Musta tuntuu joskus, etten kestä tätä kipua olla erossa lapsestani.Sijoitus on kestänyt 1.5 vuotta ja vielä kestää ainakin vuoden, että lapseni pääsee kotiin. Onneksi tapaamiset on suht tiheään ja puhelin on keksitty, mutta välillä on vaikea jaksaa hoitaa itseään ja luottaa tulevaan kun ikävä on alituinen seuralainen ja tuska joskus niin suuri. Lapsellani menee tosi hyvin sijaisperheessä ja välit ovat hyvät meidän vanhempienkin kesken, mutta mustasukkaisuus vaivaa välillä pahasti.Lapseni on 3-vuotias uhmaikäinen ja aina ollessaan luonani lapsi puhuu tosi paljon kodistaan sijaisperheessä ja kiukuttelee minulle.Tiedän, että on hyvä asia että lapsi uskaltaa olla äidille vihainen, mutta on se vaikeaa kun pitää peittää omat mustasukkaisuudet ja kateuden tunteet lapsen kehuessa rajattomasti sijaisperhettään ja samalla ilmoittaessa kuinka vihainen on minulle.Tottakai on hyvä että lapsi on kiinnittynyt hyvin perheeseen ja hänellä on siellä hyvä olla, mutta kai mä olisin epänormaali jos en olisi yhtään mustasukkainen?
Antaisin mitä tahansa että olisin jo terve ja lapseni kotona, mutta pakko vain jostain aina löytää voimia. Olen huomannut, että kaikista raskainta sijoituksessa on eroamiset parin viikon välein. Ensin odotan kaksi viikkoa lasta luokseni ja sitten kun lapsi tulee, kummatkin on onnensa kukkuloilla.Viimeistään toisena päivänä lapseni alkaa kiukutella ja ikävöi sijaisperhettä.Lapsi kyllä rauhoittuu kun saa puhua olostaan, mutta varsinkin tapaamisen toisena iltana pitää saada paljon hellyyttä ja syliä.Lapseni sijaisperheeseen paluuta käsitellään sunnuntaina paljon ja lapsen lähtiessä pitää olla urhea ettei lapsi hätäänny.Mä en tiedä hirveämpää kuin katsella lapsen itkua kun täytyy erota ja kun palaan yksin kotiin kaikki muistuttaa lapsesta ja on kamalan tyhjää.Joskus tuska on niin kova että tuntuu siltä kuin musertuis sen alle ja joskus pakenen pahaa oloa lukemiseen ja kiellän itseäni edes ajattelemasta lasta.Nykyisin kyllä yritän käsitellä eroamista ja siihen liittyviä tunteita koska huomasin jokin aika sitten kuinka vahingollista on jos ei pysty niitä käsittelemään.Romahdin yhden tapaamisen jälkeen aika pahasti ja seuraavan kerran tavatessamme pelkäsin jo lapsen tullessa niin paljon eroamista etten pystynyt tuntemaan oikein mitään ja kaikki takkusi.
Mä halusin purkaa mieltäni tänne, kun monesti luen näitä kirjoituksia eikä oikein ole muutakaan palstaa missä joku voisi ymmärtää miltä tämä kaikki tuntuu äidistäkin.Vaikka nyt puhunkin enimmäkseen vain omista tunteistani tapaamisten suhteen, ei se tarkoita sitä ettenkö ajattelisi lapsenkin kannalta asioita.Ja vaikken olekaan osannut olla äiti ja vieläkin se on vähän hakusessa välillä, niin silti rakastan lastani ja haluaisin tuntea olevani arvokas tässäkin tilanteessa.
Antaisin mitä tahansa että olisin jo terve ja lapseni kotona, mutta pakko vain jostain aina löytää voimia. Olen huomannut, että kaikista raskainta sijoituksessa on eroamiset parin viikon välein. Ensin odotan kaksi viikkoa lasta luokseni ja sitten kun lapsi tulee, kummatkin on onnensa kukkuloilla.Viimeistään toisena päivänä lapseni alkaa kiukutella ja ikävöi sijaisperhettä.Lapsi kyllä rauhoittuu kun saa puhua olostaan, mutta varsinkin tapaamisen toisena iltana pitää saada paljon hellyyttä ja syliä.Lapseni sijaisperheeseen paluuta käsitellään sunnuntaina paljon ja lapsen lähtiessä pitää olla urhea ettei lapsi hätäänny.Mä en tiedä hirveämpää kuin katsella lapsen itkua kun täytyy erota ja kun palaan yksin kotiin kaikki muistuttaa lapsesta ja on kamalan tyhjää.Joskus tuska on niin kova että tuntuu siltä kuin musertuis sen alle ja joskus pakenen pahaa oloa lukemiseen ja kiellän itseäni edes ajattelemasta lasta.Nykyisin kyllä yritän käsitellä eroamista ja siihen liittyviä tunteita koska huomasin jokin aika sitten kuinka vahingollista on jos ei pysty niitä käsittelemään.Romahdin yhden tapaamisen jälkeen aika pahasti ja seuraavan kerran tavatessamme pelkäsin jo lapsen tullessa niin paljon eroamista etten pystynyt tuntemaan oikein mitään ja kaikki takkusi.
Mä halusin purkaa mieltäni tänne, kun monesti luen näitä kirjoituksia eikä oikein ole muutakaan palstaa missä joku voisi ymmärtää miltä tämä kaikki tuntuu äidistäkin.Vaikka nyt puhunkin enimmäkseen vain omista tunteistani tapaamisten suhteen, ei se tarkoita sitä ettenkö ajattelisi lapsenkin kannalta asioita.Ja vaikken olekaan osannut olla äiti ja vieläkin se on vähän hakusessa välillä, niin silti rakastan lastani ja haluaisin tuntea olevani arvokas tässäkin tilanteessa.
