Minua on askarruttanyt se, kun appeni on esiintynyt maatilan puolikkaan omistajana, vaikka kyse on anoppini perinnöstä. Myös perukirjassa he molemmat olivat tilan omistajia, fifty-fifty. Asiaan lisää valaistusta saadaksemme hankimme käräjäoikeudesta ns. tilusjakosopimuksen, joka on tehty vuonna 1950.
Siinä anopilleni ja apelleni (silloin jo aviopari) on sopimuksella annettu tietyt alueet (yksi kokonainen omalla rekisterinumerollaan ollut tila sekä varsinaisesta päätilasta määräala, jonka anoppini lohkaisutti vuonna 1998, tähänkin lainhuuto sekä anoppini että appeni nimissä). Jo tilusjakosopimuksesta ilmenee, että erillisenä olleeseen tilaan molemmille appivanhemmilleni on myönnetty lainhuuto vuonna 1950.
Tilusjakosopimuksen toisena osapuolena on ollut kaksi muuta pariskuntaa (toisessa anopin veli ja toisessa sisar) sekä tilan ns. vanhaisäntä. Tilanne on ollut sellainen, että noiden toisten pariskuntien "puoliskot" ovat omalla tahollaan olleet sisar ja veli, joten näiden kahden muun pariskunnan tapauksessa on myöhemmin vältytty maaperintöjen siirroilta, kun ne on katsottu ns. päikseen: tilalta lähtenyt tytär (anoppini sisar) antoi oman perintöosuutensa maatilalle tulleelle miniälle (hänen miehensä sisar) ja päinvastoin. Näin kenestäkään ei tullut ns. matkamaanviljelijää...
Mutta, minun appeni ei tuonut perintöjä tullessaan, vain oman komean itsensä ja nuoruutensa. Hurmata voi kai niinkin...jo silloin...
Mitä on siis tapahtunut? Onko apelleni annettu (lahjana) puolet anopilleni tulleesta perinnöstä? Mistä löytyy lahjakirja? Onko tarvinnut maksaa lahjaveroa? Miten toisen perintöomaisuuteen on voinut päästä omistajaksi? Ei ole ollut puolisoiden välistä kauppaa tai lahjoitusta. Onko käytetty pakkoa: kenties nuori vävy on vaatimalla vaatin ut saada olla osallinen omaisuuksiin... Kertokaa te, joilla on tietoa vanhoista asioista... Muuten olen sitä mieltä, että suuri(n) osa maalaisten maakaupoista, sukupolvenvaihdoksista, maalahjoituksista, tonttikaupoista jne. olisi jäänyt maailmassa tekemätttä, jos jonkinasteista pakottamista ei olisi tapahtunut...
Miten voi siis todistaa, että tapahtuma on ollut laillinen tai laiton? Asialla ei ole varsinaisesti juridista merkitystä perillisille, mutta periaatteiden ja lakien noudattamisen kannalta asia on kiinnostava. Kaikki pariskunnan lapset ovat heidän yhteisiään, mutta asia saattaisi kiinnostaa hyvinkin loppuselvityksiä myöten, jos jommalla kummalla olisi lapsi(a) jonkun muunkin kanssa.
Siinä anopilleni ja apelleni (silloin jo aviopari) on sopimuksella annettu tietyt alueet (yksi kokonainen omalla rekisterinumerollaan ollut tila sekä varsinaisesta päätilasta määräala, jonka anoppini lohkaisutti vuonna 1998, tähänkin lainhuuto sekä anoppini että appeni nimissä). Jo tilusjakosopimuksesta ilmenee, että erillisenä olleeseen tilaan molemmille appivanhemmilleni on myönnetty lainhuuto vuonna 1950.
Tilusjakosopimuksen toisena osapuolena on ollut kaksi muuta pariskuntaa (toisessa anopin veli ja toisessa sisar) sekä tilan ns. vanhaisäntä. Tilanne on ollut sellainen, että noiden toisten pariskuntien "puoliskot" ovat omalla tahollaan olleet sisar ja veli, joten näiden kahden muun pariskunnan tapauksessa on myöhemmin vältytty maaperintöjen siirroilta, kun ne on katsottu ns. päikseen: tilalta lähtenyt tytär (anoppini sisar) antoi oman perintöosuutensa maatilalle tulleelle miniälle (hänen miehensä sisar) ja päinvastoin. Näin kenestäkään ei tullut ns. matkamaanviljelijää...
