Haluan tälle pätkälle tarinastani rehellisen arvostelun!
On kaunis kesäpäivä. Aurinko porottaa taivaalla, ilman yhtäkään pilven hattaraa seuranaan. Ihmiset suihkuttelevat päälleen vettä ja lapset uivat pikkuisissa altaissaan. Liikenne on ruuhkainen koska kaikki ovat matkalla joko lentoasemalle tai uimarannalle. Lentoasemalle siksi, koska he ovat mitä luultavammin matkalla jonnekkin kylmään paikkaan, joka ei saa olla lähempänä kuin pohjoisnapa.
Mutta Heikkilän herra se vaan retkottaa aurinkotuolissaan limonaatia nauttien. Herra Heikkilä, eli Rami Heikkilä, on yksinäinen pulskahkon puoleinen mies joka asuu osoitteessa Metsäkuja 74. Hän on jokseenkin yksinäinen. Lapsia hänellä ei ole, vaikka onkin jo viisikymmentäkolme, vaimo taas kuoli traagisessa auto-onnettomuudessa noin viisitoista vuotta sitten. Siitä asti hänen elämänsä on ollut melko yksitoikkoista.
Rami on ylipainoinen, lyhyehkö ja joittenkin lapsien mielestä pelottavan näköinen. Johtuuko lyhyehköstä parrasta, kaljusta päälaesta, vaiko korvista killuvista pienistä korvakoruista, sitä ei kukaan muu tiedä kun lapset. Rami pukeutuu yleensä rennosti. Yleensä hänen päällään nähdään näin kesäisin valkoinen t-paita ja punaiset hieman liian pienet urheilusortsit. Aurinkolasitkin saattavat joskus unohtua päähän, vaikkei hän niitä tarvitsisikaan, koska hän köllöttelee monivärisen aurinkovarjonsa suojissa.
Hänen talonsa on melko rähjäinen ja huolehtimaton. Etupihan ruoho on melkein metrin pituista, ja se pursuilee valkoisella maalatun (tai maalista ei ole jälkeäkään, koska maali on halkeillut niin pahasti) aidan raoista jalkakäytävälle. Pieni kaksikerroksinen keltainen talo nököttää yksin muuten melkein tyhjällä tontilla. Yläkerran ikkunasta lähtee ilmeisesti jonkinlainen köysi, joka on joskus ollut kiinni etupihalla olleessa puussa, mutta on irrotettu koska puusta on jäljellä vaan laho kanto. Köysi oli ilmeisesti ollut pyykkinaru, mutta koska se oli kaadettu jostain kumman syystä, niin Rami oli ostanut oikein kunnollisen hohtavan valkoisen pyykkitelineen, jossa nyt riippui jo muutaman viikon vanhat pyykit. Hän haki pyykit kerran kolmessa kuukaudessa, kun kaikki muut vaatteet oli käytetty viiteen kertaan, jos naapureiden puheisiin oli luottaminen…
Tosiaan, Ramista liikkui kylällä kaikenlaisia huhuja. Se saattoi johtua siitä, että hän oli ollut nuorempana jokseenkin kuuluisamman puoleinen jalkapallon pelaaja (pelasi Mutalan palloveikoissa). Hänellä ja hänen joukkueellaan oli kaiken kaikkiaan kolme kultaa, viisi hopeaa ja yksi pronssi palkintokaapissaan. Pallon peluu oli lopahtanut, kun vaimo oli kuollut, ja siitä lähtien niin hyvät kuin vähän huonommatkin huhut ovat vainonneet häntä Metsälän kylän jokaisessa sopissa.
Kaiken kaikkiaan, Rami Heikkilä oli aika tavallinen mies. Aamulla kymmenen aikoihin hän ilmaantui pihalle aurinkotuoliinsa mukanaan tarjotillinen limonaatia ja keksiä ja muuta purtavaa. Päivän aikana hän kävi täyttämässä noin seitsemän kertaa kahdessatoista tunnissa tarjottimensa samanlaisilla herkuilla. Eläke oli riittävä ja elämä muutenkin mallillaan. Mutta mitä sitten tapahtui?
