Hei Siru!
Jatkan tähän keskusteluamme, kun vanhat jutut on jäänyt niin pitkälle muiden viestien taakse.
Kertomuksesi isäsi kuolemasta oli tosi upea kokemus! On totta että ympäristömme ei ymmärrä vielä sitä, ettei elämä lopu, vaan jatkuu toisessaa muodossa. On oikein, että päästää irti silloin kun läheisillä on tullut aika jatkaa matkaansa. Monet meistä pitävät kovasti kiinni lähisistä tunnetasolla, niin etteivät sairaat ihmiset pääse lähtemään vaikka aika olisi jo tullut. Ihmiset ei ymmärrä että on itsekästä pitää kiinni. En nyt puhu eutanasiasta, vaan päästämistä irti henkisellä tasolla ja antamalla toiselle mahdollisuus poistua jos aika on tullut. Voi kun ihmiset ymmärtäisivät tämän! Itse toivon että kun oma aikani koittaa, läheiseni ymmärtävät ja rakkaudella päästävät minut jatkamaan matkaani!
Ymmärrän hyvin pointtisi myös parisuhteesta ja surujen jakamisesta. Olen itsekin joskus yrittänyt jakaa surujani ja tuskaani, mutta kun itse käsittelen niitä täysin eri tasolla henkisesti, ei kumppanini ole ymmärtänyt ollenkaan mitä yritän selittää. Ja samalla olen kokenut että puhuminen on turhaa sillä suurimman avun saan keskittymällä vahvaan yhteyteen henkimaailman kanssa, jotka ovat kantaneet minut vaikeuksien ylitse. Voi kuinka monta yötä enkelini on istunut sänkyni reunalla pitäen minua kädestä mieheni edes tietämättä siitä. Toivottavasti me molemmat jonain päivänä löydämme kumppanin, joka on kehittynyt tarpeeksi ymmärtääkseen meitä! =)
Rakkaudella,
Dariel
Jatkan tähän keskusteluamme, kun vanhat jutut on jäänyt niin pitkälle muiden viestien taakse.
Kertomuksesi isäsi kuolemasta oli tosi upea kokemus! On totta että ympäristömme ei ymmärrä vielä sitä, ettei elämä lopu, vaan jatkuu toisessaa muodossa. On oikein, että päästää irti silloin kun läheisillä on tullut aika jatkaa matkaansa. Monet meistä pitävät kovasti kiinni lähisistä tunnetasolla, niin etteivät sairaat ihmiset pääse lähtemään vaikka aika olisi jo tullut. Ihmiset ei ymmärrä että on itsekästä pitää kiinni. En nyt puhu eutanasiasta, vaan päästämistä irti henkisellä tasolla ja antamalla toiselle mahdollisuus poistua jos aika on tullut. Voi kun ihmiset ymmärtäisivät tämän! Itse toivon että kun oma aikani koittaa, läheiseni ymmärtävät ja rakkaudella päästävät minut jatkamaan matkaani!
Ymmärrän hyvin pointtisi myös parisuhteesta ja surujen jakamisesta. Olen itsekin joskus yrittänyt jakaa surujani ja tuskaani, mutta kun itse käsittelen niitä täysin eri tasolla henkisesti, ei kumppanini ole ymmärtänyt ollenkaan mitä yritän selittää. Ja samalla olen kokenut että puhuminen on turhaa sillä suurimman avun saan keskittymällä vahvaan yhteyteen henkimaailman kanssa, jotka ovat kantaneet minut vaikeuksien ylitse. Voi kuinka monta yötä enkelini on istunut sänkyni reunalla pitäen minua kädestä mieheni edes tietämättä siitä. Toivottavasti me molemmat jonain päivänä löydämme kumppanin, joka on kehittynyt tarpeeksi ymmärtääkseen meitä! =)
Rakkaudella,
Dariel
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei Dariel,
Syy miksi alkuperäisen ketjun aloitin, oli
juuri ihmettelyni onko tuo yksinäisyys meille kaikille samanlaista. Heikkona hetkenä tunnen, etten ole toisten tasolla. Että joku tärkeä osa on jäänyt minulta puuttumaan. Niin monelle riittää, kun on vain joku.
Ehkä meillä on tietoisuus paremmasta. Ehkä muistamme kaksoisliekkimme ja rakkautemme häneen. Täydellistä ymmärrystä, sopusointua ja kiihkeää himoa. En ymmärrä, miksi ihmiset tyytyvät niin vähään ihmissuhteissaan. Kunhan vain tulee toimeen, se riittää. Vai onko niin, että yliromantisoin suhdetta mielessäni enkä tule koskaan kestävää, oikeaa rakkautta löytämään.
En koe tarvetta tarrautua toiseen, mutta rakastaa haluaisin ja viihtyä toisen kanssa.
