Viime vuosi oli elämäni raskain, mutten tahdo valittaa, sillä se myös avasi silmäni ja sai minut tuntemaan, että minä pystyn auttamaan.
Ystäväni on kärsinyt vuosia mielenterveysongelmista, hänellä on diagnosoitu syvä psykoosi. Ajoittain hän sai aivan hysteerisiä kohtauksia, joita itsekin pelkäsin, mutta yritin olla tukena. Jouduin vahtimaan söikö hän lääkkeensä, sillä itse hän oli lääkitystä vastaan, mutta hänen hyväkseenhän ne olivat. Kun hän ei niitä ottanut, kaikki sen kyllä huomasivat. Hän puhui usein itsemurhasta, ja siitä kuinka hänen vanhempansa eivät välitä. Hän oli niin kiitollinen siitä että kuuntelin häntä, että se sai minut itkemään. Vaikka todella väsyin katsomaan hänen luhistumisiaan, ei mieleenikään tullut siitä valittaa. Kuinka hyvin minun asiani oikein olivatkaan.
Viime vuonna myös paras ystäväni(kyse nyt siis eri ystävästä) tunnusti viillelleensä vuosia. Ne jäljet olivat kamalia. Hän ei meinannut saada enää mistään kiinni, puhui minulle jo itsemurhasta. Lähetti parikin kertaa jäähyväisviestejä. Itkin ja pelkäsin, mutta yksin. Olin tukena niin paljon kuin pystyin, toin hänet usein kotiini yöksi ihan vain siksi että voisin olla varma ettei hän ainakaan sinä päivänä itseään satuttaisi. Puhuimme ja puhuimme, mutta mikään ei tuntunut hänen päätään kääntävän. Aikaa se vei, mutta viimein hän sanoi minulle. "Olen ymmärtänyt jotain." Nyt hän on ottanut elämälleen uuden suunnan ja hyvältä näyttää. Toki olen koko ajan varpaillani, tulkitsen jokaista sanaa ja tekoa tahtomattakin.
Viime kesänä tutustuin erääseen ihmiseen, ja aloimme käydä yhdessä ulkona. Kun olimme paremmin tutustuneet, selvisi että hänellä oli vakavia itsetunto-ongelmia. Aluksi luulin niiden olevan aivan ajankanssa ohimeneviä, mutta kun sitten aloin seurustella erään toisen miehen kanssa pitkäaikaisen ystävyytemme jälkeen, tämä ihminen näytti todellisen luontonsa. Hän kiristi minua itsemurhauhkauksilla ja käytti kaikkea kertomaani minua vastaan. Olisin tahtonut vielä olla hänen ystävänsä, mutta se ei riittänyt hänelle. Hän aloitti itsesäälissä rypemisen ja ahdisteli minua puhelimitse. Pelkäsin. Ystäväni puuttuivat asiaan ja mies saatiin katoamaan elämästäni. Siltikin pelkäsin, en itseni, vaan hänen puolestaan.
Vähän aikaa sitten myös poikaystäväni kertoi vuosia sitten yrittäneensä itsemurhaa. Mutta oli siitä yli päässyt, ja olemme puhuneet asiasta.
Yritän vain sanoa, että vaikka me olkapäät joskus väsymme, yritetään kestää. Työmme on sen arvoista.
Ystäväni on kärsinyt vuosia mielenterveysongelmista, hänellä on diagnosoitu syvä psykoosi. Ajoittain hän sai aivan hysteerisiä kohtauksia, joita itsekin pelkäsin, mutta yritin olla tukena. Jouduin vahtimaan söikö hän lääkkeensä, sillä itse hän oli lääkitystä vastaan, mutta hänen hyväkseenhän ne olivat. Kun hän ei niitä ottanut, kaikki sen kyllä huomasivat. Hän puhui usein itsemurhasta, ja siitä kuinka hänen vanhempansa eivät välitä. Hän oli niin kiitollinen siitä että kuuntelin häntä, että se sai minut itkemään. Vaikka todella väsyin katsomaan hänen luhistumisiaan, ei mieleenikään tullut siitä valittaa. Kuinka hyvin minun asiani oikein olivatkaan.
Viime vuonna myös paras ystäväni(kyse nyt siis eri ystävästä) tunnusti viillelleensä vuosia. Ne jäljet olivat kamalia. Hän ei meinannut saada enää mistään kiinni, puhui minulle jo itsemurhasta. Lähetti parikin kertaa jäähyväisviestejä. Itkin ja pelkäsin, mutta yksin. Olin tukena niin paljon kuin pystyin, toin hänet usein kotiini yöksi ihan vain siksi että voisin olla varma ettei hän ainakaan sinä päivänä itseään satuttaisi. Puhuimme ja puhuimme, mutta mikään ei tuntunut hänen päätään kääntävän. Aikaa se vei, mutta viimein hän sanoi minulle. "Olen ymmärtänyt jotain." Nyt hän on ottanut elämälleen uuden suunnan ja hyvältä näyttää. Toki olen koko ajan varpaillani, tulkitsen jokaista sanaa ja tekoa tahtomattakin.
