Olen huomannut, että syömishäiriö on vähitellen alkanut hallita minua, eikä toisinpäin.
Ennen oli kyse itsekurista, siitä, että olen vahva ja terve ihminen, kun pystyn kieltäytymään ruoasta ja nälkä tuntui samalla ikävältä, mutta niin ihanalta tunteelta, ettei sitä halunnut vaihtaa mihinkään muihin tuntemuksiin.
Mutta ennen minulla oli muitakin unelmia, joiden eteen olen taistellut vuosikausia.
Nykyisin olen huomannut, etten tiedä, mitä edes elämältäni haluan.
En vain ajattele mitään, vaikka olisi pakko ja järki sanoo, että pitäisi keskittyä kouluunkin ja ihmissuhteisiin, jotka ovat aivan rappiolla...
Ennen päsrjäsin koulussa todella kiitettävin arvosanoin, nyt ysillä harmittaa kun kaikki numerot vain laskevat ja kaikki ovat "että koita hyvä ihminen nyt ryhdistäytyä".
Pilaan tulevaisuuteni, katson, kuinka muut elävät elämäänsä, nuoruuttaan, elämän kaunista ja jännittävintä aikaa.
En vain pysty, olen loukussa, eikä millään tunnu olevan merkitystä.
Minulla ei vain ole mitään muuta, kuin pakonomaiset rutiinini, tarkka päiväjärjestys.
Olen menettänyt ajattelukykyni täysin kaiken muun kuin kilojen miettimisen osalta.
Minä näännyn yksinäisyydessä, itken ja palelen kädet täristen lenkillä, päässäni vain ajatus siitä, että elämä alkaa kun olen laiha ja kaunis ihminen. Syvällä sisimmässäni tiedän kuitenkin, että tällä tavalla jatkamalla en saavuta mitään, elämälläni ei ole alkua näkyvissäkään, mutta en vain osaa elää tätä hetkeäkään.
Ennen oli kyse itsekurista, siitä, että olen vahva ja terve ihminen, kun pystyn kieltäytymään ruoasta ja nälkä tuntui samalla ikävältä, mutta niin ihanalta tunteelta, ettei sitä halunnut vaihtaa mihinkään muihin tuntemuksiin.
Mutta ennen minulla oli muitakin unelmia, joiden eteen olen taistellut vuosikausia.
Nykyisin olen huomannut, etten tiedä, mitä edes elämältäni haluan.
En vain ajattele mitään, vaikka olisi pakko ja järki sanoo, että pitäisi keskittyä kouluunkin ja ihmissuhteisiin, jotka ovat aivan rappiolla...
Ennen päsrjäsin koulussa todella kiitettävin arvosanoin, nyt ysillä harmittaa kun kaikki numerot vain laskevat ja kaikki ovat "että koita hyvä ihminen nyt ryhdistäytyä".
Pilaan tulevaisuuteni, katson, kuinka muut elävät elämäänsä, nuoruuttaan, elämän kaunista ja jännittävintä aikaa.
En vain pysty, olen loukussa, eikä millään tunnu olevan merkitystä.
Minulla ei vain ole mitään muuta, kuin pakonomaiset rutiinini, tarkka päiväjärjestys.
Olen menettänyt ajattelukykyni täysin kaiken muun kuin kilojen miettimisen osalta.
Minä näännyn yksinäisyydessä, itken ja palelen kädet täristen lenkillä, päässäni vain ajatus siitä, että elämä alkaa kun olen laiha ja kaunis ihminen. Syvällä sisimmässäni tiedän kuitenkin, että tällä tavalla jatkamalla en saavuta mitään, elämälläni ei ole alkua näkyvissäkään, mutta en vain osaa elää tätä hetkeäkään.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kannattaa rukoilla ja uskoa että Jumala parantaa siitä. Mulla on kolme kaveria joilla on syömishäiriö. kaksi päässyt jumalan avulla yli siitä. Yksi ei, mutta ei kyllä ole uskossakaan. sitä ilmenee niillä kahdella vieläkin about kerran kuukaudessa mutta elämällä on kuitenkin merkitystä ja toivoa. hang oooon :)
Hei, rakas ystävä,
satuitko näkemään Silminnäkijä-ohjelman kuluneella viikolla. Siinä kerrottiin Tukholman Karoliinisen sairaalan anoreksiahoidosta. Siellä ollaan sitä mieltä, että alunperin anorektikon mielenterveydessä ei ole mitään vikaa. Vain syömättömyys ja pakonomainen liikunta saavat aikaan myös psyykkisiä oireita, kuten masennusta, ahdistusta, sosiaalista eristäytymistä jne.
Rakas ystävä, sinulla on itsekuria. Haluaisitko käyttää nyt tätä itsekuria käänteisesti: aloittaisit johdonmukaisesti säännöllisen syömisen ja vähentäisit liikuntaa. Silloin kun on mahdollista, menisit syönnin jälkeen lepäämään tunniksi ihan peiton alle. Tukholmassa tehtiin niin, koska lepäämisen lämpimässä syönnin jälkeen sanottiin vähentävän aterioinnin jälkeistä ahdistusta.
Ohjelmassa haastatellut nuoret tytöt olivat helpottuneita siitä, että anoreksiasta ei enää syytetty heidän äitejään, kotejaan tai heidän omaa mielenterveyttään. Tietysti laihtumisajatus on lähtenyt omasta päästä, mutta liiallisen laihtumisen ja liikkumisen rasitus vie sitten mielenkin vähän eksyksiin.
