Kaikki lapset valehtelevat joskus ja yrittävät keinotella ja piilotella jne. Mutta miksi sijoitetuille lapsille on usein valehtelu aivan pakkomielle. Vaikka kuinka yrität selittää, että valehtelu satuttaa vain itseäsi ja annat siitä sanktioita, niin kohta törmäät samaan asiaan uudelleen.
Onko tämä kaikki opittua vai mistä johtuvaa? Mitä olette mieltä?
Miksi sijoitettujen lasten tunteet ovat usein teennäisiä (teko itkua ja naurua jne.)? Onko heiltä kuollut tunteet aikuiseen luottamuksen mennessä vai onko tämäkin opittua? Kuinka tunteet opitaan esimurrosiän kynnyksellä?
Miksi sijoitetut lapset nauravat kun pitäisi itkeä, miksi suuttuvat kuin pitäisi omantunnon kolkuttaa?
Miksi sijoitetut lapset tekevät usein pahaa sen jälkeen, kun ovat kokeneet jotain hyvää? Mistä johtuu etteivät nämä lapset pysty ottamaan hyvää vastaa? Miksi heidän tunne-elämänsä on näin rikki?
-Nämä kysymykset siksi, että haluan lukea teidän tapojanne selvitä näistä asioista arjessa ja mielipiteitänne, mistä mikin asia johtuu?
Nämä kysymykset myös siksi, että haluaisin niidenkin ymmärtävän joille on sattunut sellaisia lapsia, jotka ovat selviytymis kykyisempiä ja ovat nousseet entisestä elämästä ja pystyneet saavuttamaan kohtuullisen tasapainoisen elämän, jota eivät kaikki lapset tule saavuttamaan vaikka kuinka heidän eteensä tehtäisiin.
Tuntuu välillä niin hullulta, että kuinka lapsen voi rikkoa näin täysin. Mitä perheessä pitää tapahtua, että lapsi on tässä pisteessä?
Itsekään en koe olevani todellakaan mitenkään erikoinen äiti vaan aivan tavallinen pulliainen ja silti biologiset lapseni eivät käyttäydy näin. Mikä voi olla niin kamalaa ja traumaattista lapsuudessa, että lapsi menee näin rikki? Pystytäänkö sitä mitenkään korjaamaan, onko siihen keinoja?
Onko tämä kaikki opittua vai mistä johtuvaa? Mitä olette mieltä?
Miksi sijoitettujen lasten tunteet ovat usein teennäisiä (teko itkua ja naurua jne.)? Onko heiltä kuollut tunteet aikuiseen luottamuksen mennessä vai onko tämäkin opittua? Kuinka tunteet opitaan esimurrosiän kynnyksellä?
Miksi sijoitetut lapset nauravat kun pitäisi itkeä, miksi suuttuvat kuin pitäisi omantunnon kolkuttaa?
Miksi sijoitetut lapset tekevät usein pahaa sen jälkeen, kun ovat kokeneet jotain hyvää? Mistä johtuu etteivät nämä lapset pysty ottamaan hyvää vastaa? Miksi heidän tunne-elämänsä on näin rikki?
-Nämä kysymykset siksi, että haluan lukea teidän tapojanne selvitä näistä asioista arjessa ja mielipiteitänne, mistä mikin asia johtuu?
Nämä kysymykset myös siksi, että haluaisin niidenkin ymmärtävän joille on sattunut sellaisia lapsia, jotka ovat selviytymis kykyisempiä ja ovat nousseet entisestä elämästä ja pystyneet saavuttamaan kohtuullisen tasapainoisen elämän, jota eivät kaikki lapset tule saavuttamaan vaikka kuinka heidän eteensä tehtäisiin.
Tuntuu välillä niin hullulta, että kuinka lapsen voi rikkoa näin täysin. Mitä perheessä pitää tapahtua, että lapsi on tässä pisteessä?
Itsekään en koe olevani todellakaan mitenkään erikoinen äiti vaan aivan tavallinen pulliainen ja silti biologiset lapseni eivät käyttäydy näin. Mikä voi olla niin kamalaa ja traumaattista lapsuudessa, että lapsi menee näin rikki? Pystytäänkö sitä mitenkään korjaamaan, onko siihen keinoja?