Mutta, minun appeni ei tuonut perintöjä tullessaan, vain oman komean itsensä ja nuoruutensa. Hurmata voi kai niinkin...jo silloin...
Mitä on siis tapahtunut? Onko apelleni annettu (lahjana) puolet anopilleni tulleesta perinnöstä? Mistä löytyy lahjakirja? Onko tarvinnut maksaa lahjaveroa? Miten toisen perintöomaisuuteen on voinut päästä omistajaksi? Ei ole ollut puolisoiden välistä kauppaa tai lahjoitusta. Onko käytetty pakkoa: kenties nuori vävy on vaatimalla vaatin ut saada olla osallinen omaisuuksiin... Kertokaa te, joilla on tietoa vanhoista asioista... Muuten olen sitä mieltä, että suuri(n) osa maalaisten maakaupoista, sukupolvenvaihdoksista, maalahjoituksista, tonttikaupoista jne. olisi jäänyt maailmassa tekemätttä, jos jonkinasteista pakottamista ei olisi tapahtunut...
Miten voi siis todistaa, että tapahtuma on ollut laillinen tai laiton? Asialla ei ole varsinaisesti juridista merkitystä perillisille, mutta periaatteiden ja lakien noudattamisen kannalta asia on kiinnostava. Kaikki pariskunnan lapset ovat heidän yhteisiään, mutta asia saattaisi kiinnostaa hyvinkin loppuselvityksiä myöten, jos jommalla kummalla olisi lapsi(a) jonkun muunkin kanssa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ilmeisesti siis tuon tilusjakosopimuksen perusteella käräjäoikeus on lainhuudot tiloille myöntänyt eli se on ollut silloin luovutuskirja??
Ja apen lainhuuto tilaan perustuu vain tuohon tilusjakosopimukseen??
Nämä kannattaa selvittää käräjäoikeudesta jos ette
ole jo selvittäneet, varsinkin siis perustuiko apelle tilaan myönnetty lainhuuto tuohon tilusjakosopimukseen vai johonkin muuhun luovutuskirjaan.
Selvisikö siis tuosta tilusjakosopimuksesta että apellasi ja anopillasi olisi ollut lainhuuto tilaan jo ennen tuota tilusjakosopimusta? Jos näin oli niin kuten aikaisemmmin sanoin, selvittäkää ja pyytäkää käräjäoikeudesta se luovutuskirja johon apelle annettu lainhuuto tilaan perustui.
Kuullostaisi vähän siltä että kyseessä on todella jonkinlainen tilusjakosopimuksen nimellä naamioitu lahjakirja apelle tai lahja on annettu aikaisemmin. Nämä vanhat asiat on aina vähän hankalia selvittää mutta kuten sanoin ja pari kertaa aimmin, selvitä käräjäoikeudesta mihin saantoon appesi lainhuuto tilaan perustuu. Sen pitäisi jo valaista paljon enemmän. Sinänsä uskon että saanto oli laillinen sillä oman käsitykseni mukaan aikaisemmin saantokirjoja syynättiin käräjäoikeuksissa vielä nykyistäkin tarkemmin ennen lainhuutojen myöntämistä joten luulisin ettei lainhuutoa olisi myönnetty jos saantokirja ei olisi ollut kunnossa.
"Ilmeisesti siis tuon tilusjakosopimuksen perusteella käräjäoikeus on lainhuudot tiloille myöntänyt eli se on ollut silloin luovutuskirja?? Ja apen lainhuuto tilaan perustuu vain tuohon tilusjakosopimukseen?? "
annkristine: Näyttää siltä, että asia on noin. Tilusjakosopimuksen seitsemästä (7)allekirjoittajasta on elossa enää yksi, ANOPPINI. Hänen omat lapsensa eivät uskalla ottaa asiaa esille ja pyytää kaikki vanhat asiat hyvin muistavaa mummoa kertomaan tapauksesta: on varmaa, että tuosta kertomisesta tulisi seikkaperäinen selostus - kuin vanhaa suomifilmiä seuraisi - ja mummo ei valehtele, hänellä ei varmaankaan ole yli kahdeksankymppisenä mitään salattavaa, niin avoin hän on niille, joita hän rakastaa.
