Istun kannonnokassa ja nojailen puunrunkoon. Näen liekkien hitaasti sytyttävän nuotion puut täyteen roihuun. Hiljaisuuden rikkoo linnun hapuileva laulu. Kuuntelen, kuinka se arasti yrittää kutsua lajitovereitaan lähemmäksi. Aivan kuin minä, ajattelen. Yhtä arasti minä uskaltauduin lähtemään asunnostani etsimään lajitovereitani, mutta taidan olla aivan väärässä paikassa. Miksi ei toisen ihmisen askeleet tallaa samaa polkua kuin omani? Eikö löydy muita samoista asioista kiinnostuneita? Vai onko polkuja jo liikaa tässä maailmassa? Miksi minä kuljen yksin, kun Jumala itse totesi, ettei ihmisen ole hyvä olla yksinään. Eikö todella ole ketään, joka tarttuisi kädestä, kun horjahdan polulla?
Vaivaan taikinaa, uudestaan ja uudestaan. Kaipaan käsilleni tekemistä. Kardemumma tuoksuu. Kaivoin leivontatarvikkeet esiin, kun iski ikävä. Ikävä toista ihmistä. Minä aikuinen nainen ikävöin niin, että sydämeeni koskee. On vaikea olla paikoillaan, siksi täytyy keksiä tekemistä. Tekeminenkään ei kuitenkaan estä tuntemasta sitä kipua, jota yksinäinen elämäni minulle tuottaa. Ei ole ketään, jota pyytäisin nauttimaan tuoretta pullaa ja maitoa. Ei ketään, joka istuisi pöydän toisella puolella ja jakaisi arjen arkisen hetken. Ei ketään, joka kuuntelisi nauruani. Ei ketään, joka ymmärtäisi puolesta sanasta minua. Ei ketään, joka kysyisi: Mitä sinulle kuuluu?
Maisemat vilisevät ohitseni, vieressäni istuu ihminen. Yritän keskustelua, mutta en saa vastausta. Kaivan lopulta puhelimeni esiin. Selailen puhelimeen saapuneita viestejä. On tykkäyksiä, muttei yhtään sanoja. Ihmiset tykkäävät kuvistani, joiden taakse yritän piilottaa yksinäisyyteni. Tykkääjät eivät aavista, miten paljon vaatii voimia näytellä, että elämäni on loistavaa. Todellisuus säikäyttäisi viimeisetkin ihmiskontaktit ympäriltäni. Onko tämä vieressäni istuva muukalainen samassa tilanteessa kuin minä? En uskalla kysyä enkä sanoa ääneen omaa tilannettani. Jumala kuitenkin tietää ajatukseni, häneltä en voi piiloutua kuvieni taakse.
”Olet niin rohkea ja itsellinen. Miten osaatkin tehdä tuon kaiken ihan yksin?” kuulen tuttavieni sanovan, kun kerron vaellusreissustani tai siitä, miten lomani päätteeksi muuttoni sujuu yhden ihmisen voimin. Pyykkikonekin on toimintakunnossa samana iltana. ”Ei, en minä ole rohkea. Ei vain ollut ketään, keneltä pyytää apua. Ja oppiihan sitä, kun muita tekijöitä ei ole.”
Etsin taas uuden polun, uuden puun, johon nojata. Uuden paikan, jonne sytyttää nuotio ja jossa voisi mahdollisesti kohdata toisen kulkijan. Täälläkin laulaa lintu, ja toinen vastaa. Vihellän, ja kohta sylissäni on koira, joka nuolee innokkaasti kasvojani. Olen ainakin tälle nelijalkaiselle tärkeä ja merkityksellinen. Tunnen, kuinka yksinäisyyden kova kuori repeilee. En halua käpertyä vain itseeni. Levitän makuupussin riippumattooni, aurinko painuu metsän taakse.
Eeva Kilven kirjoittamat sanat tulevat mieleeni:
Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen kehun;
Sinä pieni, urhea nainen, minä luotan sinuun.
Nimimerkki "Rida"
Vaivaan taikinaa, uudestaan ja uudestaan. Kaipaan käsilleni tekemistä. Kardemumma tuoksuu. Kaivoin leivontatarvikkeet esiin, kun iski ikävä. Ikävä toista ihmistä. Minä aikuinen nainen ikävöin niin, että sydämeeni koskee. On vaikea olla paikoillaan, siksi täytyy keksiä tekemistä. Tekeminenkään ei kuitenkaan estä tuntemasta sitä kipua, jota yksinäinen elämäni minulle tuottaa. Ei ole ketään, jota pyytäisin nauttimaan tuoretta pullaa ja maitoa. Ei ketään, joka istuisi pöydän toisella puolella ja jakaisi arjen arkisen hetken. Ei ketään, joka kuuntelisi nauruani. Ei ketään, joka ymmärtäisi puolesta sanasta minua. Ei ketään, joka kysyisi: Mitä sinulle kuuluu?
Maisemat vilisevät ohitseni, vieressäni istuu ihminen. Yritän keskustelua, mutta en saa vastausta. Kaivan lopulta puhelimeni esiin. Selailen puhelimeen saapuneita viestejä. On tykkäyksiä, muttei yhtään sanoja. Ihmiset tykkäävät kuvistani, joiden taakse yritän piilottaa yksinäisyyteni. Tykkääjät eivät aavista, miten paljon vaatii voimia näytellä, että elämäni on loistavaa. Todellisuus säikäyttäisi viimeisetkin ihmiskontaktit ympäriltäni. Onko tämä vieressäni istuva muukalainen samassa tilanteessa kuin minä? En uskalla kysyä enkä sanoa ääneen omaa tilannettani. Jumala kuitenkin tietää ajatukseni, häneltä en voi piiloutua kuvieni taakse.