Vastaukset 21
Vanhimmat
En ehdi nyt kirjoittaa, mutta kuulostaapa niin tutulta. Samaa toistoa päivästä päivään!
kovin tuttua on mietintäsi. Olen useammin kuin usein miettinyt, mikä auttaisi valehteluun.
Olemme yrittäneet kaikki konstit - turhaan.
Olen tullut siihen tulokseen, ettei siihen mikään auta, ovat sielä varhaislapsuudessaan oppinut tälläiseen käytäntöö ja näkeväthän ne koko ajan nytkin äitinsä käytöksessä, ettei mikään ole niin kuin se sanoo.
Olen aina huomauttanut siitä heille, ettei asia ole noin (jos tiedän) ja jos jostain en tiedä mitä sanovat, sanon, että on´ko se noin? (jos epäilen).
Olen myös hyvin usein tuonut esille sen, että kuinka paljon se hankaloittaa arkea, kun ei voi uskoa/luottaa toisen sanomiseen. Siitä ehkä vähän ollut apua.
minä olen tykönäni mieltänyt, että varastelu, kätkeminen, tuhoaminen jne johtuvat rikotusta lapsuudesta. harva huostaanotettu on elänyt ns. normaalin vauvaiän.harva edes normaalin odotusajan.
meilläkin äiti ei edes tiennyt odottavansa ja ja kehui, että onneksi ei kuitenkaan juonut kuin kolme kaljaa päivässä ja sehän ei nyt ole mitään.
ja sama meno jatkui sitten kolme seuraavaa vuotta. vauvaa hoidettiin kun muistettiin, lapsi roikkui jaloissa, mukana meiningissä kuin meiningissä. joku työnsi aina pullaa suuhun tai pulloa, eikä aina kai ollut niin varmaa mitä pullossa oli, kun lapsi oli saatava hiljaiseksi.
luo siinä sitten kiinteää ja läheistä äiti/lapsi suhdetta jos ryyppy ja -kaveri ovat tärkeimmät.
nämä lapset ovat tyhjyyttä täynnä. rakkauden pohjattomia kaivoja, joita et millään täytä.
he ovat teeskentelyn mestareita, oppineet saamaan sääliä ja myötätuntoa vaikka krokotiilin kyynelein: on se kiva tulla hoitoon, kun täällä saa sentään syödä...(lapsi joka oli juuri noussut ruokapöydästä. myös pelon voi peittää naurulla tai hymyllä. eläimet eivät naura, ne näyttävät hampaita kuten pelokas lapsi.
he ovat kolmeen ikävuoteen olleet vanhempiensa huoltajia, lohduttajia, holhoojia.
ja ovat edelleen äärettömän lojaaleja biojaan kohtaan. siinä missä minun murkkuni haastaa minut päivittäin, vetää tilille jokaisesta puolittaisestakin lupauksesta, sijoitettuni kestää bioäidiltään minkä petoksen ja valheen tahansa hiljaisesti kärsien, tuomitsemati.
ja valheen he ovat imeneet syntymäilmassaan (äidinmaidossaan jos ovat sitä saaneet. mikäänhän ei koskaan ole biojen oma vika: sossu on katala, kytät on p:stä, naapurit kieroja lortteja jotka vainoavat. vierailu jäi, kun putosin katolta, myöhästyin junasta, jouduin sairaalaan, sairastuin, tms.
kun miettii miksi on syytä muistaa muutaman terapeutin lauseet: normaali perheessä lapselle opetetaan muutamassa vuodessä ääretön määrä taitoja, jotka sijoitetuilta puuttuvat. tulette ne kyllä huomaamaan. (ja niinhän se oli, katsekontakti, monet käsitteet:ylhäällä alhaalla sivulla, siellä tuolla täällä, kyky piirtää oma kuva, perhe ja koti puuttuivat) ja toinen: mikä on kenellekin normaalia. onko lyövä mies, jokapäiväinen kaljalasti, ajautuminen tilanteesta tilanteeseen, vaikeneminen ongelmien edessä ja toisten syyttely minunkin tapani elää. vai onko minulla aivan toinen elämäntyyli?
onkin tällä hetkellä ainakin meillä se, että en tiedä milloin pienikin lapsi ei ymmärrä asiaa todella vai milloin hän yrittää "vedättää" minua tai jotakuta muuta.