Ei kai auta muu kuin miniän on uskallettava nostaa kissa pöydälle ja pyytää selittämään, miten appeni pääsi osalliseksi hänen perintöönsä. Tuntuu silti kovin oudolta, kun kaikilla muilla oli omaisuutta jakamistilaisuuteen tullessaan, apellani ei. Tuossa vuoden 1950 jakosopimuksessa kaikki muu jäi vielä jakamatta, vain anoppini ja appeni saivat tilansa ja tietyn määräalan ja siirtyivät pois omaan taloonsa ja elämäänsä.
"Perustuiko apelle tilaan myönnetty lainhuuto tuohon tilusjakosopimukseen vai johonkin muuhun luovutuskirjaan. "
annkristine: Otan asiasta lisää selvää myös käräjäoikeuden suunnasta Asiakirjassa lukee "Liite 6/pykälä 60. (...) teemme tilusjakosopimuksen (...) niminen tila tulee kokonaan XX ja XY:lle ja karttakuviot (...)aaria (...) samalla ME (Huom. nimimerkin kirjoittamana suuraakkosin) luovumme kaikesta perintöoikeudesta (...):n jälkeen ja muista oikeuksista... (...) ei koske irtainta." Lisäksi siinä kerrotaan, että jaettavan tilan muut osat (kaksi kokonaista muuta tilaa) jäävät yhteiseksi omistuksiensa mukaisesti näille viidelle muulle sopimuksen allekirjoittaneelle henkilölle. Vanhaemäntä oli siis kuollut ja vanhaisäntä oli elossa ja jakoa tekemässä.
"Selvisikö siis tuosta tilusjakosopimuksesta että apellasi ja anopillasi olisi ollut lainhuuto tilaan jo ennen tuota tilusjakosopimusta? Jos näin oli niin kuten aikaisemmmin sanoin, selvittäkää ja pyytäkää käräjäoikeudesta se luovutuskirja johon apelle annettu lainhuuto tilaan perustui."
annkristine: Tilusjakosopimuksen kakkossivulla on lisämerkintänä jonkinlainen leimasimella tehty valmis lainhuutotekstin sisältävä "runko", johon on täydennetty käsin kirjoittamalla puuttuvat kohdat: päiväys, nimet, tilan nimi ja rekisterinumero, pitäjä ja kylä..."ja on tästä tehty merkintä lainhuutorekisteriin."
Kun tilusjakosopimuksen allekirjoituspäivä on ollut maaliskuussa 1950, on lainhuuto myönnetty toukokuussa 1950 eli myöhemmin.
"Kuullostaisi vähän siltä että kyseessä on todella jonkinlainen tilusjakosopimuksen nimellä naamioitu lahjakirja apelle tai lahja on annettu aikaisemmin."
annkristine: Anoppini on ollut aivan liian hyväsydäminen ihminen siihen nähden, millaisen miehen hän sai. Kun ei synkannut niin ei synkannut...
Kiitän jo tähän asti saamistani vastauksista. Kunhan uskaltaudun jututtamaan anoppiani (minullahan ei ole sellaisia muistirasitteita ja "pyhän isän" palvontamentaliteettia kuin joillakin heidän lapsillaan on. Edesmenneestä ukista voi siis puhua tosiasioita, eikä ajatella ettei kuolleista saa puhua "pahaa". Niin ajattelee anoppinikin... Näiden seikkojen vuoksi asiaa on pitänyt "hoitaa" salassa ja asiapaperieden avulla, mutta niihinhän tässä maailmassa pitäisi voida luottaa - yhtä paljon kuin ihmisen sanaan.
