jotenkin tulee näitä kirjoituksia, pilkkakirjoituksia, lukemalla sellainen kuva, että nämä pilkkaajat eivät saa rauhaa sielulleen.
Kun elin vielä lapsuudenuskossa niin oli jotenkin rauhaisa olla, hyvä olla.
Joskus tulee aina välillä ikävä takaisin Jumalan lasten joukkoon, mutta sitä on vaikea kilvoitella itsensä takaisin.
Kyllähän maailma houkuttelee vanhoillislestadiolaisia, minutkin se vei mennessään. Erotessani kuuluin itsekkin pilkkaajiin jonkin aikaa. Tiedän siis tunteen molemmilta puolilta. Itse en jaksanut kilvoitella, mutta toivottavasti sisarukseni ja heidän lapsensa jaksavat.
Piti tarkistaa siinoninlaulun sanat, jota minäkin oli laulamassa monesti nuorten illoissa.
Tule Jeesus ja siunaa lastas,
On tuulinen maailman tie!
Kätes voimakas turvaksi anna,
Kun uuvun ,niin nosta ja kanna.
Ikirauhaan kerran vie!
Ensi kesänä olis tarkoitus käväistä pitkästä aikaa Suviseuroissa, kun sattuvat olemaan tällä kertaa lähellä.
Kun elin vielä lapsuudenuskossa niin oli jotenkin rauhaisa olla, hyvä olla.
Joskus tulee aina välillä ikävä takaisin Jumalan lasten joukkoon, mutta sitä on vaikea kilvoitella itsensä takaisin.
Kyllähän maailma houkuttelee vanhoillislestadiolaisia, minutkin se vei mennessään. Erotessani kuuluin itsekkin pilkkaajiin jonkin aikaa. Tiedän siis tunteen molemmilta puolilta. Itse en jaksanut kilvoitella, mutta toivottavasti sisarukseni ja heidän lapsensa jaksavat.
Piti tarkistaa siinoninlaulun sanat, jota minäkin oli laulamassa monesti nuorten illoissa.
Tule Jeesus ja siunaa lastas,
On tuulinen maailman tie!
Kätes voimakas turvaksi anna,
Kun uuvun ,niin nosta ja kanna.
Ikirauhaan kerran vie!
Ensi kesänä olis tarkoitus käväistä pitkästä aikaa Suviseuroissa, kun sattuvat olemaan tällä kertaa lähellä.
Vastaukset 10
Vanhimmat
palaamasta takaisin? Ei pitäisi olla iso ongelma :-) Eikö kaikki ole vapaaehtoista. Jos tunnet että maailmassa ei ole hyvä olla, niin mene ja tee parannus niin pääset takaisin siihen, jossa tunnet olosi turvalliseksi.
Kerro miksi lähdit.Mikä oli syy?
Ajattelin sinua tässä muutama päivä sitten! Kiva kun olet taas täällä, vai oletko ehkä ollutkin täällä eri nikillä? Joka tapauksessa, terve tuloa!
En ole ollut täällä juurikaan, yritän pitää minimissä, koska suututan itseni muuten:)) Olen pari kertaa vuoden sisällä kirjoittanut juuri tällä samalla vrk-nimimerkillä.
Aurinkoista kevättä sinullekin!
tuli aika outo olo, kun luin kirjotuksesi. Aina ei vaan tajua, että on joitakin, jotka kaipaavat rauhaa, mutta eivät sielunvihollisen tähden sitä saa...tää pistää todella itsensä miettimään, että silkkaa armoa on se usko.