Vastaukset 20
Vanhimmat
ja ole siitä ylpeä. Ymmärrämme hyvin äitejä sekä isiä jotka joutuvat siihen tilanteeseen kun lapsi sijoitetaan pois kotoa.
Meidän tehtävämme on olla apuna tilanteessa jossa vanhemmat toivonmukaan tervehtyvät ja saavat lapsensa takaisin kotiinsa. Mutta kuten ymmärrät niin lapsella on kaikki oikeudet olla rakastettu ja oikeus kiintyä myös muihin ihmisiin.
Vaikka lapsi olisi sinulla kotona niin ei sinulla ole mitää oikeutta silloinkaa estää lastasi kiintymään johonkin muuhu ihmiseen jota lapsi tuntee rakastavansa.
Elämä on tällaista tasapainottelemista meillä itse kullakin. Hoida itseäsi ja pidä tavoitteena se että voitte asua sitten joskus yhdessä.
Lapsi sopeutuu tilanteisiin aika hyvin mutta aikuinen on sitten jo vaikeampi koska tuo omistamisen halu ja mustasukkaisuuskin ovat tekijöitä joita pitää kyetä hallitsemaan.
Siinä itsetuntokin katoaa ja sekin on ymmärrettävää ei siis mitenkään epätavallista.
Tämä on sinulla yksi uusi jakso elämässäsi ja seuraava jakso odottaa siellä jossakin. Ajattele että näin se on meillä kaikilla vaikka eri sisältöiset elämän jaksot.
Kun kotiin tulee uusi sijoitettu lapsi niin ei ole mitenkään helppoa ei siitä selviydy vain olan kohautuksella. Siinä elämän muutos on aika mullistav joka sitten alkaa kulkemaan omaa raivattua uraa pitkin.
Toivon sinulle oikein iloista mieltä ja nauti lapsesi kanssa yhdessä olosta älä pelkää vaan ota asiat avoimesti sekä keskustele niistä sijaisvanhempien kanssa he varmaan ymmärtävät sinua enempi kuin osaat arvatakkaan.
Älä sulje tunteitasi sillä tunteiden esiinottaminen on sitten myöhemmin hyvinkin vaikeaa. Elämäss on katkeruutta, surua, naurua ja surun että ilon kyyneleitä.
on tärkeää lapselle, ja sinä olet sen onneksi huomannut erostanne huolimatta.
Vaikka et ole nyt kunnossa,kuten itse sanoit,osaat ja pystyt tuntemaan arvokkaita tunteita lastasi kohtaan ja se on välittäminen.
Tottakai tunnet myös mustasukkaisuutta sijaisperhettä kohtaan,ovathan he tällä hetkellä lapsellesi hyvin tärkeitä.
Hoida itseäsi ja huomaat kuinka osaat nauttia lapsestasikin.
Itselläni on sellainen tausta, jossa äiti oli psyykkisesti sairas eikä pystynyt huolehtimaan minusta.Tilanne kuitenkin parani, ja uskotko kuinka pelastava vaikutus sillä oli minulle.
Nyt,ollessani jo aikuinen,välini äitiini ovat avoimet ja lämpimät, joskin kovan tien käyneet.
Toivotan sinulle hyvää kevättä ja ennenkaikkea
hyvää elämää.
mutta muista, että lapsesi on myös uhmaiässä.
ja toden näköisesti sijaiskotiinsa palattuaan kehuu siellä sinua ja moittii sijaiskodin oloja.
testatakseen rajoja ja tapoja.
ihanaa että sinulla ja sijaisperheellä on asialliset jopa lämpimät välit. oletko sen turvin uskaltanut kysymään mitä lapsi kotilomilta tultuaa puhuu ja kuinka käyttäytyy?
se että hän luonasi riitelee ja kehuskelee kertoo mielestäni luottavaisesta äiti/lapsisuhteesta. ei ristiriitainen lapsi uskalla näyttää tunteitaan vaan kätkee ne.
ota riitakin rakkautena. sitä lapsesi sillä tarkoittaa.
Lämmin kiitos vastauksistanne!Puhuin sijaisperheen äidin kanssa yksi kerta juuri tuosta lapsen kehumisesta ja yllätyin kun sijaisäiti sanoi juuri samaa´kuin sinä, että lapsi puhuu yhtenään minusta siellä ja kiukuttelee heille.Varsinkin tapaamisien jälkeen lapsi saattaa näyttää kieltään ja kiukutella heille ja kertoo mitä kaikkea teki äidin kanssa. Ihan turhaan olin tuskaillut yksinäni pitkän aikaa asian kanssa. Olen itse psyykkisesti sairas ja mun on vaikea pitää mielessä kokonaisvaltaista kuvaa lapsesta ja ajattelin että lapsellani on sama ongelma/sairaus, mutta puhumalla selvisi paljon asioita ja se että äiti elää lapsen mielessä voimakkaasti ja turvallisesti.