Itkeä ja nauraa yhdessä. Uskon, että Hän tulee, kun minä olen kypsä. Keskeneräinen ihminen ei kykene täydelliseen rakkauteen ja kumppanuuteen tai ehkä onkin niin, että hyvä kumppani täydentää
vajavaisuudet :)).
rakkaudella Siru
Hei Siru,
Ei sinulta mikään osa puutu, niinkuin tiedät itsekin =)
Olet vain käynyt enemmän asoita läpi kun monet muut meistä, ja päässyt tilaan jossa näet asiat vain laajemmin ja toisesta näkökulmasta.
Olen itse ihmetellyt aivan samaa, että miten ihmiset vain tyytyvät johonkin melkein sopivaan kumppaniin tai kunhan vierellä vain on joku. En ole koskaan pystynyt siihen itsekään. Olen sitä itsekin miettinyt paljon, ja tullut tulokseen, että tietyssä kehitysvaiheessa sopivia samantasoisia kumppaniehdokkaita vaan ei ole joka nurkassa, kun vaatimustaso on korkealla. Kuinka moni meistä tosiaan riippuu toisissa henkisesti, ja kumpikaan meistä ei koskaan pystyisi sellaiseen suhteeseen. Yksi mies jopa haukkui minut kylmäksi, kun otin etäisyyttä hänen tarratessaan minuun henkisesti kiinni. Ehkä hän ymmärtää jonain päivänä, ehkä ei koskaan.
mitä tulee parisieluihin ja kaksoisliekkeihin, olen ymmärtänyt ettei heidän kanssaan ole välttämättä tarkoituksellista olla miehen ja naisen välisessä perinteisessä parisuhteessa. Parisuhteiden merkitys on kasvattaa meitä ja tarjota mahdollisuus kehittyä sellaisilla tasoilla, jotka yksin on mahdottomia. Tarjota mahdollisuus oppia ja siksi siihen kuuluukin kasvukipuja. Itse en pelkää sitä, kunhan mies vain on riittävän kypsä kasvamaan ja käsittelemään niitä asioita.
En itsekään tiedä millainen mies minulle pidemmän päälle sopisi. Hauskaa asia on että nykyään ihastun ja koen tunteita todella herkästi, mutten lähde niiden tunteiden perään. En tiedä olisko tekemistä sydänchakran aukeamisella, koska voin nauttia ja arvostaa ja olla kiitollinen myös lyhyistäkin suhteista. Monesti nekin antavat äärettömän paljon lyhyessä ajassa. Toivottavasti kuitenkin löytyy joku pidemmän ajan sopiva kumppani, kun niitä lapsiakin jonain päivänä haluaisin... =)
tervisin,
dariel
Hei,
Minulla on jo ikää ja lapset tehty. Nuorena en ollut ranttu miesten suhteen. Löysin ja rakastuin helposti. Ehkä syynä oli se, että haaveilin omasta perheestä ja lapsista.
Pidin itsestään selvänä, että kaksi aikuista vetävät yhtä köyttä kasvattaessaan lapsiaan. Kyllä se aika pitkälle noin toimikin. Pienten lasten kanssa oman itsen miettiminen jää vähiin. Silloin joka hetki on niin täynnä elämää ja lapsi vaatii niin paljon, ettei muuhun jää aikaa.
Aikansa kutakin. Lapset kasvattavat meitä ilman, että edes sitä huomaamme. Ehkä tämä ikä on otollinen henkiselle kehitykselle. Jostakin luinkin, että n. 40-vuoteen kasvatetaan omaa egoa ja sitten se on valmis ja siitä voi luopua ja keskittyä tuntemaan sydämellään.
rakkaudella Siru
Hei Siru,
No kyllähän minä parisuhteesta haaveilen, mutta voin elää ilmankin sitä. Sitä varten en puoliksi sopivaa miestä aio ottaa vaan suhteen on toimittava ja oltava myös kypsällä tasolla. Muussa tapauksessa keskityn omaan kasvuuni ja muiden auttamiseen.
On varmasti totta että lapset kasvattavat huomaamatta. En voi puhua kokemuksesta, mutta onhan se täysin ilmiselvä asia.
Mitä ikäasiaan tulee, olen siitä täysin eri mieltä. Jotkut eivät tunnu olevan kypsiä edes 70-vuotiaina, ja toiset taas ovat jo nuorempana. Periaatteessa kuintenkin on varmaan totta, ensin eletään elämää egon kanssa ja sitten harjoitellaan rakastamaan ja avaamaan sydäntäni. Itse olen harjoitellut tässä jo muutaman vuoden erottamaan egoni todellisesta sielustani. Antaa sen egon olla ja ymmärtää sitä, mutta myös ymmärtää että todellinen minä siellä sisällä on niin paljon enemmän. Se ego kun vaan on välttämätön työkalu tähän oppimiskokemukseen jossa me elämämme täällä maan päällä. Ja sinänsä hieno työkalu onkin, sillä se myös suojaa meitä paljolta sellaiselta mitä emme ole valmiita käsittelemään. Upeasti meidät on "rakennettu" pikku yksityiskohtia myöten.
Energistä ja valoisaa kevättä Sinulle!
Dariel