Päänselvittelyä osa viisitoistatuhattakaksi…
Olen viime aikoina usein miettinyt elämäni viimeistä vuotta ja järkyttynyt kuinka paljon olen sinä aikana kokenut ja muuttunut. Vielä vuosi sitten olin moniin ikäisiini verrattuna kiltti opiskelija tyttö, en siis viettänyt perjantai-iltoja kaupungin sykkeessä tai muutenkaan bilettämällä, yleensä vain rauhallisia koti-iltoja tai kavereiden kanssa hengailua. Olin silloin lukion ensimmäisellä. Olen aina menestynyt koulussa hyvin, eikä se ole yleensä ollut minulle mitenkään vastenmielistäkään. Viime keväänä onnistuin sitten polttamaan itseni täydellisesti piippuun, sen ainoan kerran, kun lintsasin tunnilta, kyseinen opettaja saikin asian selville ja nosti asiasta järkyttävän haloon.. tämän asian tiimoilta menin sitten selvittämään asiaa opon luokse, lopulta huomasin keskustelleeni opon kanssa tunnin lähes kaikesta muusta kuin koulusta, olin itkenyt hänelle masennustani ja pahaa oloani sekä liiallista koulu taakkaani. Ja tälle opo:lle olen ikuisesti kiitollinen että hän sai minut näkemään asiat selvemmin, pystyin lopulta myöntämään olevani heikompi kuin olin uskonut..
No tämä tapahtui paria viikkoa ennen koulun loppumista, ja viimeiset viikot olinkin hyvin omissa ajatuksissani, edes ystäväni eivät tienneet miten heidän olisi pitänyt minuun suhtautua, sitten lopulta koitti loma. Alku loman elin kotonani neljän seinän sisällä, kunnes lopulta juhannuksena uskaltauduin ihmisten ilmoille, ja näin ystäviäni, jotka olivat olleet minusta kovin huolissaan, mutta eivät oikein tienneet mitä olisivat voineet tehdä (hyvä etteivät tehneet mitään - sain aikaa itselleni ja ajatuksilleni) mutta silloin voin jo paljon paremmin ja minusta tuntui kuin olisin kasvanut henkisesti monta vuotta vain niiden muutaman viikon aikana. Seuraavat pari viikkoa menikin sitten töissä, missä aloin pikku hiljaa piristyä ja saada elämän iloni taas takaisin (kiitos ihanien työkavereiden ja loistavan työpaikkahengen).
Viimeinen kuukausi lomasta oli jo alkanut enkä ollut vielä lomaa juuri nähnytkään, siispä päätimme lähteä tyttö porukalla katsastamaan kaupungin yö-elämää. Menimme yhden ystäväni luokse, missä meidän oli tarkoitus yöpyä, koska hänen vanhempansa eivät olleet kotona, saatoimme siis liikkua omilla teillämme vaikka aamuun asti.. Ilta sujui kuitenkin rauhallisesti, kunnes olimme jo lähdössä kotia kohti (noin puolen yön aikaan), törmäsimme pariin amispoikaan, jotka suostuttelivat meitä lähtemään kanssaan kaupungin laidalla olevalle erään yrityksen omistamalle kesämökille. Saimme mökille ajo-ohjeet ja löimme viisaat päämme yhteen ja päätimme(luultavastikin aika uhkarohkeasti) lähteä pyöräilemään kyseiselle mökille. Pojat olivat jo menneet autolla edellä ja odottelivatkin jo meitä. Vietimme mökillä monta tuntia, alkoholia kului hieman ja meillä kaikilla oli hauskaa, pois lähteminen oli tuottaa vaikeuksia, kun hieman liikaa alkoholia nauttineet miesseuralaisemme eivät olisi halunneet meidän lähtevän, mutta lopulta pääsimme turvallisesti kotiin, hieman ennen auringon nousua, tuolloin huomasin ensimmäistä kertaa kuukausiin olevani onnellinen, hymyilin. Seuraavana sunnuntaina menin jälleen parin ystäväni kanssa rannalle, missä törmäsimme toiseen perjantai-illan tutuistamme(tästä lähtien kutsuttakoon häntä Kalleksi) ja hänen kaveriinsa (olkoon Pekka), pelasimme rannalla korttia ja sovimme näkevämme jälleen illalla mökillä, kamala sählääminenhän siitä syntyi, kun yritimme selittää asiaa mahdollisimman ympäri pyöreästi porukoillemme.. Kävimme kuitenkin mökillä, missä Kallen lisäksi oli muitakin hänen kavereitaan ja hauskaahan meillä oli, varsinkin kun huomasin jännitteen minun ja Kallen välillä, tuntui kuin meillä olisi ollut omat juttumme ja muilla omansa, ilta kuitenkin jäi lyhyeksi, mutta meillä oli toistemme numerot niin että voisimme sopia yhteisiä menoja myös jatkossa. Näimme poikia vielä parikin kertaa ja kävimme mm. ajelemassa ympäri kaupunkia ja syrjäkyliä. Sitten minun täytyi lähteä viikoksi pois ”perhelomalle”, kuten itse asian ilmaisen. Kallen lupasi pitää yhteyttä ja vaikka asiaa suuresti epäilinkin, soittelimme ja tekstailimme joka ilta matkani ajan.