Olen ollut tosi onnellinen siitä, että meillä on hyvät välit sijaisperheen kanssa ja voimme puhua lapsen kehityksestä ja kaikista asioista.Se helpottaa huomattavasti omaa olemista lapsen kanssa kun tietää mitä lapsi on tehnyt sijaisperheessä, mitä oppinut ja keitä lapsen elämään kuuluu. Onneksi lapseni sijoitettiin jo niin pienenä, ettei ainakaan vielä ole tullut esiin psyykkisiä ongelmia, joten uhmaaminenkin pysyy normaalin rajoissa.
hei maj-lii
saanko heti alkuun kysyä mikä sinulla on? siis syy sijoittamiseen? haluatko tarkemmin määritellä miten olet psyykkisesti sairas, siis diagnoosia tarkoitan?
itse olen yksinhuoltaja äiti ja aika ajoin hyvin väsynyt lapsen hoitoon. mielialat vaihtelevat usein. psykiatrilla käyn ja kun lapsi oli vielä kotona, kodinhoitaja kävi kerran viikossa. mutta sekään ei riittänyt. olen yksinäinen, kavereita ei paljon ole. masennustakin on. olen lapseni hoitanut aina hyvin, koskaan en ole esim. masennuksen tai väsymyksen takia jättänyt vaippaa vaihtamatta tai lastani ruokkimatta tms. en vain jotenkin kestä arkea yksin kotona lapseni kanssa. olen kai jotenkin "levoton" sielu ja kaipaan "äksöniä" enkä kotona möhöttämistä. nyt on lapseni ollut kohta 4 viikkoa kaupungin perhekeskuksessa, siellä käyn päivittäin lastani hoitamassa. raskain mielin lähden sieltä kotiin kun joudun poikani sinne jättämään. ikävä on koko ajan kova. sijaisperhettä etsitään ja sitä en tule kestämään. kun se päivä koittaa että lapseni lähtee perheeseen, romahdan täysin. olen koko ajan sanonut että en lähde yhteistyöhön sijaisperheen kanssa. en kestä sitä että lapseni kiintyy toisiin ihmisiin ja he ovat tärkeitä hänelle. ja että toiset ihmiset saavat hoitaa lastani enemmän kuin minä. he näkevät kuinka lapsi kehittyy, pian tulee hampaita ja poikani alkaa konttaamaan. minä jään tästä kaikesta paitsi. ehkä he soittavat ja kertovat kehityksestä, mutta itse en saa sitä iloa lapseni kanssa jakaa. olen mustasukkainen heille. en kestä sitä että aluksi tilanne pitää rauhoittaa perheeseen ja saan tavata lastani muutaman tunnin ehkä noin 2 viikon välein! miksi en saa hoitaa ja pitää omaa lastani sylissä päivittäin? tietysti myöhemmin tapaamiset lisääntyvät mutta jään paitsi lapseni kehityksestä ja pelkään että lapsi unohtaa minut. miten sinä olet kestänyt tämän kaiken? sanoitkin tuossa aiemmin että ikävä ja tuska on kova. ja se vielä että sijoitus kestäisi monta vuotta! poikani olisi ehkä noin 3-4 vuotias päästessään takaisin kotiin. koko vauvaikä olisi jo mennyt. ymmärrän että kyse on lapsen edusta mutta miksi äidin tuntemuksilla ei ole mitään merkitystä? tällä hetkellä olen edelleen sitä mieltä että en tule tekemään mitään yhteistyötä sijoituksen kanssa, joten menetän lapseni. nyt joku ajattelee etteikö lapsi olisi tärkeä kun haluan hänet menettää mutta en yksinkertaisesti pysty lähtemään sijoitusruljanssiin. elämäni loppuu sinä päivänä kun perhe löytyy. en tiedä pystyykö kukaan ymmärtämään ajatuksiani, ehkä se joka on oman lapsensa "menettänyt" sijaisperheeseen. välillä ikävä ja tuska on niin kova että tuntuu että olisi helpompi surra ja kaivata kuollutta kuin kaivata ja ikävöidä olemassa olevaa jota ei ole mahdollisuus tavata. toivottavasti joku ymmärsi jotain tästä.
Ymmärrän äitinä sun tuntees. Tuntuis karseelta jos mun poikani otettais multa pois. Voin vain kuvitella kuinka vaikeeta sulla on.
Lukiessani sun viestiäs tuli kuitenkin mieleen että veiskö äidin rakkaus niin pitkälle, että pystyis ajattelemaan lapsen parasta, eikä vain omaa tuskaa ja ikävää.. Kaipaat äksöniä ja olet levoton, niinkuin sanoit, mutta kumpi ajaa edelle? Lapsi vai omat menot? Kuulostaa tylyltä, mutta luotan, että olet niin vahva että kestät suoran kysymyksen..
Jos et suostu yhteistyöhön sijaisvanhempien ja sossun kans, niin silloin lapsesi, sinun lapsesi kärsii. Se vaikeuttaa hänen elämäänsä ja jos hänellä ei enää ole sinua, niin hän menettää paljon! Mikä on lapsen etu?! Ei sijaisvanhemmaksi ryhdytä sen takia että halutaan toisten lapsia itselle. Mullakin on sellainen tilanne että on kaksi biologista lasta ja toinen koulussa ja toinen kohta eskarissa. Mulla oli korkeakoulututkinnolla hommattu hyvä duuni, mutta luovuin urasta ja jäin kotiin hoitamaan lapsia ja odottamaan sijoitusta. Elämämme on ollut antoisaa ja mielekästä. Mikä sitten saa meidät luopumaan tästä meidän perheidyllistä siten, että laitamme itsemme alttiiksi vaikeuksille ja koville haasteille? Halu auttaa! Silloin kun itsellä on ollut vaikeempaa jossakin asiassa, on toisten tarjoama apu ollut kullan arvoista. Siksi me haluamme auttaa kun meillä on siihen mahdollisuus. Ei siksi että joku "menettäisi lapsensa sijaisvanhemmille", niinkuin sanoit.
