Haluaisin kuulla kokeneilta mitä mieltä he ovat meidän tilanteesta..
Olemme jo vuosia miettineet sijaisvanhemmiksi ryhtymistä ja nyt olemme siinä vaiheessa että odottelemme toimeksiantoa. Meillä on kaksi biologista poikaa, toinen leikki-ikäinen ja toinen 4. luokkalainen. Pienempi ei ole sanonut asiaan mitään vastaan vaan suunnittelee jo kovasti huonejärjestelyjä ja toivoo että tuleva sijoitettu voisi nukkua hänen kanssaan kerrossängyssä. Olemme kyllä kertoneet hänelle että tulevasta lapsesta ei välttämättä ole leikkikaveria heti hänelle yms. mutta suhtautuu ennakkoluulottomasti asiaan. Tuleva sijoitettava on luultavasti leikki-ikäinen ja tyttö. Meidän koululainen on herkkä ja suhtautuu asiaan aika ennakkoluuloisesti. Hän "ei vaan halua". Olemme yrittäneet selvittää mitä se tarkoittaa mutta hän ei osaa oikein kertoa miksi ei halua. Ei hän tosin olisi innostunut biologisesta lisäyksestäkään mutta kuulemma mieluummin. Jossain vaiheessa hän oli positiivisemmalla mielellä, mutta nyt taas on ei halua- vaihe. Mitä meidän pitäisi asian kanssa tehdä? Emme tietenkään kysyisi häneltä myöskään lupaa raskaaksi tulemiseksi, mutta onko tällainen perheenlisäys sellainen asia, että lapsen pitää suhtautua positiivisesti asiaan? Jotenkin vaikeaa ajatella mikä on parasta. Toisaalta pelottaa että jos ei oma lapsi kestä tervejärkisenä jos sattuu hankala tapaus kohdalle mutta toisaalta hän on herkkä ja ilmaisee itsensä helposti eli mikään asia ei jää sisälle. Ongelmana voi olla se, että nytkin hän ottaa paineita pikkuveljen toilailuista ja häpeää jos se tekee jotain hölmöä ulkona liikkuessa. Voisiko tämä olla kuitenkin kasvattavaa hänelle että vois relata ja ottaa iisimmin vai onko tuleva sijoitus hänelle liikaa? Toissapäivänä hän kuitenkin totesi itkun jälkeen että "tää on niin vaikeeta kun toisaalta haluaa ja sitten toisaalta ei ollenkaan". Sanoin että kyllä meitäkin on mietityttänyt koko asia omalta kohdaltammekin, mutta tällaiset tunteet on sallittuja ja itke vaan jos itketyttää, niin minäkin teen..
No juttua riittäis..
Olemme jo vuosia miettineet sijaisvanhemmiksi ryhtymistä ja nyt olemme siinä vaiheessa että odottelemme toimeksiantoa. Meillä on kaksi biologista poikaa, toinen leikki-ikäinen ja toinen 4. luokkalainen. Pienempi ei ole sanonut asiaan mitään vastaan vaan suunnittelee jo kovasti huonejärjestelyjä ja toivoo että tuleva sijoitettu voisi nukkua hänen kanssaan kerrossängyssä. Olemme kyllä kertoneet hänelle että tulevasta lapsesta ei välttämättä ole leikkikaveria heti hänelle yms. mutta suhtautuu ennakkoluulottomasti asiaan. Tuleva sijoitettava on luultavasti leikki-ikäinen ja tyttö. Meidän koululainen on herkkä ja suhtautuu asiaan aika ennakkoluuloisesti. Hän "ei vaan halua". Olemme yrittäneet selvittää mitä se tarkoittaa mutta hän ei osaa oikein kertoa miksi ei halua. Ei hän tosin olisi innostunut biologisesta lisäyksestäkään mutta kuulemma mieluummin. Jossain vaiheessa hän oli positiivisemmalla mielellä, mutta nyt taas on ei halua- vaihe. Mitä meidän pitäisi asian kanssa tehdä? Emme tietenkään kysyisi häneltä myöskään lupaa raskaaksi tulemiseksi, mutta onko tällainen perheenlisäys sellainen asia, että lapsen pitää suhtautua positiivisesti asiaan? Jotenkin vaikeaa ajatella mikä on parasta. Toisaalta pelottaa että jos ei oma lapsi kestä tervejärkisenä jos sattuu hankala tapaus kohdalle mutta toisaalta hän on herkkä ja ilmaisee itsensä helposti eli mikään asia ei jää sisälle. Ongelmana voi olla se, että nytkin hän ottaa paineita pikkuveljen toilailuista ja häpeää jos se tekee jotain hölmöä ulkona liikkuessa. Voisiko tämä olla kuitenkin kasvattavaa hänelle että vois relata ja ottaa iisimmin vai onko tuleva sijoitus hänelle liikaa? Toissapäivänä hän kuitenkin totesi itkun jälkeen että "tää on niin vaikeeta kun toisaalta haluaa ja sitten toisaalta ei ollenkaan". Sanoin että kyllä meitäkin on mietityttänyt koko asia omalta kohdaltammekin, mutta tällaiset tunteet on sallittuja ja itke vaan jos itketyttää, niin minäkin teen..
