudenkin keskellä koen suunnatonta ylpeyttä lapsestani, jolla on ainakin vielä kyky empatiaan ja rohkeutta katsoa rakkaimpiaan silmiin, vaikka syliin ei enää kampeakaan.
Tänään, kun katsoin vanhoja valokuviasi, huomasin, kuinka vuodet ovat vierineet. Kuinka sinä olet kasvanut ja minä siinä sivussa vanhentunut. Tänään tajusin, ettei paluuta ole menneisyyteen, aikaan, jolloin vielä olit pieni lapsi, joka kaipasi syliin. On vaikea luopua tuosta ajasta ja ottaa vastaan tämän päivän haasteet. On vaikea ymmärtää mitä tapahtui pellavapäälleni, joiden kaverisuhteet ajoivat ohi perhesuhteiden.
Kysynkin teiltä muilta vanhemmilta, jotka olette te kokeneet saman, kuinka selvisitte tästä, luopumisen tuskasta. Ymmärrän, että aika kulkee eteenpäin ja tämä oli väistämätön, elämän normaaliin kehittymiseen kuuluva vaihde, en vain osannut odottaa, että se tulisi nyt ja näin vahvasti.
Luopumisen tuskan ja haikeudenkin keskellä koen suunnatonta ylpeyttä lapsestani, jolla on ainakin vielä kyky empatiaan ja rohkeutta katsoa rakkaimpiaan silmiin, vaikka syliin ei enää kampeakaan.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ihan samanlaisia tunteita käyn läpi aina välillä. Luopumisen tuskaa, mutta samalla kiitollisuutta siitä, että olemme elämän polulla pääseet jo näin pitkälle. Odotan mielenkiinnolla tulevaa elämää ja sitä kuinka pääsen seuraamaan tämän sukupolven vaiheita.
Tekstisi oli niin kaunis, että uskallan ehdottaa seuraavaa: anna esikoisellesi lahjaksi tämä kirjoitus. Ihan kokonaisuudessaan muuten, mutta ota pois virke "kysynkin teiltä vanhemmilta ....
Voi olla, että hän saa parhaimman syntymäpäivä-lahjan juuri tänään sinulta. :)
Minä olen jo kahden pojan kanssa käynyt nuo vaiheet ohi ja se on aika lievää verrattuna siihen kun heistä tulee täysi-ikäisiä ja alkavat suunitella omaan kämppään muuttoa. Vanhin poika alkoi seurustella kasiluokalla saman ikäisen tytön kanssa ja he halusivat muuttaa yhteen 18-vuotiaina ja ovat nyt asuneet yhdessä 4 vuotta. Toisellakin on 4-vutta kestänyt seurustelusuhde ja hän asuu omassa taloudessaan ja suunittelevat yhteen muuttoa.
Mutta silloin kun ensimmäinen "lensi pesästä" se tuntui tosi tosi haikeelta. Silloin tajusi että lapset ovat meillä "vain lainassa" ja meidän on annettava heille "hyvät eväät" omaan elämään.
Mutta minä olen tosi onnellinen heidän puolestaan.
Nuorin on vasta 12 ja tiedän että vaativin ja eniten pitkäjännitteisyyttä vaativin vaihe on vasta edessä. Sillä murkku iässä he tarvitsevat kaiken tuen ja kannustuksen, luodaksesi heille "hyvät eväät" tulevaisuutta varten.
Kaikkea hyvää nyt ja eteenpäin.
Meillä vanhin täyttää elokuussa 14 ja nyt on poikakaveri kuvioissa. Välillä sitä ei tiedä mitä pitäis ajatella. Meillä ei tytär tosin pyöri ulkona iltaisin vaan on kotona ja nyt tavannut poikakaveriansa koulun ulkopuolella kerran viikossa. Meillä mies olisi halunut kieltää tytön menemisen tänään kun poika oli täällä viime viikolla mutta sanoin että ei kai se kerran viikossa voi liian usein olla. (en tiedä onko se joka tapauksessa pahempi asia miehille kun tyttärestä on kyse).
Välillä sitä yrittää järjellä ajatella että olihan sitä itselläkin tuossa iässä poikakaveri ja kaupungissa kun asuimme niin oltiin aina iltaisin porukalla ulkona.
On se vaan niin että tuntuu pahalta kun on omasta lapsesta kysymys.
voi sanoa,että sama tällä! Vanhin läksi heti ysin jälkeen toiselle paikkakunnalle 100 km päähän.Sitä ennen oli ysillä mennyt kihloihin ja tietysti kaverikin muutti.Nyt käyvät yhdessä koulua,yhdessä asuvat ja siitä lähdöstä on jo muutama vuosi.Eivät joka viikonloppu edes käy kotona.Kun ovat viikonkin meillä ja sitten lähtevät taas,minä itken.Se ikävä,se ikävä.Nuorin lähtee kohta opiskelemaan,mutta onneksi aikoo asua kotona.Luulen.Sitä se on,äidin tuskaaa ja ylpeyttä lapsistaan,että osasavat lentää myös omilla siivillään.Sydän pakahtuu.
Todella ihanasti osasit kirjoittaa tunteistasi. Minullekin tuli heti sama ajatus: anna tämä kirjoitus tyttärellesi. Ehkei hän sitä arvosta nyt, mutta myöhemmin aivan varmasti.
Tuo luopumisen tuska on raastavaa. Vaikka tiedämme, että se on edessä ennemmin tai myöhemmin, ei siihen osaa valmistautua. Ei kai sitä haluaisi lastensa koskaan kasvavan isoksi :). Mielissämme he ovat aina niitä pieniä pellavapäitä, jotka pahaa unta nähtyään kapusivat kainaloon... niitä, joiden haavat äiti sai puhaltamalla paranemaan....
Tunteet ovat jotenkin niin ristiriitaiset. TOisaalta haikeat kun äidin pikkuinen kasvaakin isoksi ja toisaalta suunnaton ylpeys, että on osannut kasvattaa lapsestaan juuri sellaisen kuin hän on.
Mutta silti se on meidän vanhempien tehtävä: antaa ne juuret ja siivet! Uskoa ja luottaa siihen, että ne omat siivet kantavat elämän myrskyissä. Olla tukena ja turvana, kun he sitä kaipaavat, mutta antaa heille myös vastuuta ja vapautta tehdä omat päätöksensä, tehdä omat virheensä ja oppia niistä. Antaa heidän elää oma elämänsä.
Olen kuullut, että se tekisi todella pahaa... kun lapset kasvaa ja varsinkin kun muuttavat pois.
Minulla on äitini kanssa ollut aina yhtä teinivuotta lukuunottamatta ollut poikkeuksellisen lämmin ja rehellinen suhde. Kun 18-vuotiaana muutin pois kotoa, äitini silmät eivät minun nähteni edes kostuneet... miksi? Eikö asia hetkauttanut häntä sen vertaa? Minua kyllä itketti. Lapsellista ehkä, mutta jotenkin hänen välinpitämättömuutensä haavoitti minua.