Meillä on mm. neljä vuotias manipuloija perheessä, niin kuvitelkaa neljä vuotias vain. Hän osaa paljon sellaisia asioita mitä ei monet ikäisensä osaa. Hän osaa kiertää aikuista vaikka mille rullalle ja vaikka mitenkä. Hän osaa piirtää hyvin ja leikkaa saksillakin hyvin. Hän laulaa hyvin. Hän huolehtii toisista ja toisten asioista hyvin (vaikkei tarttis ja omat asiat jäävätkin sitten kesken).
Mutta hän ei osaa ikätasoisensa mukaisesti: pukea, syödä, leikkiä, tuntea, itkeä, nauraa, nukkua. Kun hän on syönyt vasta, niin kylään mennessä hänellä on nälkä ja "äiti ei koskaan laita ruokaa".
Kerran minulta kysyttiinkin, että miten uskallan päästää lapsen kerhoon tai kylään, kun hän kertoo niin oivia tarinoita meidän perheestä, että ne voisi aivan uskoa. Ja ne tarinat eivät ole mitään kauniita.
Lapsella sekoittuu entinen ja nykyinen elämä leikeissä ja tarinoissaan. Yleensä vielä niin, että bioäiti on hoitanut ja huolehtinut hänestä ja laittanut ruokaa jne., mutta minä sijaisäiti lyön ja juon ja muuta sellaista.
Toden ja tarun rajasta ei meillä ainakaan ole näillä "lainalapsilla" mitään hajua.
Meille sanotaan sosiaalipuolelta, että nämä lapset tarvitsevat vain normaalia arkea. Riittääkö se?
..tavallinen perhe-elämä ei riitä, sen tajuaa usein vasta kun on liian myöhäistä. Sijaisvanhemmilla pitäisi alusta asti olla vahva tukiverkosto ympärillään, kasvatustiimi, joka koostuisi ammattilaisista, sekä jatkuvaa lastenpsykiatrista konsultaatiota unohtamatta työnohjausta.
kun perheneuvolastakaan ei apua tule? Sosiaalityöntekijäkään ei ota todesta, sillä hänen mielestään kaikki tulee korjaantumaan normaalilla arjella ja mikä ei korjaannu niin ei korjaannu. Lapsilla on paljon monenlaisia vaikeuksia, hahmotuksen, muistin, ymmärtämisen, puheen tuottamisen jne. jne. puolella. Perheneuvolassa on todettu tällaisia ongelmia olevan lapsilla, mutta sitten kun puhutaan avusta ja tuesta, niin kyllä aika ja arki korjaa. Itse emme usko siihen, sillä olemme lapsia sen verran kauan jo hoitaneet ja nähneet, ettei kehitys etene niinkuin pitäisi. Jotain pientä kehittymistä saamme ehkä aikaiseksi ajan kanssa, mutta ei niin paljon kuin mielestämme lapsia paremmin tukemalla ja auttamalla voisi saada.
Ei tässä auta keskustelu avut pelkästään, vaan kyllä lapset tarvitsevat monenlaista tukea ja kyllä se tuen tarve alkaa vielä paremmin näkyä vanhempana, mutta onko se sitten myöhäistä.
Olisimme tosi iloisia jos itsekin saisimme kongreettista tukea, niin että kokeneemmat tai ammatti ihmiset antaisivat vinkkejä, kuinka voisimme arjessa toimia ja auttaa paremmin.
Kuinka moni teistä saa tukea ja apua ja kuinka monen lapsi saa tukea ja apua ja minkälaista?
meidän kaupungin perheneuvolassa meidät ohjattiin tyylikkäästi ulos sanomalla, että " meidän ammattitaito ei riitä tällaiseen"!!!!