Olen nyt keskustellut anoppini kanssa, se tapahtui 10.3. Keskustelussa oli mukana myös mieheni, jota pyysin aloittamaan keskustelun anopin perinnöstä ja tilusjakosopimuksesta. Anoppini kertoi, että hänen isänsä (vanhaisäntä)ei ollut antanut etukäteen eikä sopimuksentekohetkelläkään vävylleen mitään maalahjaa, hän itse ei antanut lahjaksi miehelleen maata tuolloin eikä koskaan myöhemminkään. Mitään kauppaakaan tilan maista ei käyty kenenkään kesken. Ainoa asiakirja, joka hänen perinnönsaamisistaan on tehty, on tilusjakosopimus eikä mitään lahjakirjoja tai kauppakirjoja ole olemassa, koska niitä ei ole tehty. Apelleni (ei vanhanisännän perijä) lainhuuto on myönnetty siis tilusjakosopimuksen perusteella.
Olen miettinyt sellaista, että onko sopimuksessa oleva sanamuoto "... me luovumme kaikesta perintöoikeudesta (vanhanisännän, huom. kirjoittajan lisäys oikean nimen tilalle) NN:n jälkeen..." ollut harhauttava ja tehnyt apestanikin perinnönsaajan anoppini kanssa.
Asiakirjassa ei missään kohdin ole mainittu anoppiani vanhanisännän tyttäreksi tai appeani vanhanisännän vävyksi puhumattakaan siitä, että muista sopimuksen allekirjoittajista (kaksi pariskuntaa: anopin sisar miehineen ja anopin veli vaimoineen) olisi kerrottu heidän perintöoikeutensa tilaan. Miniän ja vävyjen nimet ovat siinä siis liikaa tai sitten olisi pitänyt tehdä kunnollinen perinnönjakoasiakirja,jossa anopilleni annetaan hänen osuutensa kotitilan maista ja jossa turhia nimiä ei ole mukana.
Tällainen "sekarotuinen" asiakirja on käsitykseni mukaan voinut olla syynä siihen, että appeni on vahingossa päässyt lainhuudon saajaksi. Eikö sitten sopimuksen mukana ole vaadittu selvitystä sukulaissuhteista? Voinko saada käsiini OIKEUDENPÖYTÄKIRJAN OTTEEN, jossa asia on käsitelty ja saisin tietää, onko sopimuksen liitteinä ollut selvityksiä tai joku OIKEA SAANTO apelleni. Lakimies sanoo, ettei tilusjakosopimus riitä omistusoikeuden näytöksi. Anoppini sanoo, että mies luuli koko avioliiton ajan omistavansa tilasta puolet ja kehuskeli sillä omille sukulaisilleen.
Entä PERUKIRJA, ANOPPINI ÄIDIN kuoleman jälkeen tehty, tai VIRKATODISTUS, jossa anoppini äidin perilliset näkyvät, olisiko niistä apua tässä tilanteessa? Virkatodistuksen tapaisen asiakirjan avulla ainakin appeni syrjäytyy perillisten listalta!
Olen soittanut verotoimistoon, sieltä sanottiin, että heillä on säilytyksessä vuoden 1994 jälkeen tehdyt perukirjat, sitä vanhemmat löytyvät käräjäoikeudesta (ja tosi vanhat maakunta-arkistosta, niinkö?).
Anoppini tapauksessa on mitä ilmeisimmin jaettu sekä kuolleen vanhanemännän perintöä että elossa olleen vanhanisännän omaisuutta pois lähtevälle tyttärelle (ymmärrän että kyseessä on ollut myös ennakkoperintö: "me luovumme kaikesta perintöoikeudesta NN:n jälkeen".
Miten etenemme, jotta saamme oikeutta anopilleni? Hän tuskin lähtee asiaa viemään oikeuteen, siellä kai väärin tehty lainhuuto pitäisi oikaista. Miten tuo vanhan virheen oikaisu muuten käytännössä tapahtuisi? Voivatko anoppini perilliset vaatia oikaisua? Mitään ns. itseoikaisua (että tapahtuneen virheen olisi huomannut viranomainen ja oikaisu olisi tehty) ei ole tapahtunut.
Vielä eräs juttu: kun tilusjakosopimuksen kakkossivulla (samalla, jolla on myös merkintä lainhuudon myöntämisestä) on asiakirjan laatijan tittelinä "KO:N määräämä julk, kaup,vahvistaja" (kaikki kirjoitusvirheeet otin mukaan!), voisiko olla, että lainhuudon myöntäjä olisi nähnyt vain sanan "kaup," eli kaupanvahvistaja ja olettanut asiaa sen enmpää tarkistamatta, että kyseesssä olisi maakauppa!
