Aluksi halun vaan sanoa, että tää teksti ei oo kellekkään erityisesti suunnattu, kaikille vaan joilla on syömishäiriö ja jotka tänne palstoille on kirjotellu. Koitan antaa vaa vähä mietittävää...
Lueskelin tätä palstaa ihan vaan mielenkiinosta, koska mulla joskus nuorempana oli syömishäiriöitä, ensin oli anorkesia, joka sitten muuttui bulimiaksi, mut mä oon nyt parantunu ja elämä voi hyvin!
Mä järkytyin joidenkin tekstesitä "painan 57kg ja oon 165cm. järkyttävää", "nautin näläntunteesta" yms... noi tollaset kuulosti hullusta, mut sitten rupesin miettimään, että mä olin joskus ihan samanlainen. Pakkomielteinen ja epävarma.
Nykyäänkään ei mene päivää ohi ettei ruoka ja mun kroppa olis mulle ongelma, mutta mä oon oppinu elämään sen kanssa, ja oikeestaan musta on tullut aika huoleton koko asian suhteen. Oon 165cm ja painan 65kg, se on järkyttävää jos jokin. Viisi vuotta sit oisin varmaan pitäny vuoden vesipaaston , mut jos totta puhutaan, mä tykkään mun pyöreästä ja runsaasta pepusta ja rinnoista. Poikaystäväkään ei valita.
Mä toivon kaikki te joilla on ongelmia ruoan suhteen; te ette välttämättä edes tajua tai huomaa että se laihduttaminen ei enää oo järkevää, mutta joku järki siihen pitää saada. Mä ite sain apua psyatrilta. Aluks se voi olla ärsyttävää mennä sinne, mut huomasin että auttaa puhua jollekkin, joka näkee asiat ulkopuolisena.
Mietikkää samalla, että miksi haluat olla laiha? Mitä sä siitä saat? Se ei tuo menestystä, eikä poikaystävää eikä mitää muutakaa.
Oppikaa tykkämään ittestänne. Meillä on vaa tämä yksi elämä, mikä me voidaan käyttää. Yksi elämä!!
Mun kaveri kuoli pari vuotta sitten tautiin mitä ei voitu parantaa, ja hän olisi halunnut elää elämänsä täysillä, mutta ei voinut, koska tauti vei sen. Sille taudille ei voitu mitää, mut syömishäiriölle voi tehdä jotai, apua voi hakea, sen takia ei tarvitse kuolla.
Lueskelin tätä palstaa ihan vaan mielenkiinosta, koska mulla joskus nuorempana oli syömishäiriöitä, ensin oli anorkesia, joka sitten muuttui bulimiaksi, mut mä oon nyt parantunu ja elämä voi hyvin!
Mä järkytyin joidenkin tekstesitä "painan 57kg ja oon 165cm. järkyttävää", "nautin näläntunteesta" yms... noi tollaset kuulosti hullusta, mut sitten rupesin miettimään, että mä olin joskus ihan samanlainen. Pakkomielteinen ja epävarma.
Nykyäänkään ei mene päivää ohi ettei ruoka ja mun kroppa olis mulle ongelma, mutta mä oon oppinu elämään sen kanssa, ja oikeestaan musta on tullut aika huoleton koko asian suhteen. Oon 165cm ja painan 65kg, se on järkyttävää jos jokin. Viisi vuotta sit oisin varmaan pitäny vuoden vesipaaston , mut jos totta puhutaan, mä tykkään mun pyöreästä ja runsaasta pepusta ja rinnoista. Poikaystäväkään ei valita.
Mä toivon kaikki te joilla on ongelmia ruoan suhteen; te ette välttämättä edes tajua tai huomaa että se laihduttaminen ei enää oo järkevää, mutta joku järki siihen pitää saada. Mä ite sain apua psyatrilta. Aluks se voi olla ärsyttävää mennä sinne, mut huomasin että auttaa puhua jollekkin, joka näkee asiat ulkopuolisena.
Mietikkää samalla, että miksi haluat olla laiha? Mitä sä siitä saat? Se ei tuo menestystä, eikä poikaystävää eikä mitää muutakaa.
Oppikaa tykkämään ittestänne. Meillä on vaa tämä yksi elämä, mikä me voidaan käyttää. Yksi elämä!!
Mun kaveri kuoli pari vuotta sitten tautiin mitä ei voitu parantaa, ja hän olisi halunnut elää elämänsä täysillä, mutta ei voinut, koska tauti vei sen. Sille taudille ei voitu mitää, mut syömishäiriölle voi tehdä jotai, apua voi hakea, sen takia ei tarvitse kuolla.
Vastaukset 3
Vanhimmat
onneks olkoo sulle. voiku muutki täl palstal ois enemmän optimistei ja tajuis ongelmansa.
Puhut asiaa. Mitä anorektikot siitä hyötyy? Itselläni on ollut vähän nuorempana anoreksia.
Jep, eihän anoreksia oikeasti anna mitään positiivista elämääsi. Valitettavasti joillekin se vain on keino selviytyä. Minäkin sairastin monta vuotta ja tuhlasin koko yläasteeni sairastaessa, kävin 8 ja 7 luokat sairaalakoulussa ja olin osastolla, kuntoutuskodissa ja milloin missäkin. Mutta se todellinen ongelma ei ollut anoreksia, se oli masennus ja se etten pystynyt asumaan kotona. Vasta kun tajusin itse että kotini olosuhteet vakuttavat todella paljon tilanteeseeni olin valmis muuttamaan pois. Kun lukiossa muutin omaan kämppään, jota sosiaaliviranomainset tukivat, aloin olla valmis luopumaan anoreksiasta, vaikka se olikin iso askel.