Kävin yhden nickin kanssa edellisen avaukseni lopussa mielenkiintoista ajatustenvaihtoa anteeksipyytämisestä. Asia jäi jotenkin kaihertamaan mieltäni, joten ajattelin kysäistä muidenkin mielipiteitä asiaan.
Kuinka monella meistä vl:istä on esim perhe-elämästä ollut alun perin varsin naivi kuva. Toki se kuva on monella karissut matkan varrella. Mistä se kuva on tullut? Joulusta jouluun kirjasta? Kun itse ei pysty siihen, mikä on kuvatttu satukirjoissa ja legendoissa, niin kokee huonoa omaatuntoa. Muistelen itse lapsuudestani sitä, miten meillä ei kotona ollut sellaista, millaista olisi pitänyt olla (70 -luvun ilmapiirin mukaan). Että me iltaisin kävisimme pyytämässä isältä ja äidiltä anteksi. Ja että vanhempamme siunaisivat meitä. Ja pyytäisivät anteeksi omia virheitään. Toisaalta joskus tuntui, että vanhempani odottivat, että me nöyränä pyytelisimme heiltä anteeksi. Miten paljon kyse oli vallan käytöstä ja miten vl-tavat sotkeutuivat siihen. Siinäpä vasta kysymys. Luulisin, että vanhempani olivat hieman liian idealisteja monessa suhteessa.
Mielestäni omat lapsemme ovat paljon itsenäisempiä ja itsevarmempia kuin me aikoinaan. Mistä se johtuu? Joka tapauksessa emme odota ja velvoita lapsiamme anteeksipyyntöön. Tilanne johtaa helposti siihen, että mitään ei pyydetä anteeksi. Joskus jopa anteeksipyyntöä ei hyväksytä vaan aika ikäänkuin hoitaa asian. En tiedä, mutta arvioisin, että anteeksipyynnön merkitys vl-liikkeessä vähenee. Samalla vljäsenistä tulee itsevarmempia ja ei niin alistettuja? Asiaa voi jo arvioida sen perusteella, kuinka paljon normaali sunnuntaina on puheen aikana siunauksen pyytäjiä. Oma mielipiteeni on, että ne ovat vähentyneet.
Eli noiden hajanaisten kommenttien perusteella arvioisin, että jatkuva syyllisyyden tunto ja velvollisuus pyytää anteeksi kaikilta mahdollisilta tahoilta voi johtaa huonoon itsetuntoon ja mahdollisuuteen käyttää anteeksipyyntöä ja -antamista vallankäytön apuvälineenä. Mitä mieltä itse olet?
Kuinka monella meistä vl:istä on esim perhe-elämästä ollut alun perin varsin naivi kuva. Toki se kuva on monella karissut matkan varrella. Mistä se kuva on tullut? Joulusta jouluun kirjasta? Kun itse ei pysty siihen, mikä on kuvatttu satukirjoissa ja legendoissa, niin kokee huonoa omaatuntoa. Muistelen itse lapsuudestani sitä, miten meillä ei kotona ollut sellaista, millaista olisi pitänyt olla (70 -luvun ilmapiirin mukaan). Että me iltaisin kävisimme pyytämässä isältä ja äidiltä anteksi. Ja että vanhempamme siunaisivat meitä. Ja pyytäisivät anteeksi omia virheitään. Toisaalta joskus tuntui, että vanhempani odottivat, että me nöyränä pyytelisimme heiltä anteeksi. Miten paljon kyse oli vallan käytöstä ja miten vl-tavat sotkeutuivat siihen. Siinäpä vasta kysymys. Luulisin, että vanhempani olivat hieman liian idealisteja monessa suhteessa.
Mielestäni omat lapsemme ovat paljon itsenäisempiä ja itsevarmempia kuin me aikoinaan. Mistä se johtuu? Joka tapauksessa emme odota ja velvoita lapsiamme anteeksipyyntöön. Tilanne johtaa helposti siihen, että mitään ei pyydetä anteeksi. Joskus jopa anteeksipyyntöä ei hyväksytä vaan aika ikäänkuin hoitaa asian. En tiedä, mutta arvioisin, että anteeksipyynnön merkitys vl-liikkeessä vähenee. Samalla vljäsenistä tulee itsevarmempia ja ei niin alistettuja? Asiaa voi jo arvioida sen perusteella, kuinka paljon normaali sunnuntaina on puheen aikana siunauksen pyytäjiä. Oma mielipiteeni on, että ne ovat vähentyneet.