Miksi sijoitettu lapsi valehtelee, koska hän on huomannut että minua ei huomata, jos en ole tahnyt mitään eli minä en ollut se joka vein viimeiset leivät , minä en ollut se jolta putosi lasi lattialle, minä olin se joka sai pikkuveljen hiljaiseksi ym. kun on vuosia opittu olemaan välillä se joka tekee niinkuin toivotaan tai ei ole tehnyt mitään, mistä koituu ongelmia, niin vuosia sitä korjataankin ja riippuu siitä miten pitkään ja pahasti ja paljon on lapsi joutunut sitä käyttämään, korjaantuuko koskaan.
Aitoja tunteita muutakin kuin vihaa lapsi voi joutua opettelemaan ehkä vasta silloin kun jo useampi vuosi on eletty pohjattomasti vaille jääneenä. Vuosia ja vuosia joudutaan lapselle kertomaan että meillä on vain hauskaa eikä tässä sinulle naureta tai ei tullut sinun bio äiti mieleenkään kun äsken nauroin. On koettu, että lapsi menee suunniltaan kun on mukava leppoisa ja hauska kotoinen ilta. On oltu kylässä kun kesken mukavan seurustelun saa joku hepulin hehehehhahaha mikä luulet olevasi hehehhahaahaa pidä suus kiinni ymymym.
Siis nämä lapset eivät ole kokeneet että kiva ja hauska kuuluu normaaliin elämään ja ihan tavallisessa elämässä eikä sitä tarvise aina hakea "äksonia" muualta.
Nämä lapset ovat harvoin kokeneet empatiaa läheisiltään. miten heistä olisi voinut kehittyä empaattisia? kuka heille oli empaattinen ja sanoi että ymmärrän, miksi sinulla on hätä kun talo on tännä kaljaveikkoja tai isä on niin sairas että jos yöllä itket kun on nälkä, kun iltapala ja iltaruoka jäi väliin niin ,isä vähän opettaa ettei yöllä saa lapset huutaa.
He itkevät ja nauravat "väärissä" paikoissa kun eivät tiedä milloin on itkun ja milloin naurun paikka silloinko kun se lasi meni rikki ja sieltä on tulossa vihainen isä/äiti joka kysyy kuka sen teki ja antaa tuomionsa, minä nauraisin ja olisin viattoman näköinen .
Entä se pelko? On opittu elämään tietyllä tavalla ja sitten elämä muuttuu täysin. Riippuu siitä miten vanhoja ja miten vääristyneitä on selviytymiskeinot miten pitkään menee ennenkuin voi oppia ottamaan hyvän hyvänä ja uskaltaako siihen sittenkään luottaa.Voihan olla että te kuolette, tai ette haluakkaan pitää meitä, tai joku ei annakkaan meidän olla täällä.Parasta olla KOKO AJAN varpaillaan.
Perheissä tapahtuu paljon kaikenlaista ja vain osan yhteyden lasten nykytilaan me pystymme jollain lailla käsittämään.
Korjauskeinot, mitä vain ikinä keksit, rakkautta, rajoja, terapiaa, lääkäriä.......
Ihan pihalla olet, täysi seko.
Mitkä tulkinnat mielestäsi eivät olisi mahdollisia??? Voisit nyt kommentoida jos sulla on kykyä eikä haukkua sekoks ajattelevaa ihmistä. Vai ootko ite se seko?
kuka sijaisvanhempi kirjoittaa noin tyhmän, asiaa tuntemattoman komentin?
tuohan on suoraan sitä, mitä sijoitetut biokotioloistaan kertovat. joka on ollut heidän todellisuuttan.
mikä siinä on sekoa?
"Vuosia ja vuosia joudutaan lapselle kertomaan että meillä on vain hauskaa eikä tässä sinulle naureta tai ei tullut sinun bio äiti mieleenkään kun äsken nauroin. On koettu, että lapsi menee suunniltaan kun on mukava leppoisa ja hauska kotoinen ilta."