Asiaa on taas paljon, mutta tapaus on minusta erittäin kiinnostava, ja olen oppinut prosessista paljon. Toivon taas saavani asiantuntevan vastauksen. Kiitän jo etukäteen.
En haluaisi masentaa mutta voipi olla ettei asialle enää mitään mahda. Jos siis oikein ymmärsin apellesi on myönnetty lainhuuto tilaan vuonna 1950.
Maakaaren 13 luvun 10 § sanoo
"Se, joka on saanut lainhuudon kiinteistöön ja sen jälkeen on kymmenen vuoden ajan omistajana hallinnut kiinteistöä, saa pitää kiinteistön, jos hän saantonsa tapahtuessa ei tiennyt eikä hänen pitänyt tietää kiinteistön joutuneen pois oikealta omistajalta. Jollei kannetta paremmasta oikeudesta kiinteistöön panna tänä aikana vireille, oikea omistaja menettää oikeutensa vaatia kiinteistö palautetuksi."
Ei ole tätä lainkohdan soveltamista tarvinnut ikinä edes miettiä, mutta luulisin että tuota pykälää tällaiseenkin asiaan sovellettaisiin. Appi lienee kiistattomasti omistajana yhdessä anoppisi kanssa on hallinnut kiinteistöä yli 10 vuotta. Lisäksi saannon pysyvyys vaatii myös apeltasi vilpitöntä mieltä (ei tiennyt eikä olisi pitänytkään tietää) ja tällä perusteella tuo saanto ehkä olisi kumottavissa. Ongelmaksi voi muodostua näyttö kun appi kerran on kuollut.
Joku muu ehkä osaa vähän tarkentaa mm. siitä voisiko appi (tai paremminkin apen kuolinpesä) saada vilpittömän mielen suojaa oikeuskäytännön valossa eli olisiko apen pitänyt tietää että hän ei oikeasti ole omistaja sekä sitä voiko tuota lainkohtaa yleenäskin soveltaa kiinteistöön. (tässähän ilmeisesti vain osa kiinteistöstä oli joutunut pois oikealta omistajaltaan, voiko tuota lakia soveltaa myös kiinteistön osaan? Kai voi?)
Toisaalta tähän loppuun toisin ihan puhtaan käytännön näkökulman ja mielipiteeni. Unohtakaa koko juttu. Ohessa perustelut.
1) Tulos voi olla vähintäänkin epävarma. Ainakaan ennekuin lainsäädännöstä ottaa vähän selvää ei ainaakaan kovin suuria panostuksia esim juristiin kannata tehdä. Voi hyvinkin olla niin että saanto on pysyvä puhtaasti lainhuudon antamien suojapykälien seurauksen. Viranomaiset eivät enää voi näin vanhoja asioita itseoikaista vaan ainoa keino on nostaa anopin nimissä kanne kuolinpesää vastaan paremmasta oikeudesta kiinteistöön eli vastassa on käräjäreissu.
2) Kun kerta anopilla ja apelle on yhteiset lapset niin tässä vaiheessa ei lienee oikeasti ole mitään väliä tuolla kiinteistön omistamisella. Itseasiassa kun kiinteistö oli molempien nimissä todennäköisesti perilliset maksavat vähemmän perintöveroa kuin mitä maksaisivat anopin kuollessa jos hän omistaisi nuo tilat kokonaan.
Eli yhteenvetona, kannattaako oikeasti lähinnä periaatteesta ruveta ajamaan juttua apen (tai paremminkin apen kuolinpesän) omistusoikeutta kiinteistöihin kiistävää kannetta kun sen tulos on epävarma, aiheuttaa kuluja oli tulos mikä tahansa (joko anopille tai kuolinpesälle.) ja jutun voittaminen tuota muuta kuin lähinnä hyvän mielen ja enemmän perintöveroja. (tosin aluksi perilliset saavat veronpalautusta apen perintöveroista). Tämä varsinkin, kuten ilmeisesti näyttää, ei anopillanne ole niin suurta väliä tuon tilan omistusoikeuden suhteen.