En voin muutakuin rukoilla, että jaksaisit luopua niistä synneistä ja vihata niitä sielunvihollisen juonia, joilla ei ole mitään muuta päämäärä kuin aivan armotta saattaa sinut täydelliseen turmioon ja antaa kaikille muillekkin ihmisille niin suurta vahinkoa ja pahaa, mitä emme edes voi ymmärtää. Ei sitä voida verrata nälän hätään, ei sairauksiin, ei sotiin, ei kidutukseen, ei syrjintään, ei pilkkaukseen, ei kateuteen, jota kaikkea me joudumme kärsimään ja josta me jatkuvasti valitamme. Vaan miltäpä tuntuu se, että sieluvihollinen etsii niin kuin kiljuva jalopeura etsien riistaansa ja sen löydettyään, ei enää päästä saalistaan armon luokse, vaikka saalis kaipaisikin kruunuansa takaisin jonka kerran on lapsena armosta osakseen saanut. Voi sitä tuskaa, jonka sielunvihollisen uhri joutuu kärsimään, niin täällä maanpäällä, kuin ikuisessakin elämässäkin.
Niin, kyllä haluni on sinua auttaa, kun tiedän millaista on moisessa tuskassa olla. Toivottavasti jaksat käydä siellä suviseuroissa.
lapsuuttaan koskaan takaisin saa. Jos sinne kaipaa, niin minkäs teet.
Olen samoin rauhanyhdistysliikkeestä aikuisena eronnut. Silti kehottaisin sinua, että jos koet että oma sielunrauhasi on vl-liikkeessä, miksipä et palaisi sinne takaisin.
Varsinkin jos on lähtenyt ikään kuin ajautumalla, esim. siitä syystä että haluaa tehdä niitä kiellettyjä asioita, kuten murrosikäisen ratkaisut usein ovat, mutta ei niinkään tietoisen uskonopin tutkistelun perusteella, jää usein kaipaamaan rauhanyhdistyksen yhteisön monia sinänsä mukavia asioita.
Ihmisen pitää tehdä niin kuin itse sydämessään oikeaksi tuntee. Vasta sitten saa mielenrauhan ja omantunnon vapauden.
Tekee mieli kuitenkin huomatuttaa, että eivät kaikki jotka ovat vl-oppien suhteen eri mmieltä, halua suinkaan pilkata lestadiolaisia. Uskoisin että moni haluaa vain rikastaa elämäänsä ja ajatteluaan keskustelemalla, esim. täällä.
Mitä itse kaipaisin nykyelämääni vl-liikkeestä?
Itse lähdin asiaa kauan tutkittuani ja harkittuani (tosi :-) kauan) ja vasta aikuisena. Siksi ratkaisu on ollut minulle ainut oikea enkä ole kaivannut takaisin.
On yksi asia jota saattaisin ajoittain kaivata, vähän sama johon sinäkin viittasit: yhdessä porukassa laulaminen ja musisoiminen. Se on oikeastaan ainut asia. Harrastan sitä toki edelleen sukulaisten ja ystävien kanssa, mutta lestadiolaisena siitä sai nauttia enemmän.
Lähtöni perusteet olivat kristinuskoon liittyviä eettisiä ja filosofisia näkökohtia ja pääsin vl-liikkeestä lähdettyäni irti monista asioista, joissa en tahtonut olla itse mukana ja joita pidin väärinä.
Välit lestadiolaiseen sukuun ja läheisiin ovat hyvät ja avoimet. Vapaat. Kun on itse sitä mitä on, ei tarvitse teeskennellä eikä piilotella miellipiteitään. Silloin kun olin lestadiolainen oli usein ikävä olo kun en kuitenkaan ollut kaikesta samaa mieltä SRK:n määräysten kanssa. Jouduin kysymään omaltatunnoltani, miksi olen mukana kun en ole samaa mieltä. Tavaton tosikko, vai :-)!
Nyt sellainen ei enä kuormita vaan olen saanut elää vapaana ja itse elämästäni vastuuta kantaen.
Olen tavoittanut myös oikeantuntuisen pyhyyden ja hengellisyyden kokemuksen itsessäni, aidommin kuin SRK:ssa jossa se leimautui omalla kohdallani niin vahvasti kollektiiviseksi hurmokseksi ja ahdistavaksi pakkoharmoniaksi.
