Vammaisia jotka seurustelette

Höhöö, tosta sun kysymyksestä tuli sellanen olo, että oonkohan mä joku friikki kun seurustelen ja olen olemassa :D
Mitä ihmeellistä siinä on, jos vammainen seurustelee? Ensinnäkään mä en useinkaan edes havaitse istuvani tuolissa, niin tottunut elämääni olen ja tyytyväinenkin:)
En koe velvollisuudekseni tilitellä epikriisejäni täällä, mutta istun tuolissa. Pystyn omatoimisesti liikkumaan ja apua tarvitsen vasta siinä vaiheessa, kun kiivetä pitää portaat.
Tavattiin miehen kanssa täällä suomi24:n sokkotreffeillä ja kylläpä tuo omilla jaloilla kävelee eikä ole muutoinkaan mitään lääkinnällistä vikaa todettu. Minä teen epävirallisia diagnooseja mielen tilasta harva se päivä :D
En mä heti alkuun kertonut että "Moi olen Piia, istun tuolissa". Mutta ei mies perseelleenkään lentänyt, kun selvisi että tässä ollaan, eikä muuta voida.
Oikeesti mä uskon, että oma asenne ratkaisee kauheasti tällaisissa asioissa, suhtautuminen itseensä ja muihin. Jos hyväksyy ittensä sellasena kun on ja pääkoppa toimii suht. "normaalisti", toisen on helppo tutustua sun persoonaasi eikä siinä jäädä tuijottamaan ulkonäköö, vaikka mulle niidenkin asioiden hoitaminen on aina ollu tärkeetä. Mä olen aina mennyt ja kulkenut siinä missä kävelevätkin, enkä mä suostu jäämään kotiini sen vuoksi, että istun tuolissa.
Tsemppiä sulle qaz ja usko itseesi, se tuo elämässä paljon.
Ugh, olen puhunut!

Jos haluat niin voisimme vaihtaa ajatuksia s-postilla?!

Jospa kerran minäkin osallistuisin keskusteluun. Kyselit, että onko vammaisia, jotka seurustelevat? Kyllä meitä seurusteleviakin vammaisia löytyy.

Itse olen 5-kymppinen naisihminen ja "toinen seurustelukierros" on menossa. Olen vammautunut teini-ikäisenä, liikun p-tuolilla. Tuoli ei ole koskaan ollut minulla esteenä täysipainoiseen elämään, ei opiskeluun, ei seurusteluun, ei avioliittoon, ei lasten tekoon, ei työelämään. Se on itsestä hyvin pitkälle kiinni, minkälaisen elämänasenteen ottaa, ja se näkyy myös ulospäin. Minulle on ehkä suotu sellainen positiivinen elämän asenne :). Toki omassa elämässänikin on ollut nousuja ja laskuja, mutta periksi en ole antanut.

Niin siihen seurusteluun... Ensimmäiset seurustelukokeilut alkoivat, kun olin parikymppinen ja hän, joka astui silloin elämääni, oli terve, omin jaloin kulkeva mies. Hänen kanssaan sittemmin avioiduin ja sain tyttären. Hänelle ei liikuntavammani ollut koskaan ongelma.

Hänet minä kuitenkin menetin seitsemän vuotta sitten kuolemalle. Silloin ajattelin, että tähän taitaa päättyä minunkin kulkuni. Mutta elämällä oli kuitenkin uusia suunnitelmia suhteeni.

Kun aikaa oli menetyksestäni mennyt ja surutyö tehty, niin kuinkas ollakkaan, löysin itseni usein netistä ja löytyihän niitä ystäviä sieltäkin.

Mutta deittinetin kautta vihdoin löysin tämän nykyisen seurustelukumppanini. Laitoin deitti-ilmoituksen, jossa jo ilmaisin, että liikun p-tuolilla, joten hän tiesi, minkälaisen naisen kanssa aloittaa kirjoittelun. Nyt siitä on aikaa kulunut kolmisen vuotta ja yhdessä tiiviisti edelleen olemme. Hänkin on terve, omin jaloin kulkeva mies.

Tälläinen minun tarinani oli. Tsemppiä sinulle, ole iloinen ja positiivinen ja usko itseesi, niin se seurustelukumppani saattaa piankin löytyä. Netti on ihan hyvä paikka kumppania etsiä.

Aurinkoisia talvipäiviä teille kaikille, jotka tätä palstaa seuraatte!

-raikku

Kyllä niitä seurustelevia vammaisia on olemassa yllin kyllin. Mielestäni vamma ei ole mikään este seurustelulle. Tunnen muutamia naisia jotka olisivat halunneet lähteä kanssani treffeille. Itse en kuitenkaan viitsinyt, koska mielestäni elämänkumppanille on uhrattava paljon aikaa, joka on vastaavasti pois opiskeluajasta. Vammaisena taas on vaikea saada töitä ellei ole koulutusta, joten valitsin mieluummin akateemisen uran kuin aviomiehen roolin.

Tottakai minulla on myös naisia kavereina, eli en ole mitenkään sovinisti. Nykyisessä elämäntilanteessa vaan ei ole yksinkertaisesti aikaa elämänkumppanille, kun opinnoissa on niin paljon tekemistä. Jos kuitenkin joskus onnistun saamaan vakituisen työpaikan saatan harkita elämänkumppanin etsimistä.

Tällkin ilmoittautuu reilu parikymppinen tyttönen, joka tunnustautuu cp-vammaiseksi, mutta seurustelen toista vuotta täysin terveen miehen kanssa. :) Ei ole vammani suurempia murheita suhteeseemme tuottanut. Ennakkoluulottomuutta ja asennetta peliin vaan!!

Mukava lukea teidän positiivisia kirjoituksia kerrankin!

Jos joku haluaa kirjotella, osoitteita tälle palstalle!

Kyllä meitä vammasia seurustelevia on - elkää nyt hyppikö seinille kun mainitsen että on myös ns kahden vähemmistön väkeä eli vammaisia seksuaalivähemmistöissä...

Olen näkövammainen tyttö, vaimoseni on näkevä. Ikää mulla 23, rakkaallani 35!!!

Ei se ikä aikuista tee eikä ole naista/miestä ikään katsomista - rakkaus iskee kuin salami kun sitä vähiten odottaa!

Ihanaa kevättä kaikille!!!

Vapaassa yhteiskunnassa vammaisten ja vammattomien pari- ja seksisuhteet ovat aivan tavallisia ihmissuhhteita. Tilanne muuttuu jos elät palveluasunnossa tai palvelutalossa. Monen vammaisen ihmissuhteet tuhotaan terrorisoimalla. Tässä maassa on runsaasti vammaisia joilla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia tutustua vastakkaiseen sukupuoleen. Seksuaaliterveys on tuhottu lääkityksellä tai silpomalla...
Itselleni on sanottu:"Seksisuhde vammaisen naisen kanssa on hyväksikäyttöä, jos olisit vammainen sinut lähetettäisiin "tyräleikkaukseen"...
Joissakin kunnissa terveydenhoitaja lisää rauhoittavat aineet ruokaan ennen ruuan jakelua...