Eli noiden hajanaisten kommenttien perusteella arvioisin, että jatkuva syyllisyyden tunto ja velvollisuus pyytää anteeksi kaikilta mahdollisilta tahoilta voi johtaa huonoon itsetuntoon ja mahdollisuuteen käyttää anteeksipyyntöä ja -antamista vallankäytön apuvälineenä. Mitä mieltä itse olet?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Tottakai liha pyrkii sekoittamaan kaikki mahdolliset asiat. Senpä tähden me rukoilemme isän meidän rukouksessa: "pyhitetty olkoon sinun nimesi," ettei yksikään sekoittaisi mitään maallisia taktiikoita tai omia etuja Jumalan sanaa, vaan se olisi Pyhä, siis meille sellainen asia, johon aina me kunnioituksella ja "pelolla" suhtautuisimme.
Ei lapsia tule pakottaa pyytämään anteeksi, mutta se on hyvä, jos ilta rukouksessa äiti tai isä saarnaa synnit anteeksi. Sillä silloin kuin minä olin pieni, niin kyllä oisin monesti haluannut pyytää anteeksi, mutten minä rohjennut koskaan sitä tehdä, niin kyllä tulin hyvälle mielelle kun vanhemmat tulivat itse pyytämään omia rikkeitä anteeksi, niin minun oli helppo vastineeksi pyytää omiani, taikka sitten iltarukouksessa sain vaan uskoa synnit anteeksi.
Mutta älkäämme sekoittako mitään Pyhää maalliseen, älköön myös pakottako anteeksi pyytämiseen. Se on hyvä, että lapsia siihen kehoitetaan ja opastetaan, mutta ei siihen tarvitse pakoittaa. Kasvatuksessa riittää se, että "voima" konsteilla neuvoo oikein elämään, siis synnistä on hyvä lasta rangaista, sillä silloin rakastat lasta. Olen minäkin kiitollinen siitä, että minua on tottelemattomuudesta ja törkeistä itserakkauksista rangaistu, sillä nykyään ei sitä enää tarvitse tehdä, vaan ymmärrän että se on väärin ja eikä enää tahtoni ole moista tehdä.
Perheessämme on pienten lasten osalla ollut käytäntö, jossa lapsia siunataan iltarukouksen yhteydessä. Taisi olla joskus joku avaus, jossa ko tapaa kritisoitiin voimakkaasti. Siunaaminen taitaa olla tapa vain vl -piireissä, lienenkö oikeassa? Meillä se on ollut iltarukouksen jatke ilman sen suurempaa saarnaa synnnistä tai syyllisyydestä.
Ko tapa jää luonnollisesti pois lasten kasvaessa. Kuitenkin voisi kuvitella, että ne matkan jalat likaantuvat myös myöhemmin. Joskus keskustelin lasteni kanssa ja he aika rehellisesti kertoivat, että anteeksipyytäminen erittäin harvinaista. Liekö se hyvä asia?
vaan kyllä meillä iltasiunauksessa ainakin sai uskoa synnit anteeksi, vaikka tapa se on ollutkin ja pienemmillä lapsilla vielä onkin. Ei sitä varmaan kannata kenenkään tuomita, en ainakaan itse rohkene väittää, että äitini tällöin väärin tekee, sillä monelta murheelta olet sen siunauksen avulla selvinnyt...
Eikö tavallaan seuroissakin ole tapana, että puhuja saarnaa synnit anteeksi, eikä minulla ole suinkaan mitään vastaan tätäkään tapaa, vaan pikemminkin iloiseksi tuun, kun hän vielä toisen tai kolmannen kerran vielä saarna, että uskokaa vielä loputkin synnit anteeksi, kun en ehkä ole aikasemmin jaksanut uskoa anteeksi, taikka sitten olen torkahtanyt penkkiin, niin kuin minulla usein käy. Ei sitä evankeliumia koskaan voi käyttää liikaa, täytyy vaan muistaa, ettei käytä sitä väärin, vaan pitää sitä pyhänä. Sitä minä koitan aina varoa, ettei yritä tämän avulla mitään maallista etua hakea, senpä tähden onkin varmaan vaan hyväksi, että evankeliumista niin vaikea ja häpeällinen asia on tehty....sielunvihollien lankee omiin kuoppiinsa.
sanoit:"Joskus keskustelin lasteni kanssa ja he aika rehellisesti kertoivat, että anteeksipyytäminen erittäin harvinaista. Liekö se hyvä asia?"
Se on kuule aika raskasta lapsille, jos ei rohkene pyytä syntejä anteeksi. Minä nimittäin olen itse lapsi ja varmaan oisin monesti mennyt pyytään syntejäni anteeksi vanhemmilta, vaan en ole enää rohjennut, koska sellainen tapa on kadonnut....ei sitä kuule uskalla tai ei ole voimaa mennä illalla sinne heidän huoneeseen pyytää anteeksi.