->Meille on käynyt näin usein ja kerrankin lapsi sai raivarin, kun laskimme huumoria perheen kesken, niin hän alkoi huutamaan, ettei pidä siitä, että häntä kiusataan.
Lapset eivät ymmärrä leikinlaskua ja katsovat aina kasvoista, että onko nyt hymyn vai itkun paikka ja silti tulkinnat menevät pieleen välillä.
"Siis nämä lapset eivät ole kokeneet että kiva ja hauska kuuluu normaaliin elämään ja ihan tavallisessa elämässä eikä sitä tarvise aina hakea "äksonia" muualta."
->Meillä on taas niin päin, että lapset ovat saaneet eläessään niin paljon liikuttelua paikasta toiseen ja aina on ollut vaikka minkälaista humalaista käymässä ja on nähty kaikki mahdollinen lapsen silmille sopimaton, että nyt eivät haluaisi millään lähteä kotoa mihinkään vaan olisivat mieluusti kotona vain leikkimässä (leikkikin kun on uusia asia heidän elämässään.)
"Nämä lapset ovat harvoin kokeneet empatiaa läheisiltään. miten heistä olisi voinut kehittyä empaattisia? kuka heille oli empaattinen ja sanoi että ymmärrän, miksi sinulla on hätä kun talo on tännä kaljaveikkoja tai isä on niin sairas että jos yöllä itket kun on nälkä, kun iltapala ja iltaruoka jäi väliin niin ,isä vähän opettaa ettei yöllä saa lapset huutaa."
->Näillä lapsilla on aivan ihme pelkoja. Sellaisia, mistä ei voi yhtään tietää mistä ne juurtaa. Osittain voi kyllä taustojen vuoksi arvailla, kaikkeahan emme tiedäkään. Onko lasta hakattu, käytetty hyväksi -ei kaikkea tiedetä lapsen perheeseen tullessaan, vaan ne tulevat esille hiljalleen.
Yksi lapsistamme ihmetteli kerran, että kun on näin usein ruokaa? On aamupala ja ruoka, välipala ja ruoka ja vielä iltapalakin ja saa ottaa ruokaa muulloinkin, jos on nälkä.
"He itkevät ja nauravat "väärissä" paikoissa kun eivät tiedä milloin on itkun ja milloin naurun paikka silloinko kun se lasi meni rikki ja sieltä on tulossa vihainen isä/äiti joka kysyy kuka sen teki ja antaa tuomionsa, minä nauraisin ja olisin viattoman näköinen."
->Kun tippuu kynä lattialle, saa lapsi raivarin ja alkaa itkeä tekoitkuaan. Hän kun ei ymmärrä, että se on aivan normaalia. Puhun lapselle, yritän selittää, että sellaista sattuu ja lapsi katsoo minua hölmönä. Enkö käykään huutamaan.
Lapsi nauraa hurjana, kun toiseen sattuu tai toiselle tapahtuu ikäviä tai kun äiti tai isä toruu hänen tehdessään väärin. Miksi biologiset lapseni eivät naura tällöin? He tietävät kuinka kuuluu reagoida, koska olen sen heille opettanut. Jos toisella on pahamieli tai toista on satuttanut, pyydetään anteeksi. Lapsille kasvaa omatunto.
Vuosia kestänyt epäjohdonmukainen reagointi sijoitetun lapsen biovanhemmilta on jättänyt jälkensä. Jos piirrän lattiaan, äiti suuttuu ja lyö, kohta äiti hyvittelee pahaamieltään ja ostaakin minulle kaupasta jotain kivaa. Teinkö nyt oikein, kun sainkin jotain?
"Perheissä tapahtuu paljon kaikenlaista ja vain osan yhteyden lasten nykytilaan me pystymme jollain lailla käsittämään."
->Niinpä. Joka päivä kuitenkin ihmettelen, että vaikka olen yrittänyt kaikkeni tehdä ja lapselle opettaa, että miten joku asia täytyy tehdä, niin ei hän siihen vieläkään kykene.