Arvostelkaa. Siis olen kirjottanu paljon enmmän, toi on alkupätkä vaan.
On kaunis kesäpäivä. Aurinko porottaa taivaalla, ilman yhtäkään pilven hattaraa seuranaan. Ihmiset suihkuttelevat päälleen vettä ja lapset uivat pikkuisissa altaissaan. Liikenne on ruuhkainen koska kaikki ovat matkalla joko lentoasemalle tai uimarannalle. Lentoasemalle siksi, koska he ovat mitä luultavammin matkalla jonnekkin kylmään paikkaan, joka ei saa olla lähempänä kuin pohjoisnapa.
Mutta Heikkilän herra se vaan retkottaa aurinkotuolissaan limonaatia nauttien. Herra Heikkilä, eli Rami Heikkilä, on yksinäinen pulskahkon puoleinen mies joka asuu osoitteessa Metsäkuja 74. Hän on jokseenkin yksinäinen. Lapsia hänellä ei ole, vaikka onkin jo viisikymmentäkolme, vaimo taas kuoli traagisessa auto-onnettomuudessa noin viisitoista vuotta sitten. Siitä asti hänen elämänsä on ollut melko yksitoikkoista.
Rami on ylipainoinen, lyhyehkö ja joittenkin lapsien mielestä pelottavan näköinen. Johtuuko lyhyehköstä parrasta, kaljusta päälaesta, vaiko korvista killuvista pienistä korvakoruista, sitä ei kukaan muu tiedä kun lapset. Rami pukeutuu yleensä rennosti. Yleensä hänen päällään nähdään näin kesäisin valkoinen t-paita ja punaiset hieman liian pienet urheilusortsit. Aurinkolasitkin saattavat joskus unohtua päähän, vaikkei hän niitä tarvitsisikaan, koska hän köllöttelee monivärisen aurinkovarjonsa suojissa.
Hänen talonsa on melko rähjäinen ja huolehtimaton. Etupihan ruoho on melkein metrin pituista, ja se pursuilee valkoisella maalatun (tai maalista ei ole jälkeäkään, koska maali on halkeillut niin pahasti) aidan raoista jalkakäytävälle. Pieni kaksikerroksinen keltainen talo nököttää yksin muuten melkein tyhjällä tontilla. Yläkerran ikkunasta lähtee ilmeisesti jonkinlainen köysi, joka on joskus ollut kiinni etupihalla olleessa puussa, mutta on irrotettu koska puusta on jäljellä vaan laho kanto. Köysi oli ilmeisesti ollut pyykkinaru, mutta koska se oli kaadettu jostain kumman syystä, niin Rami oli ostanut oikein kunnollisen hohtavan valkoisen pyykkitelineen, jossa nyt riippui jo muutaman viikon vanhat pyykit. Hän haki pyykit kerran kolmessa kuukaudessa, kun kaikki muut vaatteet oli käytetty viiteen kertaan, jos naapureiden puheisiin oli luottaminen…
Tosiaan, Ramista liikkui kylällä kaikenlaisia huhuja. Se saattoi johtua siitä, että hän oli ollut nuorempana jokseenkin kuuluisamman puoleinen jalkapallon pelaaja (pelasi Mutalan palloveikoissa). Hänellä ja hänen joukkueellaan oli kaiken kaikkiaan kolme kultaa, viisi hopeaa ja yksi pronssi palkintokaapissaan. Pallon peluu oli lopahtanut, kun vaimo oli kuollut, ja siitä lähtien niin hyvät kuin vähän huonommatkin huhut ovat vainonneet häntä Metsälän kylän jokaisessa sopissa.
Kaiken kaikkiaan, Rami Heikkilä oli aika tavallinen mies. Aamulla kymmenen aikoihin hän ilmaantui pihalle aurinkotuoliinsa mukanaan tarjotillinen limonaatia ja keksiä ja muuta purtavaa. Päivän aikana hän kävi täyttämässä noin seitsemän kertaa kahdessatoista tunnissa tarjottimensa samanlaisilla herkuilla. Eläke oli riittävä ja elämä muutenkin mallillaan. Mutta mitä sitten tapahtui?