Toivon sulle voimia ja toivottavasti ymmärsit mun pointtini. En ole mikään lahjakkuus itseni ilmaisemisessa näin kirjoittamalla..
Hei Feroza!
Kiitos rehellisestä kirjoituksestasi ja ymmärsin kyllä tunteesi.Muistan hyvin sen tuskan ja epätoivon kun sijoitus alkoi ja halun hylätä lapsi kokonaan.Mutta on hyvä kun tunnistaa ja käsittelee niitä, ne ei vahingoita lasta ajatuksina.Ja kun niitä pystyy käsittelemään, niin se estää niitä siirtymästä tekoihin.
Sä kysyit mun sairautta.Minulla on epävakaa persoonallisuus, jota pidetään vielä useiden lääkäreidenkin mielestä mahdottomana parantaa.Itse ajattelen kyllä toisin ja olen ollut onnekas ja päässyt hoitoon ainoaan paikkaan Suomessa, joka on keskittynyt ainoastaan epävakaan persoonallisuuden hoitoon hyvin tuloksin.Sairaudesta,hoidosta ja hoitopaikasta voi lukea enemmän sivuilta www.jormatahka.com.
Niin, mä ymmärrän kyllä sun haluttomuuden lähteä yhteistyöhön sijaisvanhempien kanssa, mutta oletko ajatellut kuinka vahingollista se olisi sun lapselle? Eikö lapsesi ole kuitenkin syytön tilanteeseenne? En väitä, että olisi mitenkään helppoa olla yhteistyössä sijaisperheen kanssa kun taustalla on kaikki lapsen luopumisesta tulevat tunteet mustasukkaisuudesta ikävään, mutta lapsen ja itsesikin parasta ajatellen ainoa keino jos haluat että lapsesi pääsisi mahd helposti sopeutumaan uuteen perheeseen.Vaikka lapsi olisikin sijaisperheessä, sinä olet silti lapsesi äiti ja tärkein lapsellesi.Älä hylkää silloin, kun lapsi eniten sinua tarvitsisi. Tää voi kuulostaa vähän julmalta, mutta ei minuun ainakaan olisi oikein tehonnut päänsilittely silloin kun oma vanhemmuuteni muuttui.
Olen kirjoittanut aikaisemmin tähän palstalle äidinvaistot/äitiyden suorittaminen, missä kerron enemmän taustoja ja syitä lapseni sijoittamiseen.Sä kysyit kuinka itse olen selvinnyt tästä ja haluan lohduttaa sua että kyllä siitä selviää, mutta kovasti pitää tehdä töitä. Kuten sanoit, on hirveää kun tietää lapsen kehittyvän koko ajan kovaa vauhtia ja toinen saa hoitaa omaa lasta, mutta karu totuus on se, että vaikka sinä tekisit päätöksen olla tapaamatta lastasi, lapsesi kehittyisi silti ja toinen hoitaisi häntä, mutta se kaikki tapahtuisi paljon vaikeamman kautta ja lapsesi joutuisi loppuikänsä miettimään miksi äiti hylkäsi. Kun taas tekee yhteistyötä, välillä hampaat irvessä, niin lapsi ei joudu ristituleen siinä saako hän rakastaa sijaisperhettäkin ja se helpottaa koko lapsen elämää ja kehitystä.
Mä en haluaisi vaikuttaa mitenkään kopealta tai ylimieliseltä, ajatus on kuitenkin hyvä vaikka vähän vaikeaa kirjoittaa.
Kirjoitin siinä aikaisemmassa kirjoituksessa siitä, että soskut kävisi keväällä tarkastuskäynnillä mulla kotona.Tässä kuussa ne kävikin ja kaikki meni ihan hyvin.Kohta on huoltosuunnitelmaneuvottelu ja melko varmasti tarkentuu aika koska lapseni palaa kotiin, luultavasti ensi keväänä/kesänä kun kokopäiväinen hoitoni loppuu. Ei se elämä lopu sijoitukseen, vaan avaa uusia ovia ja mahdollisuuden sinullekin rauhassa hoitaa itsesi kuntoon jotta jonain päivänä voisitte taas olla yhdessä!
Voimia ja rohkeutta !
pyydän sinulta voimaa ja vastuuta lapsesi tulevaisuuden eteen. ota vaikka kopio tuosta omasta tekstistäsi ja anna se ensin sijoitusta hoitavalle sossulle ja sitten tulevalle sijaisäidille.
jos oikein ymmärsin, olet kokoajan hoidossa ja sijoituksen on tarkoitus olla lyhytaikainen, eräpäiväsijoitus, jossa tavoitteena on kaiken aikaa lapsen paluu luoksesi.
koeta kestää jakaminen sen aikaa, pysy lähellä, pidä poissa ollessasikin lapsi mielessäsi: älä hylkää häntä.
minusta tässä jos missä olisi AIDON TIIMITYÖN paikka. sossu tietoisena tunteistasi valitsisi sinulle perheen, jossa vauvaan tietoisesti suhatuduttaisiin kotiutuvana lapsena (rakastaen ja hoivaten, mutta ilman sitä "omistamisen" ajatusta, ei luotaisi mielikuvia pitkästä yhteisestä tulevaisuudesta) . ja silloin sinut otettaisiin ja sinua pidettäisiin tärkeänä osana perhettä. että lapsi sijoitettaisiin nimenomaan lyhytaikaisia sijoituksia tekevään perheeseen. vaikka se sijoitus sitten kestäisikin jonkin aikaa.
ja jos vaikka hammasta purren pystyisit edes kohteliaaseen yhteistyöhön perheen kanssa ja omat hoitosi ja omat olosi sen sallisivat, voisit varmaan saada lapsen kotilomille niiden hetkien ajaksi, jolloin jotain tärkeää (ensi askeleet tms) on odotettavissa.