Kotiin paluu koitti viimein ja ’onnellinen jälleennäkeminen’. Matkan jälkeen yhteyteni Kalleen tiivistyi siinä määrin että, noh.. sanotaan nyt vaikka että meillä oli hetkemme, mutta mitenkään vakavaksi se touhu ei ikinä mennyt. Välimme ikään kuin muuttui kaverimaisiksi ja pystyimme liikkumaan samassa seurassa menneistä huolimatta.
Sitten koulu alkoi. Päätin ottaa rennommin ja sovin opon kanssa 3 ja puolen vuoden opinto-ohjelmasta, mikä lisäsi minulle hieman liikkuma varaa. Ensimmäisenä viikonloppuna koulujen alkamisen jälkeen tuli Kallelta ja Pekalta kutsu minulle ja ystävälleni, he pyysivät meitä Pekan kotiin viettämään iltaa, ja tietysti me suostuimme. Menimme Pekalle ja vietimme mitä hauskimman illan nelistään, ja kuin itsestään jäimme myös yöksi, vaikkei kukaan sitä ollut suunnitellutkaan, mutta emme halunneet kenenkään ajavan humaltuneena. Illan aikana aloin huomata kuinka Pekka yritti muutamaan otteeseen lähestyä minua, enkä suoraan sanoen pistänyt vastaan, lopulta päädyimme nukkumaan Pekan sänkyyn, joka muuten oli pieni, ja niin, meillä ihana yö yhdessä, vaikkei mitään vakavempaa tapahtunutkaan, mutta nautimme toistemme seurasta.. aamulla herätessäni mietin hetken illan tapahtumia ja jouduin myöntämään itselleni että olin todellakin umpi ihastunut Pekkaan.
Tämän jälkeen asiat mutkistuivat, Pekka oli illalla pyytänyt minulta numeroani, jonka olin tietysti hänelle antanut. Muutama viikko tapahtuman jälkeen mielessäni pyöri edelleen Pekka. Ja niinpä kyselin hänen kuulumisiaan, tästä lähti liikkeelle puoli vuotta kestänyt tekstiviesti-rumba. Olimme epätasaisesti noin kahden viikon välein yhteyksissä toisiimme, yleensä Pekka kyseli minulta perjantai-iltaisin missä olin jne. mutta emme koskaan onnistuneet näkemään toisiamme, tuskin edes kunnolla yritimme. Koko tämän puolen vuoden ajan olen ollut jumissa, minulla selvästikin ollut tunteita Pekkaa kohtaan, enkä ole pystynyt päästämään hänestä irti, olen monena iltana itkenyt itseni uneen ja valittanut omaa tunne-tyhmyyttäni, kun en ole voinut häntä unohtaa. Niin sairaalta kuin se kuulostaakin.. Eräs ystäväni, joka on toiminut minulle lähes terapeuttina, totesi ennen joulua, että minun pitäisi nähdä hänet, ehkä sitten saisin järjestetty ajatukset päässäni hieman selkeämmin. Emme kuitenkaan tavanneet, ennen kuin noin kolme viikkoa sitten olimme ystävien kanssa juhlimassa vanhojen tanssien jälkeen kaupungilla ja tämän jälkeen jatkoilla erään kaverin luona, ja tuonakin iltana tekstailimme ja Pekka pyysi minua käymään luonaan, oli kuulemma jollain kämpällä keskustassa. Jatkojen päätyttyä puolen yön jälkeen menin käymään tuolla kämpällä ja tapasin Pekan ja Kallen ja Pekan siskon(joka omisti kämpän) ja siskon poikakaverin. Ilta oli mukava mutta emme oikeastaan jutelleet