Vanhojen asioiden setviminen on joskus ihan henkisesti vapauttavaa. Asiat saadaan selviksi. Mutta vanhojen vääryyksien oikaisussa kannattaa olla tarkkana. Silloin voidaan helposti tuottaa enemmän vahinkoa kuin hyötyä sekä taloudellisesti että ihmissuhteiden osalta.
Anopillani ja apellani oli yli 50 vuotta kestänyt avioliitto. Ehkäpä maaomaisuuden omistamissuhteet eivät ole ainakaan anoppini elämässä paljon merkinneet; hänen lapsuudenperheessään kun on ollut kaikkea yllinkyllin, appeni sen sijaan on köyhistä oloista. Avioliiton kautta "rikkaisiin naimisiin" pääseminen on hänelle ollut kova juttu; savottapojasta on tullut tilallinen. Tosin disharmonisia sointuja on heidän elämässään ollut paljonkin, mutta "kaiken se kestää, kaiken se kärsii...". Appeni ei näet ollut kiinnostunut viljelystä ja karjanhoidosta vaan enemmänkin metsästyksestä ja kalastuksesta. Onhan niistä saanut särvintä leivän päälle, mutta kyllä se "leipä" on anoppini selkänahasta otettu. Tätä yhteisen sävelen puutetta anoppini on surrut pitkin elämäänsä...
Olet aivan oikeassa - samoin ajattelen itsekin -"...anna arpisten haavojen olla, niitä auki et repiä saa, anna muistojen katkerain kuolla...". Niin se voisi anoppinikin lauleskella,sillä hän on suuri sota-aikojen muistelija ja kotirintamalotta.
Nykyajan naisena minua ihmetyttää ensinnäkin, ovatko entisajan ihmiset olleet todella näin tietämättömiä alkeellisimmistakin perintöoikeusasioista. Ja ihailua kyllä herättää anoppini jalosieluisuus, jos hän perintöoikeutensa tietäen on antanut miehensä "omistaa" tilasta puolet. Kun viimeksi jututimme anoppiani, hän sanoi, että "oli hyvä jutella näistä asioista, kun monta kertaa tuntui, että se olen minä (anoppini), jonka pitäisi lähteä pois...". Tällä hän viittasi erimielisyyksiin, joita heillä aviopuolisoina oli.
Asia on nyt selvä. Emme missään tapauksessa rupea repimään menneisyyttä. Anoppini on hieno ihminen, tahdoin vain selvittää asiaa hänen kannaltaan, itse hän ei siihen pystyisi (eikä kenties haluaisikaan). Nyt hän tietää totuuden ja on vapaa...
Kiitän hienoista vastauksistasi ja arvostan sitä, että (tulevana juristina vai jo "oikeana" juristina) osaat ottaa "jutuissa" huomioon myös kultaakin kalliimmat ihmissuhteet.
Lisäkysymys, jonka takia olen kaiken edellä olevan kertonut:
Voiko siis mieheni tehdä tonttikaupan maasta, johon hänellä jo on kuolinpesän osakkaana perintöoikeus ja jossa meillä on omakotitalo vuokratontilla, ollut yli 20 vuotta? Hän on maksanut erään suuren kuolinpesälle kuuluvan laskun ja tahtoisi ostaa laskun rahamäärällä talomme ympäriltä tontin (vuokratontti jäisi osaksi uutta tonttia). Kuka on toinen sopimusosapuoli kaupassa, mieheni äiti vai kaikki kuolinpesän osakkaat?
"Kaikki päätökset jakamattomassa kuolinpesässä tehdään täydellisellä yksimielisyydellä, niin sopimusjako kuin omaisuudenmyynti ja kaikki muukin. Jos yksikin osakas vastustaa niin päätöstä tai oikeustoimea ei voida tehdä."
Vastasit jonkun toisen kysymykseen, ja ilmeisesti tämä on vastaus myös minun esittämääni tontinostokysymykseen. Mutta kun eräs osakas on sanonut, ettei mukamas kuolinpesältä ostettuun maa-alueseeen voi saada lainhuutoa? Mitähän esteitä sille on?