voimia sinulle. älä hylkää lasta. sillä sinun vallassasi on se millainen tulevaisuus lapsellasi on. onko hänellä hetken kaksi rakastavaa äitiä ja sitten yksi pärjäävä vai jääkö hän yhden rakastavn, mutta sittenkin vieraan huomaan ihmettelemään miksei hän kelvannut sinulle
kiitos kirjoituksestasi. yritän kovasti ajatella lapsen parasta mutta jotenkin tuntuu pahalta että hän kiintyy sijaisvanhempiin. minä olen vain se kakkosäiti joka silloin tällöin saa hoitaa. ja tuossa aiemmin kun maj-lii kirjoitti kuinka hänen lapsensa reagoi kun tulee kotiin ja alkaa ikävöidä sijaisvanhempiaan ja sijaisperheeseen mennessä omaa äitiään, niin sehän on kauheaa! onko se muka hyväksi lapselle mennä edes takaisin perheestä toiseen? ja kun sanoin että olen levoton ja kaipaan äksöniä, niin tarkoitin sillä sitä että en jaksaisi olla aina kotona vaan haluaisin liikkua jossain siis lapsen kanssa tietysti. ei mulla ole niin tärkeitä omia menoja että en haluaisi lapsestani huolehtia. toki käyn joskus esim. ravintolassa, lapsi on silloin hoidossa. tiedän että jos en ala yhteistyöhön sijoitusasian kanssa, silloin ei asiat ainakaan etene. mutta tiedän etten tule kestämään sitä ja tässä asiassa minun on pakko olla itsekäs ja ajatella sitä omaa tuskaa ja ahdistusta jonka sijoitus tulee aiheuttamaan.
lapsellahan ei ole hätää, hänellähän on hyvä hoito ja välittävät vanhemmat ympärillään. ei kai hän kaipaa äitiä jos sitä äitiä ei ole lähellä. pieni lapsihan kiintyy hoitajaansa, tässä vaiheessa ei biologialla ole suurta merkitystä. olen edelleen sitä mieltä etten tee yhteistyötä sijaisperheen kanssa. ensiviikolla olisi sijaisperheen tapaaminen enkä aio mennä sinne. koska en pysty. jokainen ihminen on yksilö ja jos muut äidit ovat selvinneet sijoituksesta ja näistä samoista vaikeista tuntemuksista, niin omalla kohdalla tiedän etten tule siitä selviytymään. tunnen itseni ja tiedän että sijoituspäivänä romahdan täysin. sekö tässä on tarkoitus? saada minut niin huonoon kuntoon etten pysty enää elämään itsenikään kanssa. sijoituspäivänä jokin pieni sisältäni kuolee pois enkä tule ikinä enää olemaan entiseni. voimia sinulle, tulet tekemään arvokasta työtä sijaisvanhempana.
kiitos rohkaisevasta vastauksestasi. meillä on aika paljon samanlaisia tuntemuksia. luin myös tuon tekstisi äitiyden suorittamisesta, siinäkin on jonkin verran samaa kuin minussa. melkein arvasin että diagnoosisi olisi juuri tuo. minulla arveltiin sen myös olevan mutta ei ole mitään psykologin testejä tehty. myös sopeutumishäiriöstä on puhuttu ja epäkypsästä persoonasta. mutta kuljeksin ilman diagnoosia, ei ole kukaan sitä ikinä vaivautunut tekemään. masennus on ainut diagnoosi tällä hetkellä. syön seromex-lääkettä siihen. onko sinulla jokin lääkitys? tuo linkki minkä laitoit oli tosi hyvä! paljon olen tutkinut netistä juuri persoonallisuushäiriötä, masennnusta, eri lääkityksiä ym. olen hirmu lääkekielteinen ihminen ja siksi tarkka mitä suuhuni pistän...
olen edelleen sitä mieltä että yhteistyöhön sijoituksen kanssa en lähde. koska en pysty. sinä olet selvinnyt alkuvaikeuksista ja moni muukin äiti varmasti on, mutta tunnen itseni ja tiedän että romahdan täysin sinä päivänä kun sijoitus tapahtuu. silloin jokin pieni sisältäni kuolee pois enkä ole ikinä enää entiseni. lapsenihan on hyvässä hoidossa sijaisperheessä ja kiintyy sijaisvanhempiin, eihän hän tiedä kaivata minua. aikuisena lapselle voi kertoa miksi jätin hänet. en näe tätä sijoitusta vaihtoehtona vaan se on minulle melkein sama kuin adoptio. toki haluaisin nähdä lastani mutta en kestä sitä eroa ja sen aiheuttamaa tuskaa. ja sitä että minulta riistetään äitiys, minä olen vain se hoitaja joka silloin tällöin näkee lasta. haluaisin ememmän ja tiedän että pystyn ja jaksan enemmän. tämä sijoitushan tehdään vasten minun tahtoani.
hienoa että sinä olet kuntoitumassa ja saat pian lapsesi takaisin kotiin. voimia sinulle!
Pääsi itku kun sanoit, että tulen tekemään sijaisvanhempana tärkeää työtä.. KIITOS!! Tosin nyt olen hiukan hukassa kun on ruvennut mietityttään kommentit mun kirjoitukseeni "Biolapset eivät halua sijaislasta". Olen huolissani omien jaksamisesta kun tiedän että vieraan lapsen perheeseen tulo tulee oleen tosi rankkaa kaikille. Nyt olemme jo miehen kanssa jutelleet että pitäiskö jäädyttää koko homma.. Kun ei voi tietää miten homma lähtee ja miten kemiat menee yksiin biovanhempien, lapsen ja meidän kanssa. Meidän 10-vuotias itkee nyt jo että "ei halua". Täytyy äidinvaistolla arvioida kunkin jäsenen jaksaminen ja sopeutuminen, mutta päätös on vaikee..