Pekan kanssa paria sanaa enempää, ja lopulta kotiin päästyäni oloni oli jotenkin niin tyhjä, ettei sitä voi edes sanoin kuvata. Olenko sitten päässyt oli Pekasta? En tiedä, mietin häntä yhä vieläkin usein mutta ymmärrän sen ettei meistä kahdesta voi ikinä tulla mitään suurempaa, ”Nähdään kun törmätään, ellei tulla sokeiksi” – lausahdus kuvastaa tilannettamme mielestäni melko hyvin. Nyt alan kuitenkin jo hieman hymyssä suin muistella niitä hetkiä joita meillä oli ja olen iloinen kokemastani, enkä todellakaan vaihtaisi mitään noista tapahtumista pois. Nytkin kyyneleet valuvat poskiani pitkin paidalleni, mutten itke ne vai juoksevat itsestään mutteivät surusta vaan helpotuksesta.
Tällä tarinalla ei ollut mitään syvällisempää merkitystä, mutta halusin vain purkaa tuon kaiken, tai ainakin osan siitä pois omilta harteiltani.
Kauniita unia kaikille
Olen viime aikoina usein miettinyt elämäni viimeistä vuotta ja järkyttynyt kuinka paljon olen sinä aikana kokenut ja muuttunut. Vielä vuosi sitten olin moniin ikäisiini verrattuna kiltti opiskelija tyttö, en siis viettänyt perjantai-iltoja kaupungin sykkeessä tai muutenkaan bilettämällä, yleensä vain rauhallisia koti-iltoja tai kavereiden kanssa hengailua. Olin silloin lukion ensimmäisellä. Olen aina menestynyt koulussa hyvin, eikä se ole yleensä ollut minulle mitenkään vastenmielistäkään. Viime keväänä onnistuin sitten polttamaan itseni täydellisesti piippuun, sen ainoan kerran, kun lintsasin tunnilta, kyseinen opettaja saikin asian selville ja nosti asiasta järkyttävän haloon.. tämän asian tiimoilta menin sitten selvittämään asiaa opon luokse, lopulta huomasin keskustelleeni opon kanssa tunnin lähes kaikesta muusta kuin koulusta, olin itkenyt hänelle masennustani ja pahaa oloani sekä liiallista koulu taakkaani. Ja tälle opo:lle olen ikuisesti kiitollinen että hän sai minut näkemään asiat selvemmin, pystyin lopulta myöntämään olevani heikompi kuin olin uskonut..
No tämä tapahtui paria viikkoa ennen koulun loppumista, ja viimeiset viikot olinkin hyvin omissa ajatuksissani, edes ystäväni eivät tienneet miten heidän olisi pitänyt minuun suhtautua, sitten lopulta koitti loma. Alku loman elin kotonani neljän seinän sisällä, kunnes lopulta juhannuksena uskaltauduin ihmisten ilmoille, ja näin ystäviäni, jotka olivat olleet minusta kovin huolissaan, mutta eivät oikein tienneet mitä olisivat voineet tehdä (hyvä etteivät tehneet mitään - sain aikaa itselleni ja ajatuksilleni) mutta silloin voin jo paljon paremmin ja minusta tuntui kuin olisin kasvanut henkisesti monta vuotta vain niiden muutaman viikon aikana. Seuraavat pari viikkoa menikin sitten töissä, missä aloin pikku hiljaa piristyä ja saada elämän iloni taas takaisin (kiitos ihanien työkavereiden ja loistavan työpaikkahengen).