Toivon että en tällä loukkaa ketään vanhoillislestadiolaista, sillä tämä vain oli oma rehellinen kokemukseni. Tällä ei ole tarkoitus kiistää yhdenkään lestadiolaisen oman henkilökohtaisen kokemuksen aitoutta. Heille se yhteisö ja sen menettelytavat sopivat, minulle taas eivät.
Kun sen hyväksyy, "maalimanranta on kevyt kiertää..." :-)
Paula E.
Itse sanon kyllä rehellisesti että omassa elämässäni ei ole sellaista "varmuutta" kuin uskovaisella lähes aina on. Kuolemanrajan ylitys on asia joka hieman arveluttaa, juuri siksi, kun ei ole sellaista varmuutta, kanssahmisten tukea ja vakuutusta kynnyksen takaisista asioista.
En voi uskoa että sinullakaan on aivan tyyni olo näiden ikuisuusasioiden ja perimmäiset kysymysten kohdalla.
Hyvä ex x!
Kiitos kommentistasi.
Ei sinun mikään pakko ole uskoa sanaani, hyvä Ms/Mr ex x -Epäilijä! On sanottava, että esiintymisesi on jossain määrin loukkaavaa, sinä sieltä ikään kuin kuvittelet voivasi utsia minulta oman vakaumukseni ja rauhani aitoutta. Oletko kuullut koskaan puhuttavan toisen ihmisen vakaumuksen kunnioittamisesta sellaisenaan.
Tuo harrastamasi toisen vakaumusken väheksyntä ei yleensä kuulu hyviin tapoihin, mutta panen sen ymmärtämättömyytesi (tai ehkä nuoruutesi?) tiliin ja annan sen sinulle etulahjana anteeksi.
Kerroin tuossa yllä vain mitä rehellisesti sydämessäni tunnen. Minulla on vanhoillisuuslestadiolaisuudesta lähdettyäni ollut niin suuri ja vakaa rauha, onni ja tasapaino syvimpänä elämän perustana, että arjen ristiriidoista huolimatta tunnen ettei minua uhkaa mikään. Tapahtui ihme: lakkasin pelkäämästä elämää.
Kun ei pelkää elämää, ei tarvitse pelätä kuolemaakaan. Koen, ja olen kokenut, että elämä kantaa, ja se sisältää ajatuksen että Jumala/jumaluus kantaa. Tässä viittaan esim. filosfi Benedictus Spinozan ajatuksiin ja ajattelen Jumalaa hyvin suurena. Tässä yhteydessä emme voi paneutua siihen syvemmin koska tämä on vl-palsta.
Uskon ilman muuta, että jokin tiukan fundamentalistinen oppi SRK:n tapaan ja tiivis uskonyhteisö ovat varmasti suuri voimavara ihmiselle, joka ajattelee omaa kuolemaansa ja pelkää tuonpuoleisuutta. Sellainen pelko on aina kuulunut ihmisyyteen. En yhtään sitä kiellä. Ne jotka sellaisen yhteisön tarvitsevat ja elävät sillä tavoin onnellisena, voivat sen puolestani pitää. Sehän on täysin OK. Jos ajattelet että se sopisi sinulle, miksi et liittyisi vl-yhteisöön.
Ei irrottautuminen ollut helppoa. Minulla on muistojeni lisäksi evidenssiä :-) eli päiväkirjamuistiinpanoja niistäkin ajoista. Niistä käyvät ilmi monet kivut, jotka kävin läpi jotta uskaltauduin Jumalan varassa irrottautua vanhoillislestadiolaisuudesta. Sain siihen niin ihmeellisen voiman, että siitä kokemuksesta tuli eräs elämäni suurimmista lahjoista.