Toivon sulle kaikkea hyvää jatkossa ja kirjoituksestasi huomasin että ajattelet lastasi kun sanoit että hän kuitenkin saa hyvää hoitoa ja on pieni niin unohtaa nopeesti kuka on bio ja kuka sijainen. Toivon että sunkin päätös olisi se oikea. Mieltään voi muuttaa, jos tarpeen. Tiedät omat voimasi ja rajasi.
täytynee oikaista heti että en ole missään hoidossa. siis psykiatrilla käyn ja olen siihen hyvin motivoitunut. joo, sijoituksen päämäärä on lapsen kotiutuminen. mutta en kestä sitä aikaa jonka lapsi on poissa luotani, onko hän vuoden vai kaksi vai kolme vuotta sijaisperheessä. olen nyt kuukauden ollut kotona yksin ilman lasta ja mielestänä jo nyt olen levännyt tarpeeksi ja miettinyt elämääni kaikin puolin. tiedän että jo nyt jaksaisin lapsen kanssa ihan eri tavalla. ei tietenkään parantuminen tapahdu kuukaudessa mutta arjesta selviytyisin. minulla on ollut aiemmin lapsen kanssa kotona yksin ollessa liika suorittamista, siis olen kuvitellut olevani joku super-äiti kun nyt tajuan että vähemmälläkin elämässä selviää. toinen iso asia on se että olen tehnyt lopullisen eron lapseni alkoholisti isään. huoledin hirveästi ennen että isä tapaisi poikaansa kun nyt tajuan ettei se ole minun tehtäväni. isyyteen ei voi pakottaa. ja jonkin verran murhetta aiheutti alkoholistin katteettomat lupaukset. tiedättehän, että on aika hankalaa elää arkea yksinhuoltajana pienen lapsen kanssa, yrittää samalla huolehtia alkoholi-isästä ja suunnitella arkeä ja elämää lapsen isän lupauksien mukaan jotka eivät sitten toteudukaan! tai jos toteutuu, niin hänen aikataulullaan tai kun hänelle sopii. tiedättekö elämän siten että koko ajan olet varuillaan että tuleeko isä vai eikö tule ja tehdäänkö tänään sitä mitä sovittiin vai eikö tehdä. minua ja lastani ei enää pompotella tuolla lailla. olen näin lyhyessä ajassa pystynyt tekemään isoja ratkaisuja omassa elämässä ja olen henkisesti paljon vahvempi kuin kuukausi sitten. uskoisin siis pärjääväni lapsen kanssa kotona nyt.
ensi keskiviikkona olisi sijaisvanhempien tapaaminen, en aio mennä. tämä sijoitus tehdään vasten tahtoani joten en lähde yhteistyöhön. lapsenihan ei kärsi, hänellähän on hyvä hoito. ei kai hän minua kaipaa kun ei tiedä mitä kaivata. elän nyt viimeiset päivät poikaani hoitaen ennen sijoitusta. saan kaksi kertaa viikossa hänet kotilomille päiväksi. tunneside vain kasvaa ja tekee sijoituksesta vaikeamman. en kertakaikkiaan pysty siihen.
lue myös muille vastaamani tekstit, niissä jotain samaa kuin tässä mutta jotain muutakin.
ystävä hyvä. kuullostat mielestäni järkevältä ihmiseltä sairaudestasi huolimatta. Etkö voisi ajatella että keskustelisit vielä tilanteesta sossun kanssa. Pyydä että saisit apua esim. tukiperhe joka auttaisi sinua päivittäin. Jos pystyt lapsestasi huolehtimaan niin ei sossulla ole syytä muualle sijoittaa. Jos ei se onnistu niin tapaa sijoitusperhe ja pidä kontakti lapseesi niin usein kun saat. Ehkä myös silloin sijaisperhe alkaa puoltamaan lapsen kotiuttamista. Älä missään tapauksessa anna periksi.
sulkeutunut omaan kuoreesi ja et anna itsellesi minkäänlaista mahdollisuutta rakentaa tulevaisuutta oman lapsesi kanssa. Tiedän ja ymmärrän että sairauden kuvaan kuuluu nuo suhtautumiset jotka sinulla juuri tällähetkellä on.
Elämä on usein yhtä taistelua vaikka sitten vain pienistä asioista, jotka toisille ovat suuri jopa ylitsepääsemättömiä.
Älä ajattele että menetät lapsesi jollekkin toiselle vaan anna itsellesi mahdollisuus rakastaa lastasi juuri niillä voimilla ja ehdoilla jotka sinun hallinnassasi juuri nyt ovat.
Tukea saat jos haluat sitä hyödyntää. Useammat kieltäytyvät kaikesta hoidosta ja sekin on hankalaa koska sairaus estää sen ett hyväksyy oman terveyden tilan olevan avun ja hoidon tarpeessa.
Sinun pitää ajatella myös että kun rakastat lastasi niin teet lapsen parhaaksi tekemällä yhteistyötä huostaaoton yhteydessä. Olet lapsesi äiti ja haluat sitä olla edelleenkin vaikka sinun voimavarasi ja terveytesi ei siihen riitä tunteistasi huolimatta. Kun ja jos sijoitus tapahtuu niin se on aina valtavan suuri "romahdus" koska juuri se vanhemmaksi kelpaamattomuus on tietenkin meille kaikille hyvin suuri asia. Haluamme päteä vaikka tuupertuisimme omaan heihhouteemme.