Jaksaisitko itse tai jonkun ammatti-ihmisen tuella ruveta käyttämää itsekuriasi terveytesi hyväksi. Joutuisit aluksi "pakottamaan" itsesi syömään. Aloita sellaisista annoksista kuin voit. Lisää vähitellen. Itsekurilla. Itsesi hyväksi. Kun ruumiisi saa ravintoa etkä rasita sitä liikaa, mielesikin voi paremmin.Voisit koko ajan nauttia Omega-3 kapseleita. Nekin tasapainottavat oloa.
Jos olisit tässä vieressäni, halaisin sinua lujasti ja pyytäisin sinua rakastamaan itseäsi oikeasti, niin että annat kehollesi, mitä se tarvitsee. Tiedän, että se on miljoona kertaa helpommin sanottu kuin tehty. Haluaisitko kuitenkin yrittää. Kiitos, tiedän että haluat. Halaus vielä!
*halaus takaisin*
Täytyy kaiketi minun ainakin yrittää päästä tästä tilasta eroon, mutta se tulee olemaan vaikeaa. Tiedän, etten voi elää näinkään, mutta onko minusta normaaliakaan elämää viettämään?
Suhteeni ruokaan on aina ollut aikalailla erikoinen, ala-asteajoista lähtien.
Silloin olin hyvin vakavasti masentunut, joten toisaalta sairauteni tuntui silloin pelastavan minut, sain muuta ajateltavaa.
Anoreksia on siitä vaikea ongelma, että se myös tuottaa mielihyvää ja onnistumisen tunteita välillä, mitä en muilla elämän alueilla ole saavuttanut ollenkaan.
Joku käski turvautua Jumalaan.
Olen yrittänyt, mutta Jumala ei auttanut minua, ei milloinkaan, kun rukoilin apua lapsena.
Olen kasvanut aika lailla uskontoilmapiirissä, se ei ole minulle lohtua tai apua tuonut, eikä säästänyt miltään ongelmilta.
Maailma on kova ja armoton paikka elää.
Täällä on selviydyttävä loppujen lopuksi aika lailla omin avuin.
Aluksi halun vaan sanoa, että tää teksti ei oo kellekkään erityisesti suunnattu, kaikille vaan joilla on syömishäiriö ja jotka tänne palstoille on kirjotellu. Koitan antaa vaa vähä mietittävää...
Lueskelin tätä palstaa ihan vaan mielenkiinosta, koska mulla joskus nuorempana oli syömishäiriöitä, ensin oli anorkesia, joka sitten muuttui bulimiaksi, mut mä oon nyt parantunu ja elämä voi hyvin!
Mä järkytyin joidenkin tekstesitä "painan 57kg ja oon 165cm. järkyttävää", "nautin näläntunteesta" yms... noi tollaset kuulosti hullusta, mut sitten rupesin miettimään, että mä olin joskus ihan samanlainen. Pakkomielteinen ja epävarma.
Nykyäänkään ei mene päivää ohi ettei ruoka ja mun kroppa olis mulle ongelma, mutta mä oon oppinu elämään sen kanssa, ja oikeestaan musta on tullut aika huoleton koko asian suhteen. Oon 165cm ja painan 65kg, se on järkyttävää jos jokin. Viisi vuotta sit oisin varmaan pitäny vuoden vesipaaston , mut jos totta puhutaan, mä tykkään mun pyöreästä ja runsaasta pepusta ja rinnoista. Poikaystäväkään ei valita.
Mä toivon kaikki te joilla on ongelmia ruoan suhteen; te ette välttämättä edes tajua tai huomaa että se laihduttaminen ei enää oo järkevää, mutta joku järki siihen pitää saada. Mä ite sain apua psyatrilta. Aluks se voi olla ärsyttävää mennä sinne, mut huomasin että auttaa puhua jollekkin, joka näkee asiat ulkopuolisena.
Mietikkää samalla, että miksi haluat olla laiha? Mitä sä siitä saat? Se ei tuo menestystä, eikä poikaystävää eikä mitää muutakaa.
Oppikaa tykkämään ittestänne. Meillä on vaa tämä yksi elämä, mikä me voidaan käyttää. Yksi elämä!!
Mun kaveri kuoli pari vuotta sitten tautiin mitä ei voitu parantaa, ja hän olisi halunnut elää elämänsä täysillä, mutta ei voinut, koska tauti vei sen. Sille taudille ei voitu mitää, mut syömishäiriölle voi tehdä jotai, apua voi hakea, sen takia ei tarvitse kuolla.
mä tiedän kyllä sen kun tuntuu että Jumalaa ei ole. Ei uskonnot, kirkossa käynti, papit tai typerät virret sitä iloo anna. Mulla se on se että oon pyytänyt et Jeesus tulee mun elämään. Joskus todella paskojen elämäntilanteiden keskellä tuntui et ihmiset on hulluja uskonsa kanssa. Elin siis ei-uskovaisten ihmisten keskellä eikä mun perheessä oo kun äiti uskovainen. Valitin jopa vuoden yksinäistä ja ahistavaa elämääni Jumalalle. Lopulta olin niin lopussa että oli pakko tehdä jotain ja viimesenä kerroin äidille ettei vaan enää jaksa. Se rukoili mun puolesta ja itkin varmaan tunnin. Sen jälkeen elämä alko. Ei heti mutta kuitenkin alko. Ajatuskin siitä että ihmiset joutuu elämään ilman mitää turvaa on ihan kauhee. Nyt mun elämä ei siis ole kirkkoilua vaan käyn bändejen keikoilla ym. mutta Jumala on kaikkialla läsnä missä oon ja se on tärkeintä mitä tiiän. kuulostaa typerältä mutta se mun on vaan myönnettävä koska se pelasti mut itsetuholta ja nyt olen jopa tyytyväinen elämääni.