No juttua riittäis..
Vastaukset 12
Vanhimmat
kun me aloimme sijaisvanhemmiksi kaksi vanhinta lastamme 12 ja 14 eivät olleet kovinkaan innostuneita asiasta, toiselle olisikelvannut vauva toiselle ei mikään. Ensimmäinen sijoitus oli 9v poika. Nuoret näyttivät selkeästi etteivät pitäneet ko. asiasta, mutta kohdistivat onneksi kaiken meihin aikuisiin, nyt kaikki on jo ok. Toinen sijoitus tuli ajankohtaiseksi vuoden kuluttua siitä kun eka oli tehty ja se koituikin hiukan hankalammaksi. Ainoa tyttäremme 15v ei voinut sulattaa joukkoomme tulevaa 7v.tyttöä ja kapinoi todella rankasti ja kohdistipa joskus ko. tyttöönkin käytöstään, mutta nyt kun vuosi on kulunut on tilanne rauhoittunut ja hallinnassa.
Mielestäni biologisilla lapsillakin on oikeus sanoa tunteensa ja ajatuksensa asiaan, välillä ihan tälle sijaislapsellekin, mutta loukkauksiin hän ei ole oikeutettu sen enempää kuin meillä muillakaan...tosin aina ei tilanne ole meinannut pysyä kasassa.
Nyt kun ododtamme perheeseemme kolmatta sijoitusta on vastarinta alkanut taas kuulumaan, mutta olemme ilmoittanut lapsillemme että: saatte sanoa mielipiteenne ja arvostamme niitä mutta me aikuiset teemme lopulliset päätökset.
Ja näinhän se on- mehän sen vastuun kannamme tästä sopasta.
Lapset ovat yllättävän sopeutuvaisia, varsinkin alle murkkuikäiset.
Kiva kuulla et teillä kuitenkin selvitty.
Isompi poika reagoi kaikkeen voimakkaasti ja on kovin herkkä, niin sitä jotenkin pelkää sen mielenterveyden puolesta.. Muutenhan me aikuiset teemme tällaiset päätökset meidän perheessä niinkuin sanoit. Ei haluais tehdä toisen elämää vaikeemmaks kun se muutenkin on tuon ikäisellä (10 v.)joka on varhaismurkku- vaiheessa. Toinen puoli kuitenkin minusta uskoo että hän on tarpeeksi vahva kestääkseen nimenomaan tuon herkkyyden ansiosta eli kun hän päästää kaiken ulos mikä vaivaa. Tosin ei varmasti tule purkamaan sitä tulevaan lapseen, sen tiedän. On todella empaattinen ihminen ja hienotunteinen tuollaisissa asioissa.
Kai sitä otetaan päivä kerrallaan sitten kun se tilanne on ja toivotaan parasta. Yritetään me vanhemmat sitten tehdä parhaamme asian helpottamiseksi..
Kannattaa todella miettiä miten asian ratkaisee. Meillä on myös herkkä 10-vuotias, jonka mielenterveys meinasi mennä. Tällä tietotaidolla en enää sijaislasta ottaisi.
Pelkäät jo nyt lapsesi mielenterveyden puolesta, miksi siis vielä haaveilet sijaislapsesta? Ettekö voi odottaa joitain vuosia että herkkä lapsenne hieman kasvaa ja saa tarvitsemaansa huomiota ja tukea teiltä?! Kyllä tiedän monia perheitä joilla on suuri huoli oman lapsensa jaksamisesta, varsinkin murrosiän kynnyksellä psyykkinen oireilu voi olla toisilla vakavaa. Sijaislapsi vaatii paljon ja vie varmasti huomionne 95% ensimmäisen vuoden-kaksi. On vaikea sanoa, mitä uhrauksia se keneltäkin vaatii, mutta ainakaan omaa lastani en uhrilahjaksi antaisi. Mieti kaksi kertaa!