Hoida itseäsi ja näin osoitat myös lapsellesi että rakastat häntä yli kaiken.
Opettele lapsesi kohtaaminen ja hyväksyminen että tämä ratkaisu on lapsen edun vuoksi se paras.
Et varmaan halua että lapsesi voisi huonosti ja näin saisi omalle elämälleen huonot mahdollisuudet. Lapsesi tarvitsee myös henkistä hyvinvointia.
Kuka sanoo että sijoitus tulee olemaan lopullinen, ja vaikka olisikin niin sinun lapsella on oikeus omaan äitiinsä. Mielestäni lapsella on oikeus tavata bioäitiä/-isää ja tietää totuudet asioista aina lapsen iän ja hehityksen mukaisesti.
Näin on toivonmukaan sinulla itselläsikin ollut.
Arvosta itseäsi ihmisenä ja hae apua oppiaksesi rakastamaan myös itseäsi. Mieti sitä mikä on rakkaus sinulle. Saatat avata uusia ovia elämäsi tunne salaisuuksiin.
Ainakin minä sijaisvanhempana olen joutunut pohtimaan hyvinkin pitkälle näitä tunne kysymyksiä. Enkä ole niitä tehnyt yksikseni vaan sijaislapsemme terapian yhteydessä. Koen että se on antanut voimaa ja vahvuutta itseni ja omien tunteiden ymmärtämiseen sekä tunteiden jakamiseen muiden rakastettavien kanssa. Mielestäni kokemusteni perusteella ongelma ihmisen/lapsen kohtaaminen on aina tunne pohjainen ja vaatii mielestäni vahvuutta kohdata sairas tai muuten rikkinäinen ihminen. Jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja rakastettava jokaisella on myös oikeus oman arvon tuntoon.
Ajattele että sinua arvostetaan ja autetaan tilanteessa jota et kykene hallitsemaan. Sinulta ei ryöstetä rakkautta lapseesi vaan lapsesi huostaanotto on se tämänhetkine ainut ratkaisu joka nähdään kokonaisvaltaisena olevan lapsen edun vuoksi se oikea ja paras jossa otetaan huomioon myös sinun henkinen hyvin vointisi sekä jaksaminen hoitaa itsesi kuntoon.
Rakastettavien ihmisten määrässä ei ole mitään rajaa näin ainakin minä sen koen.
paljon oli asiaa, mitä kirjoitit. en ole kieltäytynyt hoidosta, psykiatrilla käyn ja mielialalääke on. ihan laitoshoitoon en pääse, ei ole tarvetta. tänään juuri juttelin lääkärin kanssa, edes sairaslomaa en saa. lääkärillä ei ole kuulemma valtuuksia kirjoittaa sairaslomaa tässä tapauksessa. en ole sairas. ehkäpä minulla on juuri siksi näitä tuntemuksia, koska olen terve ja kykenevä hoitamaan lasta. en ymmärrä miksi lapsi otetaan minulta pois. siitä aiheutuu huolta ja murhetta. joka päivä käyn lastani hoitamassa ja 2 kertaa viikossa on kotilomapäivä. olen pärjännyt tosi hyvin. nyt ei vain anneta mahdollisuutta näyttää että jaksaisin 2 päivää tai 3...jne. kiintymys vaan koko ajan kasvaa poikaani. muutoin päivisin lenkkeilen koirien kanssa, teen ruokaa, eilen siivosin n. 6 (!) tuntia, pidän sosiaalisia suhteita yllä, talous ok...yms. miten siis pitäisi elää että olisi "normaali?" ehkä olin vain uupunut ja väsynyt (tein eron miehestäkin) ja nyt elämä on taas kohdallaan. vain lapsi puuttuu. en edelleenkään aio suostua sijoitukseen. ihmiset jotka valvovat lapsen etua, eivät näe minun muuttunutta tilannetta. tai eivät halua nähdä. olen ratkaisuni tehnyt ja kun sijoituspäivä koittaa, äidin rakkaus kuolee. tukahdutan sen täysin. en todellakaan aio olla mikään viikonloppu äiti kun edellytykset olisivat enempään. lapsi kaipaa äitiään, tuskin, hänellähän on sijaisäiti. olen kirjoittanut pojalleni "äidin päiväkirja pojalleni" hän saa sen isona lukea ja tehdä johtopäätökset miksi näin kävi. hän päättää haluaako tavata sitten vai ei. minulle tämä sijoitus on kuin adoptio, siinä kannassa pysyn hautaan saakka. toki en koskaan tule unohtamaan poikaani enkä kiellä että minulla on lapsi jossain. tänään olisi ollut perheen tapaaminen, en mennyt. en todella halua edes tietää minkä niminen perhe on, enkä aio nähdä heitä ikinä. pidän huolen etten edes kaupassa heihin törmää. isovanhemmat jotka pitävät lapseeni yhteyttä, olen sopinut heidän kanssa että eivät anna minulle mitään informaatiota lapsestani. en kestäisi sitä. jos olen mielestäsi kotelossa, niin täälläpähän pysyn lopun eläämääni. sijoituksen jälkeen kuori tulee entistä paksummaksi.