Viime kesänä tutustuin erääseen ihmiseen, ja aloimme käydä yhdessä ulkona. Kun olimme paremmin tutustuneet, selvisi että hänellä oli vakavia itsetunto-ongelmia. Aluksi luulin niiden olevan aivan ajankanssa ohimeneviä, mutta kun sitten aloin seurustella erään toisen miehen kanssa pitkäaikaisen ystävyytemme jälkeen, tämä ihminen näytti todellisen luontonsa. Hän kiristi minua itsemurhauhkauksilla ja käytti kaikkea kertomaani minua vastaan. Olisin tahtonut vielä olla hänen ystävänsä, mutta se ei riittänyt hänelle. Hän aloitti itsesäälissä rypemisen ja ahdisteli minua puhelimitse. Pelkäsin. Ystäväni puuttuivat asiaan ja mies saatiin katoamaan elämästäni. Siltikin pelkäsin, en itseni, vaan hänen puolestaan.
Vähän aikaa sitten myös poikaystäväni kertoi vuosia sitten yrittäneensä itsemurhaa. Mutta oli siitä yli päässyt, ja olemme puhuneet asiasta.
Yritän vain sanoa, että vaikka me olkapäät joskus väsymme, yritetään kestää. Työmme on sen arvoista.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Voi miten tuskallisen tuttu tuo tunne onkaan. Omaiseni on yrittänyt pienen ajan sisällä kolme eri kertaa itsemurhaa ja tuntuu että olkapäänä olo alkaa olla aika raskasta. Tokihan hän tarvitsisi kaiken mahdollisen tuen, mutta oma jaksaminenkin alkaa olla vähän niin ja näin. Nukkuminen on minimaalista ja ruokakaan ei enää pahemmin kiinnosta ja se paha mieli pukkaa välillä pintaan. Mut sit pitää aina muistaa nostaa suupielet ylöspäin ja tukea sitä itsemurhan yrittänyttä. Mut kuinka kauan tätä kestää ja jaksaa kun ite ei tunnu saavan tukee mistään eikä saa sanoo väsyvänsä. Kuinka sinä olet jaksanut hoitaa olkapään virkaasi? Millä eväillä menet vaikeimmasta hetkestä ohitse?
Jaksamista sullekin, koitetaan pyristellä eteenpäin.
Niin, juuri tuo tunne, ettei itse saa tukea mistään, se on aina ollut lohduton tunne. Mutta kun vertaa omaa elämäntilannettaan sen ihmisen tilanteeseen jonka tukena seisoo, tuntuu ettei ole edes oikeutta valittaa. Ei ole helppoa jaksaa hymyillä ja valvoa toisen ihmisen murenemista, kiskoa häntä suostaan ja yrittää ymmärtää. Loputonta ei ole kenenkään jaksaminen. Samalla lailla on auttajankin henkinen terveys koetuksella, mutta sitä täytyy vain yrittää sisukkaasti eteenpäin.
Vaikeimmasta olen yli päässyt rakkaiden ystävien avulla, vaikken ole heille voinut tunteistani tai toisen ahdingosta puhuakaan, mutta heidän seurassaan vietetty aurinkoista energiaa sädehtivä yhdessäolo on antanut minulle aina virtaa. On toki ollut pohjalla käyntejä itselläkin, ei oikein tiennyt mihin turhautumistaan purkaa, mutta jotenkin sieltäkin nousin. Kannattaa pitää mielessään oman elämänsä tärkeät arvot ja hyvin olevat asiat, rakkaat ihmiset ympärillä. Niistä on helppo ammentaa voimaa.
Läheisen itsetuhoisuus on niin kipeä asia, ettei sitä ulkopuolinen ymmärrä. usein tulee niitäkin hetkiä, kun ei oikein itsekään jaksaisi ymmärtää, miksi hän tekee tämän itselleen? raskasta se on, mutta yritetään jaksaa. Ehkä juuri me saamme heidät takaisin elämään kinni.
Voimia ja Jaksamista sinullekin!
Olemme nähneet luonto dokumentissa, miten leijona emo jättää pentunsa varmaan kuolemaan,
kun pentu ei pysty enää emoaan seuraamaan.
Omaisriippuvuudesta on mielestäni kyse silloin kun sekä autettava, että auttaja ovat vaarassa
menehtyä.
Jopa lapsi-äiti- tai isäsuhde voi merkitä myös auttajan voimien loppumiseen.
Sitä vartenhan meillä yhteiskunnan tukiverkosto on, että se armahtaa omaishoitajan
menehtymästä taakkansa alle.
Tuttu tilanne. Jos minä miehenä alkaisin hyysäämään ylenmäärin vaimoani, voimani
ei tähän riittäisi.
On ajateltava niin, että edes toinen selviää hoitamaan päivittäiset juoksevat asiat.
Mitä sanoa läheiselle, joka potee syvää masennusta? Miten vastata jos toinen toteaa, että ei jaksa enää yrittää jatkaa elämää? Tunnen itseni niin avuttomaksi ja hyödyttömäksi, ku en osaa sanoa muuta kuin jo ennestään kuultuja fraaseja.