Biologisten lasten kanssa käydään esim. alusta asti läpi syömisen perusteita. Kädet pestään ennen ruokailua ja suu ruokailun jälkeen. Mitä ruokaa syödään lusikalla, mitä haarukalla. Miten ruokapöydässä kuuluu käyttäytyä ja kaikkia ruokia maistetaan, koska ihminen tarvitsee monenlaista kasvaakseen hyvin. jne.
Käydään läpi iltarutiineja. Syödään iltapala. Pestään hampaat ja kasvot ja pylly. Vaihdetaan yövaatteet. Luetaan kirja. Peitellään, hyvää yötä mussukkani. Koko yö nukutaan hiljaisuudessa, turvallisesti ja aamulla herätään virkeänä aamupalalle. Nukkumaan meno aika ja unen tarve määritellään lapsen iän mukaiseti. Miksi sijoitetut lapset nukkuvat aivan älyttömän vähän ja heräilevät öisin huutamaan, isotkin?
Että, sekoja ollaan sitten meidänkin perhe ja meitä riittää!
En halua kuitenkaan yleistää!
Ei tämä tarkoita kuitenkaan sitä, että kaikki lapset ja lasten taustat olisivat olleet näin rankkoja ja saaneet lapset reagoimaan näin voimakkaasti. Totuus on kuitenkin se, että näin tuntuu nykyään yhä enemmän olevan ja osittain se johtuu siitä, että lapset otetaan liian myöhään huostaan. Jos lapset otettaisiin ajoissa huostaan, niin pysäytettäisiin myös vanhemmat ajoissa huomaamaan missä mättää?!
...joita tunnistan, niin paljon samaa varmaan jokaisella perheellä. Joka päivä saat katsoa onko normaalit talvivaatteet päällä...ei ole...olet portsarina ulkoovella, ilman käsineitä, ei kaulureita, villasukkia, joka aamu sama, on hyvä kuulla, ettemme ole yksin samassa jamassa, mutta kyllä ihmetyttää miksi nää lapset eivät opi mitään. Mitään kalliita esim. nahkakäsineitä on turha ostaa, kun viikon päästä ne ovat kadonneet jne....
kyllä minä tunnustan "joskus" hermostuvani, ei kukaan jaksa jankuttaa samaa asiaa vuodesta toiseen.
Koska sijaisperheitä aletaan ARVOSTAMAAN, eihän tälläistä työtä tee pian kukaan?
sana:"arvostaminen"
ihan noin niin kuin mielenkiinnon vuoksi, me kaikki käsitämme sen hyvinkin eri tavoilla.
...mitenkähän itse ajattelet, kun kuulet sanan arvonanto...minulle se on, sitä mitä teen niin saisin joskus palautteen tekemästäni työstäni esim. sossuilta ja "ehkä" vaikkapa bio-vanhemmalta, sairaan lapsen hoidosta, että saapa lapsi hyvää hoitoa jne..isovanhempien palaute on erittäin tärkeää, he ovat jo iäkkäitä ja maailmaa nähneitä, joten se tunnustus sieltäkäsin lämmittäisi mieltä, mitään rahaa en ajattele, se toki on tärkeä, mutta ei sitä mitä minä haen, jos aina vaan lapset tulevat vaikeahoitoisemmiksi, eikä koskaan saa edes kunnolla sossuja kiinni, niin kyllä siinä yksin tuntee työtänsä tekevän.
Sanoisin sen arvonannon olevan siis HENKISTÄ AUTTAMISTA, kuten täälläkin huomaa, ei oikein YHTEISTÄ SÄVELTÄ löydy, eikö vain asia ole näin...aika SEKAKUOROA ollaan, jokainen mielestään oikea ja ykkönen, omien mielipiteiden takana..koska emme todellisuudessa tiedä täyttä ei edes hitustakaan, mitä siellä toisessa nikissä on todellisuus...aina vaan heitetään oma ja parempi versio mukamas kehiin...ymmärsitkö, mitä tarkoitin, Luna?
välillä tuntuu että olen ihan pihalla.