No kun en muutakaan voi, niin sitten pyydän aina veljeltä anteeksi, se kun on niin paljon helpompaa. Ja myöskään ei ole koskaan harmittanut, kun veli tulee pyytämään niitä päivän saatossa tulleita syntejä anteeksi minulta, niin että minä ne voin hänelle iloisin mielin saarnata(siis Jumala itse asiassa) ja sitten voin helposti pyytä itsellekkin evankeliumia.
Kyllä kehottaisin sinua, jos nyt itse olet isä tai äiti, käyttämään rohkeasti sitä evankeliumia, että lapsesikin siihen tottuisivat ja siitä matkaansa saisivat voimia. Sillä jos ei saa syntejä anteeksi, niin tulee helposti sellanen mieli, että nyt kun olen jo niin paljon syntiä tehnyt, niin ei minun enää hyödytä kilvoitellakkaan, ku voiko tätä huonommaksi omatunto mennäkkään. Silloin ei ole enää mitään motivaatiota uskoa ja kilvoitella, ku saa silti kärsiä niistä aiemmista synneistä, vaikka ei uudestaan lankeaisi...kaiken tämän voin sanoa kokemuksella, vaikka nuori vielä olenkin.
Niin, että ei se varmaan kauheen hyvä asia ole, ettei evankeliumia käytetä. Jos et muuta tee, niin kehottaisin sinua ainakin pyytämään omat syntisi anteeksi, silloin kuin jotain väärää olet lapsillesi tehnyt, sillä näin rohkaiset lapsiasi pyytämään vastineeksi omia syntejään anteeksi.
Muistan, että juuri tuo sama aihe - iltaisin tapahtuva anteeksi pyytäminen - nousi aikoinaan lapsuudenkodissani esille oman mummoni taholta. Hän piti epäsopivana sitä, että vanhempani eivät olleet opettaneet meitä lapsia tavallaan "rutiininomaiseen" anteeksipyyntökäytäntöön. Muistan kerrankin, kun mummo puhui meille lapsille sitä, kuinka jossakin toisessa uskovaisessa perheessä lapset käyvät säännöllisesti iltaisin äidin ja isän luona pyytämässä syntejä anteeksi. Muistan, miten itselleni tuli syyllinen olo tuosta tilanteesta ...ikään kuin emme olisikaan olleet oikealla tavalla uskomassa, kun emme käyttäytyneet kuten tuon määrätyn perheen lapset. Hehän olivat tavallaan esimerkillisiä uskovaisia, kuin suoraan Joulusta jouluun -kirjasta.
Omia lapsiani olen halunnut ohjata asioiden korjaamiseen anteeksipyytämisellä ja anteeksi antamisella Jeesuksen nimessä ja veressä, kun on sen aika. Kun lapset olivat pieniä, päätimme päivän Levolle lasken Luojani -lauluun tai On ilta taas ja päivän pää -iltalauluun. Jos itsellä oli tuolla hetkellä tunnon päällä vaikka päivällä sattunutta herppaamista, koetin jaksaa pyytää lapsilta sitä anteeksi, ettei pienten tarvinnut mennä pahalla mielellä nukkumaan.
On mielenkiintoista, että että otit puheeksi tuon Havaksen Joulusta jouluun -kirjan. Meilläkin se oli lapsuudenkodissani ja myös omassa kirjahyllyssäni se on. Aikoinaan luin sen kirjojen ahmimisiässä ja lukeminen sattui - jos oikein muistan - juuri siihen aikaan, kun aloin miettiä uskonasioita omalta kantiltani. Kertomukset olivat liikuttavia ja tavallaan "pyhiä".
Itse kuitenkin vierastan kirjaa juuri sen takia, että minusta se antaa liian idealistisen ja "pyhän" kuvan uskovaisen elämästä. Havas kirjoitti kirjan kertomukset kuitenkin sellaiseen maailmanaikaan, että se heijastuu myös kertomuksissa: sota, agraariyhteiskunta ja sen arvot näkyvät kaikessa. Ko. teos on oman aikansa tuote. Väistämättä se tuo vierauden tunnetta.
Itse en ole koskaan kokenut, että anteeksipyytäminen ja antaminen perheessä olisivat mitään vallankäytön välineitä. Sen sijaan ne ovat sanamukaisesti auttaneet elämässä eteenpäin, antaneet voimaa uskossa pysymiseen. Se, mitä olen omille lapsilleni halunnut välittää uskomisesta, on vapaaehtoisuus ja vastuu omasta kilvoituksesta ja uskon säilyttämisestä. Usko ei säily, vaikka kuinka pidettäisiin yllä rutiineita tai käytänteitä. Se on omakohtaista kilvoitusta ja _halua_ säilyä Jumalan lapsena...ja siihen kuuluu omantunnontalouden hoitaminen. "Tunkion päältä on raskasta uskoa".
perheiden välillä. Ja minusta olis erittäin tärkeä asia, että oppisi kunnioittamaan sitä naauriakin, ja ottamaan heitäkin huomioon.
