oon niin yksin..kukaan ei ymmärrä tätä sairautta..vaan ne yrittää vaan aattele positiivisesti ja ilosesti niin kyllä se siitä..ei se tosiankaan noin helposti lähe...mie näytän ulkoopäin iloselta ja pirteeltä mut oikeesti en tosiaankaan oo...oon siskon luona turussa käymässä mut sekin vaan puhuu itestään ka sen poikaystävästään, ihan liikaa...se kuntoilee ihan kauheesti niinku mieki ennen mut nyt tää on vieny voiton...silloin liikuin joka päivä ja olin hyväkuntoinen mut sairastin anoreksiaa mut tekisin mitä vaan jos saisin palaa siihen...inhoon olla itteni...päivät menee itkemseen ja juomiseen ja ajatuksiin et miten saisin tapettuu itteni lopullisesti...se ois unelma et pääsisin vihdoin täältä paskasa elämästä ja sillon kukaan ei voi minnuu häirihtee..lyön vaikka vetoa et miut unohettaisiin heti ku kuolisin..enää en antsaitse enää elää, oon pilannu elämäni lopullisesti...kiitos jos jaksoitte lukee mut enää e jaksa elää tässä paskassa maailmassa...en enää jaksa kirjottaa koska ahistus painaa päälle ja ette usko miten kosvasti tekis mieli taas viillellä ja ottaa kuukauden seroquel annos...mut kaksi kertaa oon yrittäny itsarii ja nekin on vaan epäonnistunu ja jouduin vaan sairaalaan...ku täytä kaheksantoista nii käyn ottamassa aseluvan ja tapan itteni ampumalla aivot pellolle...täytän kaheksantoista nyt pe....anteeksi kaikille ku oon tuottanu vaan harmii:(
ahdistunut paska
....
3464
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Aloita tästä jos päiväsi menee itkeskelyyn ja juomiseen:
-ensin lopetat juopottelun (tavalla tai toisella)
-Juopottelu on saattanut kehosi hivenaineet ja vitamiinit ns. sekaisin (siksi olet epätoivoinen ja masentunut)
-eli saata kehollesi mahdollisuus toipua ja aivojen kemia seuraa perässä ja terapian avulla
saavutat jälleen tasapainon.
-tapahtumat jotka ovat tapahtuneet ovat menneitä:tästä alkaa uusi ajanjakso.
noin yksinkertaista. Sorry, mut toi oli aika naurettavaa. Ehkä et ole itse koskaan ollut vakavasti masentunut, ahdistunut, itsetuhoinen...? Minä sairastuin masennukseen kymmenen vuotta sitten, 16-vuotiaana, ja elämä on ollut samaa paskaa koko tämän ajan. Sairaalareissut ovat (toivottavasti) takanapäin, mutta vaikka mulla on nykyään jo lapsiakin, olen naimisissa jne., perustunne on aina sama: En haluaisi olla täällä.
No joo...tiedän kuitenkin, että on paljon ihmisiä, jotka ovat selviytyneet paremmin. Sairaalahoito, lääkkeet, terapiat, vertaistukiryhmät, mielenterveysyhdistykset, uskonto ym. ovat nostaneet monia ihmisiä pimeydestä ja toivottomuudesta takaisin elämään. Eli keskustelun avaajalle tiedoksi: Masennuksesta ja itsemurha-ajatuksista ON mahdollista vapautua ja elämän ON mahdollista voittaa, mutta helppoa se tuskin on. Mulla ei todella ole menestystarinaa kerrottavana, mutta kuitenkaan en usko, että tulen koskaan tappamaan itseäni. Kuolee sitä kuitenkin ja henkkoht uskon, että kuoltuaan ihminen ei löydä itseään ainakaan yhtään helpommista olosuhteista, mikäli on kuollut oman käden kautta. Nuorempana tosin ajattelin toisin. Periksi ei kannata antaa, ei varsinkaan noin nuorena. Etsi apua kaikilta mahdollisilta tahoilta, missä tahansa muodossa mikä ei ole tuhoavaa. On kuitenkin todennäköisempää onnistua kuin epäonnistua. Kai minäkin elän edelleen siksi, että toivoa on niin kauan kuin on elämää. Epätoivokin on toivoa, sanotaan.
Olisin kiinnostunut kuulemaan mitä elämässäsi 'samaa paskaa' sisältää. Kuinka olet selvinnyt ja jaksanut päivästä toiseen?
Itse olen nyt 35 ja ensimmäinen masennuskausi oli n. 10 vuotta sitten. Minulla on mies ja lapsi (toinen tulossa). Sanojasi lainaten 'en haluaisi olla täällä'. Ennen selvisin jättämällä asiat käsittelemättä, mutta sitenpä asiat eivät parane ja niillä kun on tapana kertautua.
Tunnen olevani ylimääräinen ja täysin turha, kaikkialla. Olen käynyt psykologin luona muutamia kertoja, mutta eipä tunnu auttavan(nyt jätin lääkkeetkin pois).
jos viitsisit kertoa elämäsi sisällöstä/sisällöttömyydestä, niin olisin kiinnostunut.
Oletko löytänyt sen 'toivon' epätoivosta?