Kiitos vastauksistanne! Näin tekstillä on vaikea kertoa selkeästi tilannettamme, mutta haluan vielä tarkentaa joitain juttuja..
10- vuotiaamme ei ole mitenkään vaikee herkkyytensä takia tai muutenkaan poikkea muista ikäisistään vaan tietenkin äitinä sitä miettii ja käy läpi kaikki mahdolliset huolet jo näin etukäteen ennen sijoitusta. On hyvä kuulla teidän mielipiteitänne ja peilata myös ajatuksia sitä vasten. Mielestäni kuitenkin murrosiän aikaan ei ole sen parempi aika sijoituslapselle kuin nytkään. Tuleva tyttö olisi pieni, luultavasti 2-5 vuotias, sanovat sossut. Poika olisi kuitenkin niin paljon vanhempi, mutta ajattelen asiaa vain yleensäkin että miten omat lapset kestävät sijoituksen ja varsinkin jos on herkempi. Pitäsikö olla hiukan kovempi että kestää, esim niinkuin meidän nuorempi leikki-ikäinen on.. Mä luulen että oli miten oli, koko perhe joutuu tosi koville ainakin aluksi. Onko herkkyydestä haittaa?.. Sitä pohdin.
Jos ajattelisin että en halua ollenkaan rasittaa kenenkään perheenjäsenen psyykettä, niin eihän silloin voisi sijoituslasta ottaa ollenkaan. Ei kukaan, koska se aina rasittaa. Olisiko parempi että sijoittavalla perheellä ei olisi biologisia lapsia lainkaan? Silloin riskiä ei olisi.. Ei ole helppoja asioita ja luulenpa että vastausta ei ole. Täytyy vain seurata omaa tunnetta asiasta. Parempi vaan miettiä asioita jo nyt kuin sitten vasta kun tilanne on kohdalla.
Kertokaa vielä toki mielipiteitänne asiasta. Luulen että ne, joilla on asioista huonoja kokemuksia kertovat hanakammin, mutta hyvähän sekin. Tietää miten voi olla vaikeimmissa tapauksissa..
Meillä ei ole biologisia lapsia. Juuri tästä syystä ryhdyimme sijaisvanhemmiksi. Mikäli meillä olisi biologisia lapsia, en tähän sijaisvanhemmuusrumbaan ryhtyisi. Sijoituslapset ovat pääsääntöisesti niin oirehtivia ja niin vaativia, etten itse jaksaisi enää sen lisäksi miettiä lasten keskinäisiä suhteita jne.
Meille tuli 2,5-vuotias rad-lapsi sijoitukseen jokunen vuosi sitten. Voin kyllä vilpittömästi sanoa tehneeni virheen, että otin hänet (tietämättömyyttäni) Silloin vielä pienten lasteni sisarukseksi. Poltin itseni lähes loppuun jo 1. vuoden aikana. Lapsi oli tosi oireileva, mikä ei heti näkynyt, vaan vasta 2-3kuukauden päästä. Oikeasti hän sai tosi itsetuhoisia raivareita, pidin häntä kiinni hiki valuen 2-5h päivässä! Siinä sivussa yritin hoitaa muut lapseni, hakea ekaluokkalaisen koulusta, ulkoiluttaa koirat, tehdä ruoat. monta kertaa otin mieheni töistä vastaan itkien, kun olin niin poikki. Me saimme tukiperheen yhdeksi viikonlopuksi kuussa ja se helpotti hetkeksi. Sitten oireili omat lapset, unettomuutta, migreeniä, itkukohtauksia, koulussa keskittymättömyyttä. Tätä jatkui 4 vuotta, kun me ei enää kestetty. Avioerokin oli jo lähellä, kun mies löysi vihreämmän laitumen (tuli kyllä takaisin), lapset aivan hermoheikkoina, rad-lapsi ei vaan kehittynyt mihinkään, ainaisia raivareita, manipulointia, rikkomista, kiusaamista.
Nyt etsimme itseämme uudestaan ja yritämme onnistua perheenä. Sijaislapsi pääsi perhekotiin ja käy meillä kerran kuussa. Näin on parempi.