Viimeinen kuukausi lomasta oli jo alkanut enkä ollut vielä lomaa juuri nähnytkään, siispä päätimme lähteä tyttö porukalla katsastamaan kaupungin yö-elämää. Menimme yhden ystäväni luokse, missä meidän oli tarkoitus yöpyä, koska hänen vanhempansa eivät olleet kotona, saatoimme siis liikkua omilla teillämme vaikka aamuun asti.. Ilta sujui kuitenkin rauhallisesti, kunnes olimme jo lähdössä kotia kohti (noin puolen yön aikaan), törmäsimme pariin amispoikaan, jotka suostuttelivat meitä lähtemään kanssaan kaupungin laidalla olevalle erään yrityksen omistamalle kesämökille. Saimme mökille ajo-ohjeet ja löimme viisaat päämme yhteen ja päätimme(luultavastikin aika uhkarohkeasti) lähteä pyöräilemään kyseiselle mökille. Pojat olivat jo menneet autolla edellä ja odottelivatkin jo meitä. Vietimme mökillä monta tuntia, alkoholia kului hieman ja meillä kaikilla oli hauskaa, pois lähteminen oli tuottaa vaikeuksia, kun hieman liikaa alkoholia nauttineet miesseuralaisemme eivät olisi halunneet meidän lähtevän, mutta lopulta pääsimme turvallisesti kotiin, hieman ennen auringon nousua, tuolloin huomasin ensimmäistä kertaa kuukausiin olevani onnellinen, hymyilin. Seuraavana sunnuntaina menin jälleen parin ystäväni kanssa rannalle, missä törmäsimme toiseen perjantai-illan tutuistamme(tästä lähtien kutsuttakoon häntä Kalleksi) ja hänen kaveriinsa (olkoon Pekka), pelasimme rannalla korttia ja sovimme näkevämme jälleen illalla mökillä, kamala sählääminenhän siitä syntyi, kun yritimme selittää asiaa mahdollisimman ympäri pyöreästi porukoillemme.. Kävimme kuitenkin mökillä, missä Kallen lisäksi oli muitakin hänen kavereitaan ja hauskaahan meillä oli, varsinkin kun huomasin jännitteen minun ja Kallen välillä, tuntui kuin meillä olisi ollut omat juttumme ja muilla omansa, ilta kuitenkin jäi lyhyeksi, mutta meillä oli toistemme numerot niin että voisimme sopia yhteisiä menoja myös jatkossa. Näimme poikia vielä parikin kertaa ja kävimme mm. ajelemassa ympäri kaupunkia ja syrjäkyliä. Sitten minun täytyi lähteä viikoksi pois ”perhelomalle”, kuten itse asian ilmaisen. Kallen lupasi pitää yhteyttä ja vaikka asiaa suuresti epäilinkin, soittelimme ja tekstailimme joka ilta matkani ajan.
Kotiin paluu koitti viimein ja ’onnellinen jälleennäkeminen’. Matkan jälkeen yhteyteni Kalleen tiivistyi siinä määrin että, noh.. sanotaan nyt vaikka että meillä oli hetkemme, mutta mitenkään vakavaksi se touhu ei ikinä mennyt. Välimme ikään kuin muuttui kaverimaisiksi ja pystyimme liikkumaan samassa seurassa menneistä huolimatta.
Sitten koulu alkoi. Päätin ottaa rennommin ja sovin opon kanssa 3 ja puolen vuoden opinto-ohjelmasta, mikä lisäsi minulle hieman liikkuma varaa. Ensimmäisenä viikonloppuna koulujen alkamisen jälkeen tuli Kallelta ja Pekalta kutsu minulle ja ystävälleni, he pyysivät meitä Pekan kotiin viettämään iltaa, ja tietysti me suostuimme. Menimme Pekalle ja vietimme mitä hauskimman illan nelistään, ja kuin itsestään jäimme myös yöksi, vaikkei kukaan sitä ollut suunnitellutkaan, mutta emme halunneet kenenkään ajavan humaltuneena. Illan aikana aloin huomata kuinka Pekka yritti muutamaan otteeseen lähestyä minua, enkä suoraan sanoen pistänyt vastaan, lopulta päädyimme nukkumaan Pekan sänkyyn, joka muuten oli pieni, ja niin, meillä ihana yö yhdessä, vaikkei mitään vakavempaa tapahtunutkaan, mutta nautimme toistemme seurasta.. aamulla herätessäni mietin hetken illan tapahtumia ja jouduin myöntämään itselleni että olin todellakin umpi ihastunut Pekkaan.