Totta kai monet läheiset ovat tukeneet kuormani kantajina, ystävistä erityisesti ne jotka tuntevat taustani ja joilla on samantapaisia kokemuksia. Myös muutamat läheiset vanhoillislestadiolaiset ystävät ovat hiljaisesti tukeneet tässä prosessissa, sillä ne heistä, joilla on sydän paikallaan, saattavat ymmärtää senkin, että tärkeintä on jokaiselle lopulta löytää se oma elämäntapansa ja elää oman nahkansa sisällä aidosti.
> omassa elämässäni ei ole sellaista "varmuutta" kuin uskovaisella lähes aina on.
Kuka meistä inhimillisistä ihmisistä voi julistaa varmuutta? Mihin liittaat? Varmaan uskovaisella on , varmuus joka ainakin vl-yhtiesössö perustuu toisten ihmisten antamaan tukeen,ja sehän on hyvä.
Itse en ollenkaan usko sellaiseen yleispätevään varmuuteen, en siksi osaa sitä arvostaakaan. Paremminkin ajattelen että elämään sisältyy paljon tuntemattomia asioita ja voin ymmärtää vain joitakin kohtia. Mutta haluan olla itse sen takana mihin uskon, aidosti. Varmuus vl-mielessä ei yhtään houkuttele koskea se ei olisi itselleni aitoa.
Yksi suosikkiaforismejani on ranskalaisen kirjailijan André Giden toteamus: Kuunnelkaa totuuden etsijöitä, mutta varokaa niitä, jotka ovat sen löytäneet.
Itse arvostan nöyryyttä ja avoimuutta sekä keskeneräisyyden ja rajallisuuden hyväksyntää elämän suurten kysymysten edessä. Se on mielestäni rehellistä.
Kuolemasta ja tuonpuoleisesta en kaipaa muuta varmuutta kuin minkä olen sydämeeni ja sieluuni saanut mietiskelemällä, lukemalla ja keskustelemalla ystävien kanssa; taide ja tiede ovat siinä tukeneet. Se ei ole erityisen paljon mutta se on todellisesti omaani, minua, ja olen sen takana.
Olen käynyt läpi vanhempieni ja sisarusteni kanssa kahden veljen traagiset kuolemat, ja tiedän käyneeni heidän kanssaan lähellä pohjatonta inhimillistä kipua ja epätoivoa. Elämässäni on ollut niinikään muita vastoinkäymisiä, kukapa helpolla pääsisi elämän läpi. Vanhoillislestadiolaisuus tai mikään muukaan ei ketään meistä kuoleman kivun ja tuskan syvimmällä hetkellä voinut lohduttaa eikä auttaa. Siinä karisivat luulot varmuuksista. Ne ovat suuria asioita. Jälkeenpäin kyllä, uskon että vanhempani ovat saaneet siitä uskosta lohtua. Ainakin sydämestäni toivon niin. Oli tuskaa nähdä miten kovimpana hetkenä he, kuten me kaikki, olivat yhtä eksyksissä ja kauhuissaan kuin mitä piispa Huovinen kuvaa uudessa kirjassaan kärsimyksestä ja kristinuskon Jumalasta. Me kaikki kyselimme: Jumala missä olit. Elämässä on hetkiä jolloin lohdutusta ei ole.
Varsinkin em. rajujen kokemusten jälkeen olen ollut entistä vakuuttuneempi että tämä tie on minun oma tieni. Se mitä kaikkea siihen sisältyy on pitkä juttu eikä kukaan tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tässä auttavat se että ei murehdi asioita ennakkoon - ja se että on rauha ja huolettomuus sydämessä.
Ja kuten Mark Twain sanoi, se on jo toinen juttu.
Ystävällisesti
Paula E.
Kiitoksia laajasta vastauksestasi ja useista kommenteistasi joita on sattunut vastaan tulemaan tässä parin viikon aikana.
Minulle ns. uskottomalle sanoi kerran rakas veljeni että jos et uskonasijoista mitään tiedä niin jätä ne puhtaasti uskovaisille, joten mikäpä minä olen näyttämään suuntia ja viittoja kellekään, niinkuin tuossa ylempänä äsken tein. Siitä esitän anteeksipyyntöni.