Arvostelkaa. Siis olen kirjottanu paljon enmmän, toi on alkupätkä vaan.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Jutussa on juonta.
Löysin sanoja jotka oli ehkä tarkoitettu täsmentämään kuvaa, mutta söivät enemmän kuin rakensivat. esim. pulskahkon puoleinen mies. Minusta tuo voisi olla pulska mies.
Muita samantapaisia:
melko yksitoikkoista/ yksitoikkoista
melkein tyhjällä tontilla/ tyhjällä tontilla
Tarina on ihan hyvä, poista turhat tilkesanat, täsmennä ja tarinan hauskuus kirkastuu.
Ja minä kun kuvittelin, että ne olisivat hauskoja yksityiskohtia...
No mutta kiitoksia vaan arvostelusta.
Kai nämä ovat makuasioita, itse pidän nasevasta ja kikkailemattomasta tekstistä.
Lähinnä noissa kohden ajattelin tekstin luettavuutta, tosin nyt miettien voi olla että tapasi kertoa asiat jouhevasti, pitää lukijan sopivan rentona.
Niin tai näin tarina sinällään oli hauska.
Tää oli okei.
Olis mukava lukee loputkin.
En nyt löytänyt mitään pilkun viilausta. Tämä oli hyvä näin. (Tosin lukemani luisui toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.)
Opettele kirjoittamisen nuotit! Silloin teksti ja sisältö saavuttavat lukijasi, todella saavuttavat. Suomeksi: opiskele suomen kielen kielioppia, erota ainakin adjektiivien vertailuasteet.
Kuulostaa mielessäsi pikkuasialta, kuulen sen tänne asti... mutta meille kehittyneille, musikaalisille kielikorville tarinassasi on aivan liikaa kömpelyyksiä, jotta se tempaisisi mukaansa kuin konserttisalissa. Tämä on minun mielipiteeni ja tarkoitukseni on kannustaa sinua kehittämään itseäsi.
Kun kasvat ihmisenä, kasvat myös kirjoittajana, edyllyttäen tietysti, että jatkat kirjoitusharjoituksia.
Väriä ja tuoksua lisää kaipaisin mutta tietenkin maku asia. Jatka kirjoittamista.
*Makuasia* on yhdyssana. Tämä väittämä ei ole makuasia. Oletko koskaan kuullut sitä?
Tuollaiset ehkot, ähköt, kähköt, melkot ja melkeinpät. Kertoisivatko itseluottamuksen puutteesta?
Mun mielestä toi teksti oli ihan mukavaa luettavaa. Jos vaan jaksaa keskittyä kunnolla, niin kyllähän se siitä. Haluaisin kuulla lisää. Jatka kirjoittamista!
Ihan hyvä perustarina. Toisenlainen kuin täällä välillä olleet kertomukset, jotka yrittävät olla niin hienoja, että tuskin kirjoittaja itsekään niitä ymmärtää.
Yksi juttu on mikä vaivasi. Lyö enteriä kappaleiden väliin. Tulee helpommin luettava.
Ja jatka kirjoittelua. Kirjoittajaksi oppii vain kirjoittamalla. Tällä palstalla on turha pahastua, vaikka saisi minkälaista sittiä.
Jokin aika sitten palstan "asintuntijat" mollasivat Mika Waltarin novellista lainatun pätkän tyhjänpäiväiseksi kioskikirjallisuudeksi.
Teksti oli hyvä, olen Sivuverson kanssa vähän samalla linjoilla noiden tilkesanojen kanssa. Vilkaisin profiiliasi ja meinasin pyllylleni pudota. Vasta 12! ja noin sujuvasti kirjoitat.
Taidatpa aikuisena olla jo Finlandia-ehdokkaana, jos vaan jaksat jatkaa puurtamista kirjoittamisen parissa.
kiitoksia paljon. No, olen kyllä tossa syksylä jo kolmetoista...
Mutta joo. Pitää kyllä siis miettii noita tikesanoja.