”Olet niin rohkea ja itsellinen. Miten osaatkin tehdä tuon kaiken ihan yksin?” kuulen tuttavieni sanovan, kun kerron vaellusreissustani tai siitä, miten lomani päätteeksi muuttoni sujuu yhden ihmisen voimin. Pyykkikonekin on toimintakunnossa samana iltana. ”Ei, en minä ole rohkea. Ei vain ollut ketään, keneltä pyytää apua. Ja oppiihan sitä, kun muita tekijöitä ei ole.”
Etsin taas uuden polun, uuden puun, johon nojata. Uuden paikan, jonne sytyttää nuotio ja jossa voisi mahdollisesti kohdata toisen kulkijan. Täälläkin laulaa lintu, ja toinen vastaa. Vihellän, ja kohta sylissäni on koira, joka nuolee innokkaasti kasvojani. Olen ainakin tälle nelijalkaiselle tärkeä ja merkityksellinen. Tunnen, kuinka yksinäisyyden kova kuori repeilee. En halua käpertyä vain itseeni. Levitän makuupussin riippumattooni, aurinko painuu metsän taakse.
Eeva Kilven kirjoittamat sanat tulevat mieleeni:
Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen kehun;
Sinä pieni, urhea nainen, minä luotan sinuun.
Nimimerkki "Rida"
Vastaukset 11
Vanhimmat
Noo olen hapuillut löytänyt saanut ja antanut, sitten riisutaan kaikki se pois eikä kukaan välitä tippaakaan.
edes haudalla en viitsi käydä, suurta teatteria kaikki, turhaa.
yksin on parasta.
Yksin en ole mutta kaipaan keskustelua.
Häiriöisen kanssa asiat lipsahtavat
usein aivan väärälle tolalle.
Pahinta on se, että vaikka ei
yksin olekaan saattaja puuttuu.
Kyllä siihen yksinäisyytteen on oma vika, nykyään on netti täynnä palveluja, joista voi etsiä itselle ystäviä ja elämänkumppania.
Mutta se, että löytää toisen sielunkumppanin, ei ole omasta yrittämisestä kiinni. Olen itse sen kokenut. En tiedä, onko se sitten omaa ajattelua vai totta.
Vl-mies (ei kuitenkaan se, joka on käyttänyt tällaista nimimerkkiä täällä)
Joo ja saatat saada kaiken entisen vaivan päälle jonkun hankalan tai sairaalloisen tapauksen, siinä sitten kärvistelet aamusta iltaan, ei kiitos.
se riittää kun on yhden sairaan hautaan asti saatellut puoli elämää siinä menikin hauskasti yhdessä ollen.
..ei sitä noin tehdä, älä lait asitä siihen, ota pois, mitä teet tuu tänne, hiero jalkoja, hiero selkää, hae sitä tuo tätä... onnellistahan se oli toki !
laita nyt sitä löylyvettä.... ääää älä noin paljon... laita vähän enemmän, sinä et sitetn osaa vettä heittää kiukaalle lähen pois.
tuo kaupasta jotain suklaata... voi tuotako toit, siinä on pähkinää en halua sitä, jne.jne jne... onneahan se on keskustelu toki.
Ehkä yksin on parasta, kun sen oikein ovaltaa.
Se "sielunkumppanin" löytyminen ei todellakaan ole aina omasta yrittämisestä kiinni, kuten vl-mies tuossa aiemmin totesi. Ei sen kuitenkaan tarvitse estää yrittämistä, mutta toisaalta Jumala voi johdattaa tiellesi yllättäen jonkun. Ja rukoilla aina voi, tuoda Jumalalle toiveensa, vaikka Jumala kyllä toiveemme tietää sanomattakin.
Rauhanyhdistyksille on nykyään perustettu resurssipankkeja. Ne eivät varmaan ole pelkästään lapsiperheiden tueksi, vaan voisivat auttaa yksinäistä (nais)ihmistä esim. muuton yhteydessä asentamaan sen pyykkikoneen käyttökuntoon. Rida oli osannut kyllä kiitettävästi tehdä sen itsekin :)
Kyllä sitä pitää itsekin yrittää, etsi vaikka suomi24 chatista, siellä kyllä on seksin tarjoajia, mutta on siellä ihan ok ihmisiäkin.
Joku paikka pitäisi olla, missä kohdataan, enkä tiedä muuta paikkaa.
Suomi24 treffit, voiko siellä etsiä vl-uskovaisia?
Sellainen toivomuksen voisi esittää ylläpidolle.
kyllä se on lottovoiton tapainen tuuri löytää se"oikea" jos sellaista nyt koskaan on kellään ollutkaan.
On paljon tapauksia, miten uskovaisetkin parit ovat epäonnistuneet sen "oikean" suhteen. Moni kuvitellut löytäneensä elämänsä miehen, mutta onkin saanut elämänsä riesan itselleen. Jos ei uskalla erota, niin saa sitten loppuikänsä kärsiä erehdystään. Miltäs tuntui tupakkaa jatkuvasti kiskova aviomies, joka haisee kuin kärpän raato keltaisine hampaineen ja sormen päineen.
Moni uskovainen nainen on erehtynyt tupakoivaan mieheen sen takia, koska on ollut niin kova hinku päästä naimisiin, et on ajatellut sen olevan vain joku pieni harmiton tapa. Sitten tämä mies polkee tupakan tumppeja seura kentälle ja puskee lastenvaunua tupakka röyhyten.
Ne hyvät miehet ovat tosi harvassa, mutta näkeehän sen ainakin seurustelun aikana, onko raittiit elämäntavat vai ei.