Joskus tuntuu myös että olen huolieni ja hätäilyjeni, yövalvomisteni ja pohdintojeni" mitä pitäisi tehdä, mikä neuvoksi mistä apu nyt" ym. ym. jo sekaisinkin menossa
Mutta aina on myrskyn jälkeen tullut taas tyven ja olen saanut katsella kirkasta taivasta ja tyyntä järvenpintaa tai kirkaita hohtavia hankia ja ajatella että onpa ihana taas istua ja nauttia ja huomata samoin miten ihana perhe minulla on ja jäädä odottamaan, mitähän se huominen tuo.
T: seko
Hyvä, että selvensit omaa kantaasi. Arvostus, vaikka henkinen sellainen on kllä tärkeää, mutta tarvitsisin myös sossulta eräänlaista arvonantoa kasvattajana ja lapsen asiantuntijana, että minunkin (sijaisvanhemman)näkökulmani ja tietotaitoni otettaisi huomioon lapsen asioista päätettäessä, että olisi tasa-arvoinen kasvatuskumppanuus. Tuntuu välillä että sijaisvanhempi on aina altavastaaja roolissa, ja saa "anella" apua ja tukea ja sitä arvostusta. Meitä ei arvosteta ASIANTUNTIJOINA vaan hoitajina, jotka siinäkin työssä ovat AINA kakkosina biovanhempiin nähden.
Palkka on myös eräänlainen arvostuksen mittari ja kaikki me tiedämme, että se on SURKEA. Miksi sitäpaitsi olemme toimeksiantosopimussuhteessa sijoittavaan kuntaan? Koska KULUT ovat pienemmät ja TYÖNANTAJAVELVOITTEITA ei ole kunnille. Irtisanomissuoja puuttuu, meidäthän voidaan potkaista pellolle heti kun tarve lakkaa (noin esimerkiksi). Hyvä puoli on se, että voimme toimia itsenäisesti eikä meitä voi "esimiessuhteessa" määräillä, koska työsuhdetta ei ole eikä siten esimiestäkään. Tätä kannattaa aina muistutella silloin kun YHTEINEN SÄVEL sosiaalitoimeen tuntuu puuttuvan, käyttäähän hekin ihan samoja keinoja meihin.Entäs jos kaikki ryhtyisimme itsenäisiksi lastensuojelupalveluja tuottaviksi yrittäjiksi omissa kodeissamme? Uudet ehdot ja arvot kehiin..
Niin, metsä vastaa kuin sinne huudetaan....
...kaikki, mitä kirjoitit, eivät ole paikkansapitäviä...ihan noin vaan...oikaisuksi!!
Koska tunnut tietävän KAIKEN!!
Hyvä, kun arvailija kirjoitit asiat, niin kuin ne on. Toivottavasti kirjoittaminen kevensi myös mieltäsi!
Luna, ymmärrän myös sinua. Ehkä et ole kohdannut tällaisia ongelmia, onneksi. Silloin et voi ymmärtää, että nämä ongelmat ovat joillakin sijaisperheillä arkipäivää. Ja kyllä he ovat aivan päteviä silti sijaisvanhemmiksi. Ongelmat eivät johdu sijaisperheestä.
Meille tullessaan sijaislapsemme ei 4-vuotiaana osannut sanoa nimeään. Ei tiennyt, onko hän tyttö vai poika. Ei osannut piirtää, ei kuunnellut satuja, ei osannut syödä. Mutta hän tiesi kyllä, miten lapsia tehdään, miten tupakkaa poltetaan ym. Hän osasi myös valehdella ja esittää viatonta. Ulkopuoliset ihmiset luulivatkin, että hän on hyvin kiltti ja tasapainoinen lapsi, eikä hänelle ole jäänyt mitään vaurioita varhaislapsuudestaan.
Valitettavasti totuus vaan oli ihan toinen...
En nyt ihan ymmärrä viestiäsi. Mihin kommenttiini olet vastannut??? Ei ole logiikkaa...
..pitää olla tilaa. Myös sinun. Jokainen kirjoittaa omista kokemuksistaan lähtöisin. Olen tarkistanut toimeksiantosopimuksemme tarkoin, suosittelen sinulle samaa.
nim. paljon kokenut