Täytyy myöntää että nykyinen elämänfilosofiasi näin kohdatessa hieman kiinnostaa, ja luulen että monillakin on oikeus kysyä sitä, sillä näillä palstoilla tapaa ihmisiä jotka kysyvät ja kertovat asioitaan rehellisemmin kuin missään rippituolissa pystyisivät sitä tekemään, kirjoittavat elämästään ja ongelmistaan usein jopa sydänverellään. Eli jos vastauksia annetaan, niin oikeutetusti on lupa kysyä että miksi sinua kannattaa kuunnella, tai mikä sinä olet toista neuvomaan ja ohjaamaan.
Kasvoja peittävä naamari ei kiinnosta kuin ehkä lapsia, esim. Herra valaise kasvosi!
Tottakait anonyymisuus on tervettä säilyttää, mutta...
Miten voit sanoa että harrastan toisen vakaumuksen väheksyntää. Sinä taidat sotkea minut johonkin toiseen kirjoittajaan.
Tämä on ensimäinen varsinainen keskustelumme ja nimimerkki on aivan lonkalta vedetty väliaikainen rimpsu, joten anteeksi taas.
Jos ihminen on sydämessään jotakin aitoa näkemystään kannattava, niin totisesti kunnioitan hänen vakaumustaan vaikka se olisi jotakin muuta mitä itse ymmärrän. Se pätee juuri uskonasioissa ja näissäkin keskusteluissa.
Totuus mikä riittää ja kantaa perille on monelle löytäjälle maailman etsityin ja ihanin asia, johon ei voi lisätä muuta, kuin tukea kannustusta.
Se on totuudenetsijän tärkeimpiä sääntöjä.
Tiedän että olet ehkä syystäkin katkera entiselle viiteryhmällesi ja sitähän sinä olet, mutta taas omasta kokemuksestani voin sanoa että itse näin perheessäni aidoista aidointa "kilvoittelua" ja sisäistä rehellisyyttä, joten mikään ulkokultaisuus, teennäisyys, puolinaisuus ja pelkkä pinnallisuus ei itseäni jaksa tänä päivänäkään totuusasioissa tyydytää.
Oma ajautuminen ns. ulkoraiteelle on alkanut jo pienestä lapsesta alkaen, voisi sanoa että ilman omaa syytäni. Eräästä hyvin varhaisesta kokemuksesta huomasin ettei voi olla täysin rehellinen jne, jne. Riipuin mukana mutta eihän ne asiat toimineet niin kuin piti tai kuten muilla toimi, ehkä katkeroiduinkin.
En sisäistänyt koskaan asioita, joten en päässyt sisäraiteelle. Ulkoistakin halveksuntaa ja nimittelyjä sai usein kohdata.
Epämääräisyydestä huolimatta kuitenkin opin paljon, hyvin paljon, joten tiedän mitä tarkoitetaan tunneasioilla mm. kunnioituksella, hartaudella ja myötatunnolla.
Surenkin ihmisiä joilla tällaisia aisteja ei juurikaan löydy ja heitä suruttomia mummonpotkijoita liikkuu näilläkin palstoilla paljon.
En ole mikään itsekseen itkeskelevä ressukka vaikka omat totuusasiat ovat jatkuvasti hakusessa. Tottakait suuret elämän kiertokulun kynnysvaiheet ja kasvukontrastista johtuvat perimmäiset väitteet askarruttavat ainakin minua.
Olen kohdannut ns. uusia, suuria, toivoa ja kysymysmerkkejä, sekä vastauksia että ymmärtämystäkin antavia asioita. Vastaavasti myös epäilyjä ja epävarmuuttakin ruokkivia piirteitä, mutta ne ei kuulu tähän.
Elämä on lahjoista suurin, jota enkelitkin kadehtivat.