Usko pois, et tiedä, mitä voit joutua kohtaamaan. Lue kokeneempien tarinoita ja ajattele lapsiasi.
Onpa teidän syytä tarkoin miettiä mitä teette sijaislapsikysymyksen kanssa. Meillä oli sijaislapsi, joka osoittautui erittäin oireilevaksi, enkä tarkoita pelkästään raivokohtauksia, ne olisi voitu vielä kestää. Tarkoitan lapsen tuhoavaa käytöstä, manipulointitaitoja, henkistä väkivaltaa biologista lastamme kohtaan. Biolapsemme koulukaverit alkoivat vältellä meille tulemista oudon sisaren takia, sijaislapsi saattoi näytellä pimppiä, kiroilla, rikkoa leikit, syljeskellä muiden läsnäollessa ymym muuta hävettävää ja häiritsevää. Biolapsemme oireili psyykkisesti sijoituksen aikana ja koulu meni alamäkeä juuri siinä 10 ikävuoden paikkeilla. Lapsemme on myös hyvin herkkä. Pelkäsimme hänen mielenterveyden vuoksi ihan tosissaan. Nyt elämme ilman sijaislasta ja biolapsemme on alkanut kuntoutumaan, kun kotona on taas rauhallista, normaalia ja meillä vanhemmmilla on taas hänelle aikaa. Jos tämän kaiken olisin tiennyt ennen sijoitusta, en siihen varmaankaan olisi ryhtynyt. lapsemme oli liian pieni sijaislapsen tullessa (5v), ehkä olisi pitänyt odottaa hänen murrosikäänsä asti...
Alempana on hyvä viestiketju: sijaisperheen biot. Siinä käsitellään paljon samoja asioita kuin mitä sinä juuri mietiskelet.
Seurustelen miehen kanssa jolla on pieni lapsi.Lapsi on häiriintynyt johtuen huonoista kotioloista,asuu äidillään jolla on suuria vaikeuksia selvitä arkipäivän asioista lapsen kanssa.Tämän vuoksi mies hakee lasta oikeuden kautta itselleen.
Itselläni on lapsia ja nyt miehen lapsen oireilu alkaa mennä panojuttuihin,pepunnäyttelemiseen ja kaikenlaisiin pahantekoihin.Omat lapseni ovat tästä hämmentyneitä ja minun tekisi mieleni perua koko asia,jättää mies ja unohtaa sen lapsi kun näen miten lapsen häiriökäyttäytyminen vaikuttaa omiini.
Meidän tilanne on eri mutta sinuna miettisin vielä sijaislapsen ottamista.Sisarellani on huumeäidin lapsi tullut jo vauvana ja kaikkine oireiluineen ja terapeuttijuoksuineen heillä ei tahdo jäädä aikaa omien biologisten lastensa hoitamiseen.
Halusin laittaa muutaman rivin, kun olin tämän aiheen keskustelut aloittanut..
Muutaman yön valvottuamme päätimme soittaa sossulle ja keskustella tilanteestamme. Oli ilo huomata kuinka ne osaa asiansa ja olivat samaa mieltä kuin mekin: kannattaa jäädyttää meidän sijoitusasiat koska 10-vuotias on asiasta nyt jo stressaantunut. Eli lykkäämme asiaa ja aloitamme vaikka tukiperhetoiminnalla. Onneksi tämä tuli esiin nyt eikä sitten vasta kun sijoitus olisi täytännössä..
Kiitos kommenteista, olitte myös apuna asiassa ja voimia teille kaikille suuren haasteen kanssa! Voipi olla että vielä laitan joskus tänne viestiä, että "meille odotellaan sijoituslasta!" =)Sen vain aika näyttää!
Ratkaisunne on varmaan oikea. Itse sen sisimmässään tuntee ja sitä tunnetta kannattaa kuunnella, se on yleensä oikea.
Me myös aloitimme tukiperheenä. Lapset kävivät kolmen viikon välein viikonloppuna, olivat sitten pitempiä, n 1-2 viikon jaksoja joulun aikaan ja kesällä. Siinä toiminnassa pääsi aika kivasti sisään sijaisvanhemmuuteen. tosin pitkäaikaisen lapsen tultua emme kauaa enää pystyneet lyhytaikaisena toimimaan, lapsi oli niin vaativa,mutta kyllä se viikonloppuvanhemuus oli omillekin lapsille huomattavasti kevyempää ja lapset "normaalimpia" kuin pitkäaikaisesti sijoitetut.