Mielestäni tilanteesi on näyttäytynyt sossuille epävarmuutena. Ero ja juopon miehen aiheuttama tilanne on sen aiheuttanut, ohi nyt ja lapsesi olet aiemminkin hoitanut. Kerro sossuille tämä, tilannehan ei ole ollutkaan sinusta johtuva. Mitään sairausdiagnoosia sinulla ei ole, turha altistaa itseään myöskään pidempiaikaiselle lääkeriippuvuudelle, ne ovat päihteitä. Saattavat muuttaa myös käytöstäsi epävarmaksi. Älä anna lastasi sijoitukseen, sijaisvanhemmissa on tasapainottomia siinä kuin muissakin, puhua kyllä osaavat. Sijaisvanhemmat suosittelevat lääkkeitä ja terapioita "lämpimästi", koska niiden käyttö on yksi este, ettet tule saamaan lastasi takaisin.
Tee tiukasti selväksi nyt todellinen tilanteesi sossuille ja ilmoita että lapsen paikka on sinun luonasi. Mikäli saat lapsesi takaisin, älä enää ota sossuun yhteyttä, vaan pärjää ja hoida lapsesi. Lapsi nimittäin kasvaa koko ajan, lähtee eskariin ja kouluun ennenkuin huomaatkaan.
ensinnäkin mieliala lääkkeen käyttö ei ole este hoitaa lasta tai saada sitä kotiin. useat äidit syövät esim. masennukseen lääkettä ja ovat silti mainioita koti äitejä. tietysti imetys täytyy ottaa huomioon. (minä en imetä enää). ja tuo minun lääke ei ole ns. voimakas psyykelääke vaan auttaa serotoniinin eritykseen, serotoniini on taas hormoni joka vaikuttaa mielialaan. olen erittäin lääkekielteinen ihminen ja siksi tarkka mitä suuhuni pistän. ja tiedän tuon lääkkeen kun olen sitä joskus vuosia sitten syönyt, ei aiheuta mitään riippuvuutta ja ennen olen lopettanut sen käytön ihan tuosta noin vaan eikä tullut mitään sivuoireitakaan.
tottakai yritän taistella lastani takaisin. olen mielestäni kertonut sossulle varsin selvästi muuttuneen tilanteeni ja kertonut voimavarani, mutta tiedättehän, he katsovat tätä asiaa viranomaissilmälaseilla. eli eivät näe muuttunutta minääni ja tilannettani. tänään olisi ollut palaverit aamulla ja illalla, en mennyt niihin. pitää huomenna soittaa ja kysyä aikovatko he kuunnella minua ollenkaan. jos eivät, ei minullakaan ole mitään kuultavaa heiltä. päätökset he osaavat näköjään tehdä ilman minun mielipiteitänikin. kuullostaa kylmältä, ehkä en osaa tätä nyt oikein ilmaista. mutta katsotaan kuinka käy.
juuri tulin poikaani käyttämästä elämänsä ensimmäiseltä terveyskeskuskäynniltä. pieneen oli iskenyt röhinä keuhkoon, yskä, nuha ja kuume =( onneksi oli äiti mukana turvana. kaupungin perhekeskuksesta eivät muuten edes soittaneet minulle että poikaa lähdetään viemään päivystykseen! vaikka eilen oli jo kuumetta ja olen sanonut että jos tarvii lääkäriä, lähden mukaan. en jaksa tälläistä. minut jätetään nyt jo ulkopuolelle oman lapseni asioista. aina sanotaan vaan että sinähän sen äiti olet ja tulet aina olemaan. en ymmärrä miksi minulle ei äitinä ilmoitettu että poika viedään saikulle?! tottakai olen huolissaan vaikka ei mistään "vakavammasta" ollut kyse, mutta pieni poikani sairastui ensimmäisen kerran elämässään. ehkä äidin syli on silloin kipeänä paras. AARGH! HALUAN POIKANI KOTIIN!
Sinua olisi kuultu nimenomaan noissa palavereissa. Eivät sossut varmaan hyvällä katso, jos ei niihin viitsi mennä. Asenteesi on outo ja itsekäs.
Asenne on normaali, ilman itsekkyyttä ei nykypäivänä pärjää. Ota vuorostasi yhteyttä sossuun ja kerro tilanteesi normalisoitumisesta, heidän kannaltaan katsottuna. Minun mielestäni siinä ei ole mitään poikkeavaa ollutkaan. Elämään nyt vain kuuluu ajoittain negatiivisia asioita, ne on pidettävä kuosissaan ja mieluiten omana tietona. Luepa täältä sijaisvanhempien kirjoituksia miten paljon on heissä häiriintyneitä persoonia.
olen kyllä ollut sossuun yhteydessä ja kertonut muuttuneen tilanteeni. he eivät vain kait näe sitä. siksi on turha palaveriin mennä kun siellä ei puhuta muusta kuin sijoituksesta, ei kuunnella mitä minulla on sanottavaa tai mielipiteitäni. kaikkein huvittavinta tässä on se että sossusta soitettiin äidilleni, ei minulle! äitini oli samalla tavalla kertonut tilanteeni muuttuneen, kai sossu oli kuunnellu ihan h-moilasena. aivan kuin eivät uskoisi minun puhuvan totta vaan pitää varmistellä äidiltäni! olen 30 mutta näköjään asioitani hoidetaan äitini kautta. tänään menin pojan neuvolaan niinkuin oli sovittu. ainut että mulle oli unohdettu ilmottaa ettei neuvolaa ole! sama kuin eilen lapseni vietiin terv.kesk.päivystykseen, minulle ei ilmoitettu. koko ajan toitotetaan ettei sijoitus vie minun äitiyttä minnekään. miten voin luottaa että informaatio kulkee kun se ei kulje nyttenkään?! kohta en oikeasti jaksa enää taistella. siihen kai sossut pyrkivätkin että löisin rukkaset tiskiin.