Tämän jälkeen asiat mutkistuivat, Pekka oli illalla pyytänyt minulta numeroani, jonka olin tietysti hänelle antanut. Muutama viikko tapahtuman jälkeen mielessäni pyöri edelleen Pekka. Ja niinpä kyselin hänen kuulumisiaan, tästä lähti liikkeelle puoli vuotta kestänyt tekstiviesti-rumba. Olimme epätasaisesti noin kahden viikon välein yhteyksissä toisiimme, yleensä Pekka kyseli minulta perjantai-iltaisin missä olin jne. mutta emme koskaan onnistuneet näkemään toisiamme, tuskin edes kunnolla yritimme. Koko tämän puolen vuoden ajan olen ollut jumissa, minulla selvästikin ollut tunteita Pekkaa kohtaan, enkä ole pystynyt päästämään hänestä irti, olen monena iltana itkenyt itseni uneen ja valittanut omaa tunne-tyhmyyttäni, kun en ole voinut häntä unohtaa. Niin sairaalta kuin se kuulostaakin.. Eräs ystäväni, joka on toiminut minulle lähes terapeuttina, totesi ennen joulua, että minun pitäisi nähdä hänet, ehkä sitten saisin järjestetty ajatukset päässäni hieman selkeämmin. Emme kuitenkaan tavanneet, ennen kuin noin kolme viikkoa sitten olimme ystävien kanssa juhlimassa vanhojen tanssien jälkeen kaupungilla ja tämän jälkeen jatkoilla erään kaverin luona, ja tuonakin iltana tekstailimme ja Pekka pyysi minua käymään luonaan, oli kuulemma jollain kämpällä keskustassa. Jatkojen päätyttyä puolen yön jälkeen menin käymään tuolla kämpällä ja tapasin Pekan ja Kallen ja Pekan siskon(joka omisti kämpän) ja siskon poikakaverin. Ilta oli mukava mutta emme oikeastaan jutelleet Pekan kanssa paria sanaa enempää, ja lopulta kotiin päästyäni oloni oli jotenkin niin tyhjä, ettei sitä voi edes sanoin kuvata. Olenko sitten päässyt oli Pekasta? En tiedä, mietin häntä yhä vieläkin usein mutta ymmärrän sen ettei meistä kahdesta voi ikinä tulla mitään suurempaa, ”Nähdään kun törmätään, ellei tulla sokeiksi” – lausahdus kuvastaa tilannettamme mielestäni melko hyvin. Nyt alan kuitenkin jo hieman hymyssä suin muistella niitä hetkiä joita meillä oli ja olen iloinen kokemastani, enkä todellakaan vaihtaisi mitään noista tapahtumista pois. Nytkin kyyneleet valuvat poskiani pitkin paidalleni, mutten itke ne vai juoksevat itsestään mutteivät surusta vaan helpotuksesta.
Tällä tarinalla ei ollut mitään syvällisempää merkitystä, mutta halusin vain purkaa tuon kaiken, tai ainakin osan siitä pois omilta harteiltani.
Kauniita unia kaikille
Vastaukset 3
Vanhimmat
asioiden purkaminen kyllä auttaa ja pitemmän päällekin helpottaa oloa. Nimim. kokemusta on.
Kirjoittamisen avulla pääsin yli pitkäänkin vaivanneesta asiasta.
minustakin on alkanut tunnostaa että mä oon kasvanu henkisesti viime viikkojen aikana en osaa oikein paremmin selittää
Hienoa että joku osaa kirjoittaa tunteistaan ja tapahtuneista noin pitkästi ja selkeästi.
Kumpa minäkin osaisin.