Vaikka se mielipide ei olisikaan sama kuin itsellä ja vaikka siellä ei juuri samalla tavalla kirjaimelliseti menetellä. Ja myös niitä vanhoja arvoja...
Ja mielestäni olisi myös hyvä lapsille opettaa:
Sitä, että se toisenkin mielipide voi olla oikea vaikka se eroaakin omasta. Ja että vaikka usko on sama, olemme ihmisinä erilaisia.
Ja vaikka ei olis uskomassakaan,että muutkin ovat ihmisiä ja että heillä on kaikilla sama arvo ihmisinä.ja hyvää käytöstä kuuluu heillekin osoittaa, sekä ihmisinä kunnoittaa...
...
olen muodostanut kantani murrosiässä ja aikuisuuden kynnyksellä. Ko ajanjaksoon kuuluu monella ehdottomuus ja asioiden ymmärtäminen kovin mustavalkoisena. Nuorena luin vaikkapa juuri Joulusta jouluun -kirjaa ja uskoi asioiden olevan juuri niin kuin siinä oli kirjoitettu. En toki uskonut tarinoiden todenperäisyyttä, mutta enemmänkin niiden kuvamaa ilmapiiriä ja henkeä. Tilannetta ei helpottanut yhtään sen hetkinen ilmapiiri vl-yhteisössä. Kaikki, mitä oli kirjoitettu, ymmärrettiin olevan oikein ja oli olemassa vain yksi ja ainoa totuus.
Miten se sitten vaikuttaa kohdallani nykypäivänä? Se tarkoittaa monien asioiden tarkastelua harmittavan mustavalkoisena. Kaikki, mikä ei ole oikein, on korjattava ja pyydettävä anteeksi. Kieltämättä joskus tulee ahdistava olo, kun ei kykene siihen, mihin on kasvanut ja mihin uskoo.
Kiitos sinulle tästä hyvästä kirjoituksesta.
Se auttoi taas ymmärtämään läheistäni paremmin, asiaa jota joskus todella ihmettelin, ja en ymmärtänyt, että miksei ihminen pyydä anteeksi jos hän tietää loukanneensa toista, nyt sen ymmärrän.
Anteeksi pyytämien on mielestäni tärkeä asia ja niin on myöskin oppia antamaan anteeksi, jos toinen sitä sydänmestään pyytää.
Hienoilla asialinjoilla keskustelette, ja on hyvä opettaa myös lapsille anteeksipyynnön merkitys sekä antaminen, sillä on yllättävän suuri merkitys monelle :)
Kirjoitit
<
että miksei ihminen pyydä anteeksi jos hän tietää loukanneensa toista, nyt sen ymmärrä
>
Mieltäni jäi vaivaamaan se, miten viestini perusteella ymmärrät tämän tilanteen paremmin. Nimittäin itsekään en joskus ymmärrä tällaista tilannetta. Sellaisia tilanteita tapahtuu kuitenkin silloin tällöin.
Joka tapauksessa on mukava kuulla, että sait jotain kirjoituksestani. Pääsääntöisesti avauksillani yritän vain saada itselleni vastauksia omakohtaisiin ongelmiin ja kysymyksiin.
jotenkin kun kirjoitustasi luin, niin se oli itselleni jotenkin selvä, ja se vain auttoi ymmärtämään asioita.
Varmasti hyvin vaikea selittää, mutta monelle ihmiselle olisi tärkeää, että toinen esittäisi anteeksipyynnön. Varsinkin jos toinen tunnustaa tehneensä jotenkin väärin.
Anteeksipyynnöllä on suuri merkitys siksi, että "rikottu" voisi antaan anteeksi.
Hän haluaisi antaa anteeksi, mutta hän ei voi jos toinen ei ensin esitä anteeksipyyntöä. Anteeksipyyntöhän lähtee siitä, että toinen haluaisi toisen antavan itselleen anteeksi.
Joskus, vain huomasin, että ihminen haluaisi hyväksynnän toiselta, ja ihmettelin että miksei hän esitä anteeksipyyntöä, silloihan se olisi ollut helppoa.
En oikein osaa tämän paremmin selittää, toivottavasti jotain ymmärrät.
Mutta, itse haluaisin ainakin kuulla anteeksipyynnön siksi, että voisin antaa myös anteeksi.
Kysy vaan jos selitys ihan epäselvä:)
..ilman pyyntöjä. Siis periaatteessa. Jos ei pysty niin silloin se on acimlaisen ongelma eikä rikkomuksen tekijän. Eikö olekin sympaattinen periaate? :)
Vaikka antaakin itse anteeksi jo toiselle sydänmessään, mutta olisi silti myös kiva kuulla se, että toinen haluaa anteeksiannon.
Näin sen ajattelin.